XI

Kun Gyllenmarck istui vastapäätä Krokforsin yhtiön pehtoria, ajatteli

hän enemmän Ingeborg Bonnia kuin itseään tai Matti Niemelää.

"Minun täytyy onnistua", ajatteli hän ja hän oli varma siitä, että

onnistuisi.

Krokforsin yhtiön pehtori oli Suomessa syntynyt ja jätkästä ylennyt

pehtoriksi. Sellaisten henkilöiden kanssa Gyllenmarck seurusteli

vielä suuremmalla vastenmielisyydellä kuin muitten, mutta tällä

kertaa se ei tuottanut hänelle sanottavia vaikeuksia.

Pehtori hämmästyi, saadessaan vieraakseen Constantin Gyllenmarckin

tukkikämpän herraskamariin. Ruuanjätteet korjattiin syrjään, enimmän

rasvoittuneet paperit pantiin toisten alle, mutta spriipullo

jätettiin tahallaan pöydälle. Kuka tiesi, mitä metsäherralla

oli asiaa, ehkä hakkuussa oli sattunut joku virhe. Täytyi olla

varovainen. Ja pehtori pakotti leveän naamansa hymyilemään, työnsi

itse esille jakkaran istuttavaksi ja komensi kokin hakemaan lähteestä

vettä ja keittämään kahvia.

Seinän takaa kuului tukkilaisten hanurin kilkutus sekaantuneena

lauluun ja puheensorinaan, mutta pehtori kävi itse kieltämässä.

Hänellä oli kirkonkylän metsäherra asioilla, ja se, joka ei kyennyt

pitämään kitaansa kiinni, saisi huomenna lopputilinsä ja lähteä

laputtamaan. Sellainen on kuri Kannanlahti-yhtiössä ja sellainen on

myös Krokforsin yhtiössä, sen sai jätkäjoukko uskoa.

Sitten pehtori palasi taas herraskamariin ja valitti, ettei

aikaisemmin tiennyt metsäherran tulosta.

"Täällä ei saa järjestystä millään", valitti hän, "mutt'ei käy

ajaminen miehiä poiskaan".

Gyllenmarck ymmärsi sen hyvin -- tällä kertaa. Antaa miesten olla

vain, heillä nyt on kerta kaikkiaan omat tapansa.

Pehtori höristi korviaan. Tällainen oli outoa puhetta Gyllenmarckin

suusta, mikäli hän oli kuullut. Parasta on olla varuillaan, ehkäpä

metsäherralla oli asiaa, josta saattoi hyötyä.

Nyt se sitten laukesi.

"En tule oikeastaan omissa asioissani. Tulen erään toisen asioissa,

minä olen nimittäin ottanut myydäkseni muutaman metsäpalstan."

Pehtori höristi korviaan vielä enemmän. Hän oli kuullut, että

Gyllenmarckilla oli joitakin asioita Matti Niemelän kanssa. Tai

ellei oikeastaan mitään asioita, niin ainakin jotakin tekemistä

hänen kanssaan. Hänelle tarjoutui tässä oiva tilaisuus ostaa

metsää, tilaisuus, jollaisista Krokforsin yhtiö Kannanlahti-yhtiön

toimesta useimmiten sai olla vailla, ellei kuljettu pitkin kyliä

kauppatilaisuuksia tiedustelemassa.

Herra pehtori vaikeni, näpsäytteli sormiaan ja antoi Gyllenmarckin

odottaa. Hänellä oli jonkunlainen pohjatajunta siitä, että hänkin

oli tällä kertaa herra -- metsäherrankin silmissä ja että metsäherra

saattoi nyt, kuluvalla hetkellä, olla hänestä jollakin tavalla

riippuvainen.

"Meillä on jo ostettua metsää niin paljon", sanoi hän, kun

tarpeellinen aika oli kulunut ja Gyllenmarck siis tarpeellisen kauan

oli saanut hänen mielestään odottaa.

Gylienmarck katseli pienestä, likaisesta ikkunasta, kuinka

sinimekkoinen jätkä hakkasi puita sen edustalla, mutta se jätkä

oli hänestä odottamattoman kaukana, näytti aivan kuin se jollakin

salaperäisellä tavalla erottamattomasti olisi kuulunut metsään,

maahan ja jokeen, eikä olisi liikuttanut häntä, eikä muita eläviä

ihmisiä ollenkaan. Hän kuuli pehtorin vastauksen ja ajatteli neiti

Ingeborg Bonnia, sitten Matti Niemelää, hänen tupaansa, perhettänsä

ja terveveristä tytärtänsä, joka ehkä saattoi joutua tuon puita

hakkaavan jätkän saaliiksi, ellei hän asiassaan onnistuisi, vaan

Matti Niemelä perheineen joutuisi maantielle, ja vihdoin hänen

ajatuksensa lensi Kannanlahti-yhtiöön ja "Ison" merkilliseen ja

kuuluisaan käyntiin hänen luonaan, ja hänet valtasi taas kiihottava

taistelunhimo ja hän päätti voittaa.

Gyllenmarck antoi myöskin puolestaan pehtorin odottaa ja katseli

ilmeettömin silmin vuoroin likaista lattiaa, vuoroin ikkunasta ulos.

Itse asiassa ei pehtorilla ollut mielessäkään antaa kieltävää

vastausta Gyllenmarckin esitykseen. Hän tahtoi ainoastaan huomauttaa

olevansa herra ja että hänellä oli valta hyväksyä tai hyljätä

Gyllenmarckin tarjous. Kaiken lopuksi hän kuitenkin tarjouksen

hyväksyisi, oli tuo sitten millainen tahansa. Oli viisasta koettaa

pysytteleidä Gyllenmarckin tapaisen miehen suosiossa.

Mutta hämmästyksekseen näki hän metsäherran kopeloivan lakkiaan,

vaikk'ei kahvikaan ollut vielä valmis. -- Kuitenkin, kun hän muisti,

se kuului olevan metsäherra Gyllenmarckin tapa: hän ei koskaan

sanonut yhtä asiaa kahteen kertaan. Ja äkkiä pehtorinkin päähän lensi

kertomus "Ison" käynnistä Gyllenmarckin luona ja yhtä äkkiä tunsi hän

itsensä heikoksi ja vaatimattomaksi.

Spriipullokin oli pöydällä vielä avaamattomana, sen avulla ehkä

saattoi alentaa hintaa, jos Gyllenmarck kovin kohtuuttomia vaatisi.

"Tarjoukseni oli vilpittömässä mielessä tehty", sanoi Gyllenmarck.

"Mutta jos teillä todellakin on enemmän metsää kuin mitä pystytte

hallitsemaan, niin minä tietysti peräydyn".

Pehtori joutui hämilleen.

"Tuota noin... ei sitä niin paljon ole, etteikö lisääkin voisi ostaa

ensi vuotta varten", virkahti hän, väänsi sitten punakat kasvonsa

nauruun ja jatkoi, avaten pullonsa: "Metsäherra soisi nyt anteeksi,

tässä on vähän suunavausta, kun ei se kahvikaan näy joutuvan."

"Perkelettäkö siellä koko päivä kuhnaillaan yhden ainoan kahvipannun

kanssa?" huusi hän sitten puita hakkaavalle miehelle rientäen ovelle.

Mies, joka oli samalla kertaa pehtorin ja muiden pomojen kokki

ja naistenhankkija, murahti vastaan jonkun äreähkän, solvaisevan

lauseen, josta kamariin kuului ainoastaan "hirvas" ja "pukki", ja

meni hämmentämään kepin nokassa nuotiolla kiehuvaa pannua.

"Kirota niille pitää", sanoi pehtori sitten anteeksi pyytäen

Gyllenmarckille, "eivät ne muuten vääjää senttiäkään".

Sitten hän taas heittäytyi tyyneksi ja asialliseksi, kaasi laseihin,

kilisti, ryyppäsi ja ähkäsi asianmukaisesti, jonka jälkeen hän oli

taas valmis käymään pääasiaan.

"Niin... tuota... suurestako summasta tässä olisi kysymys?" kysyi hän.

"Kyseessä on vain lähemmä parituhatta runkoa,

seitsemäntuhattaviisisataa markkaa."

"On se tavallinen hinta".

"Kaataminen ja veto eivät maksa juuri mitään. Puut kaatuvat melkein

jokeen. Kai tiedätte Niemelän kotipalstan?"

"Kyllä minä sen tunnen".

Pehtori näytti saavan enemmän vilkkautta itseensä, kun hän sitten

kysyi: "Mutta eikö se jo ole myyty Kannanlahdelle?"

"Ei sitä myyty ole, mutta talo on kyllä kiinnitetty velasta.

Aioinkin ottaa rahat omiin nimiini, kunnes Niemelä saa maksetuksi

Kannanlahden. Ymmärrättekö? En voi kernaasti muuten myydä

kiinnitettyä tavaraa."

"Niin vain... niinpä kyllä... eihän se muuten..."

Sitten pehtori taas vaikeni ja kaatoi laseihin. Nyt olisi hyvä

tilaisuus saada ahdistetulta mieheltä metsää halvalla ja itselleen

pieni provisioni, mutta tuo mies oli asiamiehekseen valinnut

Constantin Gyllenmarckin. Herra pehtori punnitsi, kumpi maksoi

enemmän, provisioni vaiko Gyllenmarckin suosio, hän vilkaisi alta

kulmain Gyllenmarckia, ja viimein oli hänen päätöksensä valmis.

"Kun minä oikein ajattelen", sanoi hän, "niin taitaa se kauppa

sittenkin kannattaa. Kyllä minä tiedän metsäherran, ettette te

turhia... Rehellinen ja rehti mies ja parempi ammattimies kuin minä

sitäpaitsi. Ette te halua minua pettää... Pitäisikö olla rahaa

etukäteen ja miten paljon?"

Gyllenmarckista tuntui, kuin joku olisi voimakkaasti ravistanut häntä

olkapäästä: "Herää sinä, joka makaat."

Näinkö yksinkertainen asia se olikin? Matti Niemelä oli pelastettu ja

sen oli tehnyt hän, Constantin Gyllenmarck. Näinkö yksinkertaista se

olikin: kävellä tänne vain, puhua vähän, saada rahat. Eikö se maailma

sittenkään ollut tämän ilkeämpi? Täynnä vain jyrkkyyttä, afääriä ja

asiallisuutta, niin yhdessä kuin toisessakin seikassa. -- Ingeborg

Bonn! Näin yksinkertainen asia se oli. Kannanlahti-yhtiö! Sinä olet

hävinnyt, sinun arvovaltasi on mennyt tähän asiaan nähden.

Gyllenmarck vilkaisi kalenteriaan. Kesäkuun kahdestoista -- neljä

viikkoa. Ja tuossa, höyläämättömistä ja maalaamattomista laudoista

kyhätyn pöydän toisella puolella, avatun spriiputelin takana, istui

mies, joka tarjosi rahat. No, Matti Niemelä, itsekin olisit tämän

asian voinut toimittaa, mutta jotakin sinulta puuttui. Käsiksi nyt

vain, käsiksi!

"Ei kai kuusituhattaviisisataa ole liian paljon, minun ymmärtääkseni".

"Ei tietenkään. Metsäherra on vain hyvä ja kirjoittaa kuitin."

Höyläämättömistä laudoista tehdyllä pöydällä tahtoi terävä kynä

tunkeutua läpi paperin. Mutta Gyllenmarck kirjoitti kuitin, hitaasti

ja rauhallisesti. Matti Niemelä olisi saanut olla katsomassa, se

kyllä kannatti.

"Onko lakkaa?"

Pehtori haki lakkatangon tavaroittensa joukosta, ja Gyllenmarck

vahvisti nimikirjoituksensa sinetillään ja ojensi sitten kuitin

pöydän yli.

"Oikein se on, aivan oikein", mutisi pehtori, siristäen silmiään.

"Mutta tuossa sinetissä ei ole nimeä."

"Ei tarvitsekaan. Siinä on vaakuna."

"Hm! Niin näkyy. Vaakuna... aivan niin. Tuota... mikä vaakuna se

oikein on?"

Gyllenmarck sai nielaista sylkeä pari kertaa, ennenkuin voi selittää,

että se oli Gyllenmarckien vapaaherrallisen suvun vaakuna.

Nyt se oli sanottu ja saattoihan tuon sanoa, jos mies ymmärsi.

Vapaaherrallisen suvun! Todellakin vapaaherrallisen suvun -- ja

Soilua poissa.

Gyllenmarckia puistatti ja hän puraisi hampaitaan, kun näki toisen

kylmästi ja harkiten laskevan rahoja.

Soilua poissa! Niin, tuollaisten setelien ja eräiden muiden

seikkain takia. Minkä sille voi? Afääri on afääri ja raha on raha,

ja hänen nuoruutensa afäärit olivat olleet -- jos niin saa sanoa

huonoja afääreitä, jos afääreitä ensinkään. Nyt pitäisi tehdä hyviä

afääreitä, niinkuin Erik Wegener, eikä olla tekemättä mitään. Niin,

totisesti -- _ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä_.

Siellä kirkonkylän sairastuvassa istui eräs Ingeborg Bonn, jolle hän

merkitsi jotakin. Ingeborg Bonn, joka näytti sulautuvan aurinkoon

ja valkeuteen ja jolla oli ollut joitakin vaiheita. Ja sitten hän

epäilemättä merkitsi jotakin Matti Niemelälle, hänen perheelleen ja

hänen luottavaiselle tyttärelleen. Edelleen kai hän merkitsi jotakin

tuolle miehelle, joka laski rahoja, tottuneesti ja tunnontarkasti.

Herra Jumala, eikö hän jo lopeta, ei suinkaan hän loppupäivää laske

kuuttatuhattaviittäsataa markkaa.

"Nämä setelit ovat niin pieniä, kun nämä ovat tilirahoja", kuuli hän

kuin jostakin kaukaa.

"Niin, eipä tässä"... vastasi hän kylmänkoleasti ja tottuneesti.

"Laskekaa te vain rauhassa".

Pehtori vilkaisi häneen. Gyllenmarckin sanat olivat lentäneet kovin

ylhäältä ja korkealta.

Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee, eikö hän merkinnyt sentään jotakin

sillekin. Jo "Ison" käynnin aikana. Ja vielä enemmän heinäkuun

kymmenentenä päivänä. Että hän todellakin oli tähän ryhtynyt,

todellakin. Joku muistaisi häntä kiitollisuudella, Matti Niemelä ja

hänen tyttärensä.

Herätkää, vapaaherra Gyllenmarck! Tuossa ovat setelit edessänne

pöydällä, tukku varmannäköisiä, mulkosilmäisiä satasia, varustettuina

eräitten hienojen herrasmiesten nimikirjoituksilla. Noihin seteleihin

sisältyy muutamia elämän pikkuseikkoja, sanokaamme hyvinvointi

ja olemassaolo ylimalkaan, ne tulevat määräämään Matti Niemelän

kohtalon, niinkuin ne aikoinaan määräsivät Soiluan kohtalon. Ja koko

joukon muita kohtaloita näiden lisäksi. Sopii vain ottaa ja laskea

ne, onko niitä tarpeellinen määrä. Soiluassa niitä olisi tarvittu

kenties sata kertaa suurempi tukku. Mutta, kuten jo oli puhe, huonot

afäärit ovat aina huonoja afäärejä, ja Constantin Gyllenmarckista ei

silloin ollut rikkaaksi mieheksi.

Mutta, siitä huolimatta, -- ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä,

ja sitten odotteli siellä puustellia vastapäätä muuan valoon ja

kauneuteen sulautuva.

Kas, eikö sydän taas tykähtänyt! Rajusti ja hillittömästi niinkuin

joskus kauan, kauan aikaa sitten erään kesäyön kohtauksen aikana

Soiluan ruukin sillalla.

Miksi se noin sykähti! Ettäkö hänkin oli joku muu kuin vain --

niin -- jotakin muuta kuin mitä oli ollut. Miks'ei, totisesti,

hän voi ottaa tätä asiaa hitaasti ja harkiten, niinkuin kaikkia

muita. Matkalle nyt vain, Constantin Gyllenmarck, aurinko on vielä

korkealla, vaikka työaika on loppunut ja miehiä alkaa lappautua

seinän taa. Kun kiiruhdat, ehdit aamuyöstä puustelliin.

"Kiitos, pehtori. Rahat ovat aivan oikein."

"Se on hyvä, niin pitikin olla. Tuota... noin... meiltä ei kylläkään

kukaan ole nähnyt sitä metsäpalstaa, vaan minä tietenkin luotan herra

metsänhoitajaan."

Tietysti, tietysti. Sehän on selvä. Häneen olivat aina kaikki

luottaneet. Ja Gyllenmarckia rupesi hillittömästi naurattamaan, kun

hän tarkemmin katseli pehtoria.

Hänestä mies näytti niin pieneltä, koomilliselta ja avuttomalta. Ja

kuitenkin tuo pieni, naurettava mies oli tehnyt hänelle palveluksen,

vieläpä hyvin suuren palveluksen.

"Hyvästi nyt, herra pehtori, ja käykää puustellissa, kun sattuu asiaa

kirkolle".

Gyllenmarck sanoi viimeisen aivan vilpittömässä mielessä, ja pehtori

painoi sen visusti mieleensä.

* * * * *

Käki kukahtelee jossakin kaukana, risut rapisevat jalkain alla, on

yö, mutta on valoisaa ja hiljaista.

Tyyntä on. Tuulenhenki on vaimennut puiden latvoissa, vakavina

seisovat suorat petäjät ja vantterat kuuset. Silloin tällöin voi

kuulua risahdus oksissa, kun metsälintu, pelästyen yksinäistä

kulkijaa, pakenee; toisinaan voi metsästä kuulua kuin hiljainen

huokaus tai vaisu sykähdys, mutta sellainen on suurmetsän tapa:

iloissaankin se huokailee ja sykähtelee.

Ja tämän suurmetsän läpi kiemurtelevaa kaitaista polkua, joka milloin

nousee korkealle vaaralle, milloin laskee vellovalle jängälle,

milloin kokonaan katoaa jäkälikköön, niin että ainoastaan sitä

reunustavain puiden kylkiin isketyt pihkaa valuvat pilkat osoittavat

tottumattomammalle kulkijalle sen suuntaa, kulkee Constantin

Gyllenmarck taskussaan ne kuusituhattaviisisataa markkaa, jotka

tulevat pelastamaan Matti Niemelän.

Asia on siis hänen puolestaan loppuunsuoritettu, lyhyesti ja

päättäväisesti, lukuunottamatta erinäisiä pieniä seikkoja, jotka

kenties vielä olivat jäljellä.

Tulisivatko Matti Niemelä ja Kannanlahti-yhtiö ja Ingeborg Bonn

tästedes nyt olemaan asioita, jotka ovat menneet?

Hän kiipesi lähimmälle vaaralle, jolle polku vei, tahtoipa hän tai

oli tahtomatta.

Tunturit siinsivät kuin sinisessä usvassa ja niiden lomissa

häämöttivät mustat joki-uomat. Väkisinkin häneen taas meni ajatus

suunnattomista käsivarsista, joissa nuo pienet joet muodostivat

jonkunlaiset sormet, ja hänen mieleensä muistui se puolinainen

lupaus, jonka hän oli antanut Matti Niemelälle kymmenisen kuukautta

taaksepäin.

Kymmenisen kuukautta! Nyt tuo aika tuntui suunnattomalta

ajanjaksolta, täynnä tapauksia ja vaiheita.

Epäilemättä hänessä oli tapahtunut joku muutos. Sen alkukohta

oli Matti Niemelälle annetussa lupauksessa, se oli kehittynyt

syyskäräjien aikana, kohtaus Niemelässä oli antanut sille

jonkunlaisen sysäyksen, ja Erik Wegenerin ja "Ison" pikaiset käynnit

olivat sitä sysäystä tukeneet. Tällä kertaa hän osasi tyynesti

eritellä sisimpänsä ja katsella itseään kuin syrjästä: tällainen

minä olen ollut ja tässä minä nyt kuljen taskussani erään minulle

oikeastaan yhdentekevän miehen kohtalo.

"Joko tulet itserakkaaksi, Constantin Gyllenmarck. Ihminen on tuo

yhdentekevä mies niinkuin sinäkin, ja kenties joku aikoinaan on

kulkenut sinunkin kohtalosi vasemmassa povitaskussaan!"

Tämä välihuomautus ei oikeastaan häirinnyt Gyllenmarckia. Hän

ajatteli vain loogillisesti ja tyynesti:

"Niin, ihmisiäpä tosiaankin olemme kaikin. Sellaisia heikkoja ja

vajavaisia ja riippuvaisia kappaleita..."

Sitten hän taas yltyi ajattelemaan, miks'ei se, joka oli tullut

joka kevät, ollut tullutkaan viime keväänä, miks'ei se jäänyt häntä

seuraamaan ja säestämään hänen toimiaan. Syytä siihen ei hän osannut

asiallisesti harkiten keksiä. Hänessä oli tapahtunut joku prosessi,

hän oli ollut sen alaisena tahtomattaan tai vain itse tietämättään

tahtoen, ja tämä prosessi johtui siitä, että hän oli päättänyt tehdä

jotakin sen asemesta, että siihen asti oli vain ylimalkaan ollut

olemassa.

Hän oli asettunut sotajalalle eräitä miehiä vastaan, joita hän ei

tuntenut, mutta joiden rahoilla oli muodostettu muuan täälläpäin

liiaksikin tunnettu laitos, jonka nimi oli Trävaruaktiebolaget

Kandalax. No niin, se oli hävytön yhtymä, joka rikastui, köyhdyttäen

muita. Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa se johtomiehille,

elleivät nämä sitä muuten tienneet. Sen hän tulisi tekemään.

Ingeborg Bonn! Hänkin vielä lisäksi. Niin paljon tapauksia ja

vaiheita. _Tätä_ asiaa ei Gyllenmarck voinut ajatella kylmästi ja

harkitsevasti. Siinä oli valoisaa ja lämmintä ja jotakin etäisyyteen

tähtäävää.

Hän kiiruhti askeleitaan ja saavutti portaan, joka muistutti Soiluan

ruukin siltaa. Tällä kertaa hän muisti vain Ingeborg Bonnin ja että

hän oli viimeinkin tehnyt jotakin, suorittanut sen asian, jonka hän

kymmenisen kuukautta sitten oli ottanut miettiäkseen.

Vanha muisto Soiluan ruukin sillalta -- se oli nyt vanha, hyvin

hämärä muisto. Hän oli silloin juuri päässyt lapsenkengistä, nyt

se muisto herätti hänessä myötätuntoisen hymyn. Jonkun minuutin

kuluttua jatkoi hän taas ripeästi matkaansa ja tunnin kuluttua näkyi

kirkontapuli, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat.