Nyt tapahtuu toisinaan, että sivistyneiden, varakkaiden ja
huomattavassa asemassa olevien ihmisten lapset, jotka voivat luetella
sivistyneitä, varakkaita ja korkeassa asemassa olevia esi-isiä kolme,
neljä tai viisi suoraan ylenevää sukupolvea, saavat merkillisiä ja
eriskummallisia päähänpistoja, joita ei kukaan järkevä ihminen osaa
selittää ja tuskin he itsekään. Heidän kotinsa on vielä varakas,
mitään henkisen rappeutumisen merkkejä ei ole huomattavissa, ja
kuitenkin he painuvat omille teilleen ja harrastavat omia puuhiaan,
palatakseen sitten erinäisiä kiertoteitä taasen takaisin omaan
säätyynsä, elleivät niille teilleen jää, niinkuin valitettavasti
joskus käy.
Tällaisen vaikeasti selitettävän päähänpiston oli saanut Ingeborg
Bonn, ja tämän päähänpiston seurauksia oli, että hän sen sijaan että
olisi harjoittanut erinäisiä muodissa olevia kaunotaiteita sikäli,
että voisi niillä helppoja päiviänsä viihdyttää, tai suostunut jonkun
arvoisien vanhempiensa hyväksymän vakavaraisen ja hyvänimisen miehen
naimatarjouksen, istui autiossa ja tällä kertaa potilaattomassa
erämaan pitäjän sairastuvassa, nojasi päätään molempiin käsiinsä ja
katseli vastapäätä olevan metsäherran puustellin ikkunoita.
"Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra", ajatteli hän ja
sitten taas: "Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck".
Samalla hän muisteli niitä juttuja, joita papin poika oli kertonut
tuon nimen omistajasta, odottaen, että vastapäätä olevaan ikkunaan
ilmestyisi valo ja sitten raskas, turvallisuuden tunteen herättävä
pää, mustine, ohimoilta lievästi harmaantuneine hiuksineen ja
sisäänpäin kääntyneine katseineen.
Niin tapahtuikin, mutta samassa vedettiin kaihtimet eteen, ja neiti
Ingeborg polkaisi tyytymättömänä jalkaansa. Hän oli ollut viikon
paikkakunnalla, ulkona hihkuivat jätkät, hänen oli ikävä ja häntä
peloittikin vähän.
"Hänellä kuuluu olevan suuri kirjasto", ajatteli hän, "minä menen
lainaamaan häneltä jonkun..."
Hänestä oli tämä vallan luonnollinen ajatus ja hän aikoi panna sen
viipymättä täytäntöön, mutta samalla tuotiin taloon ensimmäinen
potilas. Tuotu oli Matti Niemelän korkearintainen, terveverinen
tytär, ja tuoja oli herrastuomari Erkki Sallansuu.
Herrastuomari oli tapoja tunteva mies, ja siksi hän ensiksi pyysi
anteeksi, että vaivasi näin äkkiarvaamatta, mutta asialle ei nyt
kerta kaikkiaan voinut mitään. Edellisaamuna, kun hän juuri oli
lähdössä Niemelän talosta, oli tyttö satuttanut kirveellä jalkaansa
-- tähän polven alapuolelle --, sellaista voi sattua kenelle tahansa,
miehellekin, mutta täällä täytyy naisten osata "hantteerata" kirvestä
niinkuin miestenkin, ja niin oli hän, herrastuomari, sanonut:
"Minä vien tytön mukanani. Kun kunnalla kerran on sairaala, niin
kaipa se siellä siksi lääkitään, että kotona saa sitten lopetella".
"Kirves oli huonosti varsitettu", sanoi Lyyli.
Niin -- hm. Niin ne tulevat onnettomuudet; kun tulee yksi, niin tulee
samalla toinenkin. Ei hänkään suinkaan millään hauskalla asialla
ollut Niemelässä ollut. Ja niin tuli Lyylillekin kilvoittelu, niin
tuli, niinkuin hän oli sanonut ja maininnut. No, hyvästi nyt sitten,
neiti, ja Herran haltuun, Lyyli.
Kun jalka oli asianmukaisesti sidottu ja hoidettu, sanoi potilas:
"Minä tahtoisin tavata metsäherra Gyllenmarckia".
Hän sanoi sen sellaisella äänenvärillä, kuin olisi hän metsäherran
vanha ja uskollinen ystävä ja kuin olisi hänestä aivan luonnollista,
että metsäherra tulisi häntä katsomaan ja kuulemaan, mitä hänellä on
sanomista.
Neiti Ingeborgissa herätti tämä suora pyyntö eräänlaista kummastusta,
ja ennenkuin hän vastasi, katseli hän tarkemmin kuin julkisuudessa
on tavallista potilaansa kasvoja ja huomasi, että ne "eivät suinkaan
olleet hullumman näköiset".
"Nyt on jo niin myöhä, että tuskin voimme vaivata vapaaherraa",
vastasi hän sitten, pannen vähän painoa viimeiselle sanalle. "Mutta
huomenna".
"Huomenna! Siihen on niin pitkä aika. Eihän kello vielä ole
kahdeksaakaan."
Lyyli oli koko matkan asiaa miettinyt ja hän tahtoi sen toimittaa
heti, -- huomenna hänellä kenties ei enää olisikaan rohkeutta kutsua
metsäherra Gyllenmarckia puheilleen. Neiti Ingeborg kummastui yhä
enemmän ja mittasi potilaansa lämmön. Se oli normaali.
"Tekö tunnette vapaaherra Gyllenmarckin entuudestaan?" kysyi hän.
"Hän on käynyt meillä muutamia kertoja".
"Eikö sitä asiaa voisi lykätä huomiseen?"
"Voisi kai, mutta tahtoisin sittenkin..."
Neiti Ingeborg oli kahden vaiheilla. Tunnin verran sitten ei hän
ollut epäröinyt aikoessaan mennä lainaamaan kirjaa, nähdäkseen
etäältä näkemänsä ja papin pojan seikkaperäisesti kuvaileman miehen
läheltä, mutta nyt hän tunsi jonkunlaista epäröimistä potilaansa
pyynnön suhteen.
"Voinhan minä koettaa lähettää tytön puustelliin", sanoi hän kotvan
mietittyään, "mutta jos metsäherra on jo levolla, niin sille en voi
mitään".
Viisi minuuttia kului äänettömässä odotuksessa, kuului vain kahden
ihmislapsen hengitys, melkein sydänten tykintä, ja silloin tällöin
kohtasivat katseet toisensa.
"Hän ei tule", ajatteli Lyyli, "hän kai on jo levolla. Ja jos hän
tulee, niin mitä minä sanon..."
"Kai hän on jo nukkumassa", virkahti neiti Ingeborg, karkoittaakseen
jonkunlaista yltyvää levottomuutta, "kyllä hän olisi jo tänne
ehtinyt..."
"Eihän tyttökään ole vielä palannut..."
"Eipä kyllä. Jos hän on jo ollut levolla ja sitten noussut..."
Lyyli sävähti punaiseksi.
"Ei suinkaan..."
Metsäherraa vaivattu hänen tähtensä. Varjelkoon, mitä hän oli tehnyt.
Mutta se oli nyt tehty ja -- Gyllenmarck oli hyvä mies.
Hän lausui tämän vakaumuksensa neiti Ingeborgille, joka taas sai
lisää yllykettä kummastukselleen, mutta ei tehnyt sitä, mitä potilas
vaistomaisesti oli odottanut, lausunut jonkun rohkaisevan sanan. Kun
ei tätä kuulunut, puserti Lyyli sen esille.
"Ei hän siitä pahastu".
"Ei kai", vastasi neiti Ingeborg hajamielisesti ja tuntien, että
hänen jotakin täytyy tehdä tappaakseen minuutteja, meni hän panemaan
teevettä tulelle.
* * * * *
Vihdoinkin sitten kuuluivat askeleet porstuasta ja tässä he nyt
seisovat vastakkain.
Neiti Ingeborg tunsi kätensä olevan eräitten sormien välissä, jotka
sormet kuuluivat hänelle varovaisesti, ettei sanoisi puolittain
vastahakoisesti ojennettuun käteen, ja selittämätön silmäpari oli
katsovinaan häneen, mutta katselikin omituisesti ohi.
"Gyllenmarck".
"Bonn".
Sitten seurasi sellainen tavallinen hiljaisuus, joka seuraa esittelyä
ja jolloin esitellyt ikäänkuin koettavat päästä toisistaan selville,
elleivät he vaikene siksi, ettei heillä parhaimmalla tahdollaankaan
ole toisilleen mitään sanottavaa, ei toisilleen mitään annettavaa
eikä toisiltaan mitään voitettavaa. Tätä hiljaisuutta kesti vain
sekunnin, mutta sen arvo ehdittiin kuitenkin tajuta molemmin puolin.
"Tässä hän siis on", ajatteli neiti Ingeborg, "se verhon ympäröimä...
Minä ihmettelen, mitä toisessa huoneessa oleva tyttönen mahtaa
häneltä tahtoa..."
"Papin poika oli kohtelias", ajatteli Gyllenmarck luoden nopean
katseen naiseen, "enkä minä sitä ollenkaan ihmettele..."
Ääneen hän lausui:
"Minua kutsuttiin tänne".
"Niin, tosiaankin, herra paroni, täällä on eräs potilas, neitonen,
joka välttämättömästi tahtoi puhutella teitä tänä iltana. Koetin
kyllä saada häntä lykkäämään..."
Kuullessaan sanan paroni, loi Gyllenmarck taas lyhyen katseen
puhujaan ja astui sitten käskemättä sisäovea kohden.
"Ei mitään, hyvä neiti", vastasi hän, "matkahan on vain kymmenen
syltä".
Kas, siinähän oli se korkearintainen, puhdasverinen tyttö valkoisella
vuoteella vaaleassa karbolintuoksuisessa huoneessa, ja Gyllenmarck
astui sinne kuin joku setä tai omainen.
"Mutta, lapsi hyvä", sanoi hän, "miten sinun on käynyt?"
Niin oli käynyt -- kirves oli sattunut jalkaan.
"Oli oikein, että heti tulit sairaalaan, muuten olisit saanut ehkä
ikäsi ontua?"
Gyllenmarck muisteli, miten oli nähnyt hänen käyvän Niemelän
permannolla, sitä olisi katsonut vaikka päivän, väsymättä, ja sitten
hänen mieleensä muistuivat erinäiset muut asiat, jotka hän jo
hetkeksi oli unohtanut.
"Ei kai olisi tullut tänne tulluksi", vastasi Lyyli, "mutta sattui
herrastuomari Sallansuu olemaan meillä..."
Ja sitten se pulpahti esiin: herrastuomari oli antanut haasteen,
puulaaki tahtoi isän pois talosta.
Nyt Gyllenmarck tunsi, kuinka veret hänen poskipäissään kylmenivät.
Tässä hän nyt istui kauniisti, hän, Constantin Gyllenmarck, sanansa
syöneenä. Häntä pidettiin rikkaana: ollapa nyt edes viisikääntuhatta
markkaa.
"Tiedätkö sinä, mille päivälle haaste annettiin?" kysyi hän.
"En minä päivää tiedä, mutta heinäkuusta ne puhuivat. Eihän
metsäherra vihastu minulle, kun vaivasin?"
Gyllenmarck koetti naurahtaa.
"Vihastu, eihän toki", vastasi hän. "Lapsi tekee kauniisti
ajatellessaan vanhempiaan. Kaikki sitä eivät tee..."
Hän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan.
"Luotatko sinä minuun?" kysyi hän sitten äkkiä.
"Kuka ei sitä tekisi", hymähti tyttö, aivan kuin olisi se
luonnollisimpia asioita, mitä saattoi olla.
"No älä sitten sure, vaan tule terveeksi", sanoi Gyllenmarck ja
hän tunsi itsessään voimaa ja pontta, kun jatkoi: "Ei isääsi
viidentuhannen markan takia ajeta pois sellaisesta talosta".
Hän tunsi, että hänen rohkeudellaan oli joku pohja tai
ponnahduslauta, mutta missä se oli, sitä hän ei tiennyt. Mutta se
täytyi löytyä -- Jumal'auta! Tai oliko hän joku heittiö, joka lupasi
ja lupasi, mutta ei kyennyt lupaustaan täyttämään ja jonka piti
hävetä lapsen edessä.
"Minä tulen taas huomenna sinua katsomaan", sanoi hän vihdoin ja
nousi.
"Siitä on vain vaivaa metsäherralle".
"No, älä sinä sitä ajattele. Hyvästi nyt vain."
Hänen ryhtinsä oli suorempi, kun hän poistui ja etuhuoneessa hän
katseli neiti Ingeborgia suoraan silmiin.
"Tyttöparka ajattelee vanhempiaan", selitti hän. "Elämä tunturien
takana ja kettujen keskellä ei totisesti ole helppoa".
Neiti Ingeborg ei voinut olla lievästi punastumatta. Hän oli
ikäänkuin jostakin kaukaa erottavinaan sanomattoman kauniit kasvot,
jotka sanoivat: Nyt näet ne kasvot, joiden omistajan papin poika
koetti tehdä naurettavaksi tai puolihupsuksi. Sitten hän näki kasvot
niin läheltä, että hengitys tuntui, ja se kaukainen kauneus sai antaa
sijan elämälle ja miehekkyydelle, mutta silmistä katseli suunnaton
erämaa. Ja neiti Ingeborg unohti vastata.
"Istukaa, herra paroni", sanoi hän ainoastaan, senkin puoleksi
väkinäisesti.
"Kiitän, mutta aika on jo myöhäinen. Toivon teidän viihtyvän hyvin
erämaassa. Alussa se kyllä ehkä on vaikeaa, mutta siihen tottuu, eikä
täältä lopuksi enää lähde ajamallakaan."
"Herra paroni on jo ollut täällä pitemmän aikaa?"
"Kutakuinkin. Toistakymmentä vuotta."
"Suurenmoista. Ettekä halua pois?"
Tähän Gyllenmarck olisi voinut vastata lyhyesti: "En", tai: "En ole
sitä ajatellut", mutta hän sai tällä kertaa taas suoruudenpuuskansa,
joka saattoi hänet leikkimään tulella ja joka oli omiaan saamaan
hänet välikäteen, ja siksi hän vastasi:
"Jos ehkä joskus tahtoisinkin, niin olen polttanut laivani".
Taas se oli sanottu. Mutta neiti Ingeborg tunsi käden keveästi
koskettavan omaansa, ja kun hän meni ikkunaan, näki hän miehen haamun
kulkevan pimeän tien yli.
* * * * *
"Gyllenmarck, Gyllenmarck", ajatteli hän, eikä paljoa muuta. Sillä
mistään laivojen polttamisesta ei papin poika ollut puhunut. Neiti
Ingeborg koetti vaivata päätään, mutta mihinkään päätökseen hän ei
päässyt.
"Rikollinen hän ei ainakaan ole", lopetti hän, "sillä silloin hän ei
olisi kruunun palveluksessa".
Seuraavina päivinä alkoi Gyllenmarck järkevästi miettiä. Hänen täytyi
todellakin ottaa asia oikein ajatellakseen, sillä hän oli antanut
lupauksensa niin puolelle kuin toisellekin. Ja kun hän viikon oli
asiaa harkinnut, oli hän myöskin tullut erääseen johtopäätökseen.
Hän kävi myöskin säännöllisesti sairastuvassa toisella puolella
tietä. Oikeastaanhan siihen ei ollut mitään säällistä aihetta, mutta
olihan hyvä pitää tyttöraukkaa reippaalla mielellä. Ja aina kun
hän tuli sieltä kotiinsa, tunsi hän jollakin erinomaisella tavalla
reipastuneensa ja virkistyneensä.
"Kyllä minä luulen, ettei tästä mitään vakavampaa tule", sanoi hän
Lyylille. "Itse asiassa tämä juttu on hyvinkin helppo selvittää,
kunhan vain saan sen verran aikaan. Ja se Kannanlahden yhtiökin on
nyt kerta kaikkiaan sellainen syöjä..."
Kunhan maa paljastuu, niin hän käy arvostelemassa Niemelän metsän
ja erottaa siitä viidentuhannen markan myytävän palstan tai miksei
kuuden- tai seitsemäntuhannen, että mies saa käteisiä. Mutta nopea
tässä täytyy olla, arvaamattoman nopea.
Muutamana päivänä, kun hän poistui sairaalasta, sanoi neiti Ingeborg:
"Herra paronilla on hyvin hyvä sydän".
Samassa hän kuitenkin tunsi olleensa liian rohkea, sillä hän punastui
ja kävi noloksi ja toivoi, että olisi sanonut vain niinkuin ennenkin:
"Hyvästi nyt ja tervetuloa huomenna kahdentoista tienoissa".
Constantin Gyllenmarck pysähtyi ja nolostui hänkin eikä hän voinut
sille mitään, että hän tunsi sydämensä tykähtelevän. Mutta tunnustus
oli niin yllättävä, ettei hän voinut mitään käden käänteessä vastata,
ja seuraus oli se, että neiti Ingeborg tunsi vielä selvemmin olleensa
tahditon ja tunkeileva ja päätti sen korjata.
"Suokaa anteeksi, herra paroni, mutta olen usein ajatellut teitä
ja ihmetellyt, kuinka teiltä riittää aikaa... ajatella vieraiden
ihmisten asioita..."
Ajatellut minua! ajatteli Gyllenmarck. Herra Jumala, mitä minä sitten
olen tehnyt siitä asti, kun näin papin pojan teikkaroivan hänen
edessään tuossa veräjällä.
"Mitäpä täällä muuta ajattelee kuin niitä ihmisiä, jotka alati ovat
silmäin edessä", vastasi hän viimein luonnollisesti, "tai sitten
muistelee menneitä. Se on yleinen sairaus niillä, jotka muualta ovat
tänne tulleet."
X
Autiossa erämaassa, peninkulman päässä kirkolta, oli muuan vanha ja
ränsistynyt, punertava rakennus, jota Gyllenmarck erämatkoillaan ei
koskaan ollut sivuuttanut pysähtymättä sen luo hetkiseksi. Herra
tiesi, mitä varten se siihen aikoinaan oli tehty, puron rannalle,
vaaran juurelle; nykyisin sitä tukinuittajat joskus käyttivät
tilapäisenä oleskelupaikkanaan, ja ehkäpä se alkuaankin oli sitä
varten rakennettu.
Pääasia oli, että se toi Gyllenmarckin mieleen muistoja menneiltä
ajoilta.
Se oli niinkuin joku vanha alppimylly, alppipuron rannalla,
sellainen idyllinen, rauhaisa paikka, jollaisia toisinaan kuvaavat
ne halpahintaiset väripainokuvat, joita kuljeskelevat kauppiaat
myyskentelevät ympäri maatamme.
Tässä yltyi lirisevä puronen kohisevaksi könkääksi, ja tässä näytti
korkea vaara millä hetkellä tahansa olevan valmis kaatumaan tuon
ränsistyneen, punaisen rakennuksen päälle. Tässä vei kaitainen
porras yli könkäänniskan, ja tällä portaalla viivähti Gyllenmarck
ohikulkiessaan aina hetken tai pari ja ajatteli, että juuri
tällainen porras oli jossakin lähellä Soiluaa, porras, jolla hän
ensimmäisen ja viimeisen kerran oli suudellut sitä tyttöä, jota
rakasti nuoruutensa alkupäivinä. Sittemmin ei hän ollut tyttöä
koskaan nähnyt, mutta tällä portaalla seisoessaan ajatteli hän häntä
mielellään ja vaivatta, sillä se oli yksi niitä ainoita muistoja
hänen kellanpunaisen nuoruutensa päiviltä, joka ei tuottanut hänelle
vähintäkään tuskaa.
Aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli niitä hetkiä, jolloin kevät
vaihtuu kesäksi, jolloin metsät ovat tuoreet ja tuoksuvat ja jolloin
koivut komeilevat ensimmäisissä vaaleanvihreissä lehvissään. Päivä
oli kuuma, mutta korkean kirkas, ja Gyllenmarck ajatteli sitä tyttöä,
jota hän joskus, kolmattakymmentä vuotta sitten, oli suudellut
Soiluan ruukin myllysillalla.
Portaalla seisoessaan huomasi hän olevansa matkalla.
Hän oli viimeinkin ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin Matti
Niemelän asian suhteen, ja hänen oli nyt matkattava Krokforsin yhtiön
pehtorin puheille, joka oleskeli Vuostimon metsässä tukinuittoa
valvomassa, neljän peninkulman päässä kirkolta ja puustellista.
Hän oli lähtenyt tälle matkalle, koska heinäkuun kymmenes päivä
läheni joka hetki, koska hän oli antanut Matti Niemelälle erään
lupauksen ja koska hänen nyt oli toimittava, jos ylimalkaan aikoi
jotakin toimia. Hän muisti Matti Niemelän nuoren, korkearintaisen ja
terveverisen tyttären, sitten hän muisti Ingeborg Bonnin ja valkoisen
nuoruutensa rakastetun ja lopuksi hän muisti, että lupaus on sentään
aina lupaus, ja ellei hän sitä täyttäisi, ei hän kehtaisi kulkea
kunnan sairastuvan ohitse.
Näin ajatteli Constantin Gyllenmarck, katsellen vaahtoavaa putousta,
näin hän ajatteli, nojatessaan portaan kaidetta vasten, näin hän
ajatteli, ja juuri silloin lähestyi vaalea nainen porrasta, mutt'ei
uskaltanut tulla ylitse, koska porras oli liian kapea kahden
sivuutettavaksi.
Gyllenmarck tunsi hänet, ja samassa hän myöskin tunsi jonkunlaista
epävarmuutta sisässään. Hetkisen hänen täytyi katsella, ennenkuin voi
mennä vastaankaan.
"Neiti Bonn", lausui hän, käydessään viimein vastaan, "teitä olisin
kaikkein vähimmin täällä odottanut".
"Ja minä teitä, herra paroni. Te näytte rakastavan tätä paikkaa".
"Sille, joka on polttanut laivansa, hyvä neiti, ovat rakkaita kaikki
paikat, jotka muistuttavat jostakin kauniista".
"Mitä ylimalkaan laivoihin tulee, herra paroni, voi niitä polttaa
monella eri tavalla. Itsekukin voi joskus polttaa laivansa".
Constantin Gyllenmarck tunsi, että hänessä jotakin ailahti, ja hän
katseli neiti Ingeborgia samanlaisessa valossa kuin silloin, kun
papin poika teikkasi hänen edessään sairastuvan veräjän luona.
"Minä tulen sairaan luota", jatkoi neiti Ingeborg, aivan kuin ei
olisi aikaisemmin puhunut mitään.
"Minä olen menossa Vuostimoon Krokfors-yhtiön pehtorin puheille",
vastasi Gyllenmarck velvollisuudentuntoisesti.
"Kuljetteko tekin jonkun _puheilla_?"
"Täytyy joskus niin tapahtua. Ei kuitenkaan omissa asioissani."
"Sen arvaan. Teillä ei mahtane olla asioita juuri kenenkään kanssa,
ellemme ota lukuun virka-asioita."
Metsäherra Gyllenmarckista tuntui omituiselta, että yksinäinen nainen
istuutui ja alkoi haastella hänen kanssaan keskellä autiota erämaata.
Hänen täytyi pitää seuraa ja hän koetti miettiä, mitä nyt sanoisi.
"Ettekö te pelkää ollenkaan, neiti Bonn?" kysyi hän.
"Ketä? Teitäkö, herra paroni?"
"Erämaassa itsessäänkin kerrotaan olevan jotakin peloittavaa. En
kyllä sitä itse ole huomannut, mutta niin sanotaan."
"Voi ehkä olla sellaisen mielestä, joka ei siihen ole tottunut.
Minä siinä en huomaa muuta kuin kaunista ja suurenmoista. Katsokaa
auringon leikkiä tuolla jäätiköllä, tunturin rinteellä. Huomaatteko,
herra paroni?"
Constantin Gyllenmarck tunsi, kuinka eräs nainen, jonka hän
puolikolmatta kuukautta oli tuntenut nimeltä, painautui häntä niin
lähelle, että ruumiin lämpö tuntui, ja osoitti jotakin pistettä
kaukana etäisyydessä. Mutta hän ei tuntenut mitään halua vetäytyä
pois. Päinvastoin hän tunsi, että jos se asia, jonka hän oli ottanut
toimittaakseen, jäisi toimittamatta, niin tuo samainen nainen
vetäytyisi mahdollisimman kauas hänestä.
"Noin, Constantin Gyllenmarck, katsokaa tuonne. Eikö se välkkyile
aivan kuin hopeakuvastin?"
Mitäpä voi kuvastin, olkoon se vaikka hopeaa, vaikuttaa ihmiselämään.
Mutta tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, jouduit
auttamattomasti kiinni. Siinä sinä nyt istut, joku nainen, jonka nimi
on Ingeborg Bonn, painautuu ruumiiseesi kiinni ja sanoo: "Näetkö,
näetkö tuolla kaukana, siintävässä etäisyydessä?"
Ja tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, taas tartut kourin
kiinni elämään. Sinä et näe mitään välkkyvää pistettä jossakin
kaukana tunturin rinteellä, sinä tunnet eläväsi kaukaista tarua,
jolloin eräs toinen nainen Soiluan ruukin sillalla sanoi: "Minä
rakastan aina sinua". -- Mutta tuo taru astuu nyt pitkin askelin
lähemmäksi sinua, siintävä etäisyys, jota kolmisenkymmentä vuotta
sitten sinulle näytettiin, tulee kädenulottuman päähän -- ympärilläsi
on vain autio erämaa, kohiseva putous ja sen reunalla punainen,
ränsistynyt rakennus, -- ojentaa sinulle kätensä sanoen: "Tässä minä
nyt olen, Constantin Gyllenmarck".
Sinä olet sillä välin sivuuttanut keski-iän, sinä olet elänyt mukana,
kaikki on sinulle vain joko muistoa tai erämaata, mutta sinä palaat
takaisin siihen menneeseen ja sitten nykyisyyteen ja sinä vaikenet.
Mutta se toinen, joka istuu rinnallasi -- hänen ruumiissaan virtailee
veri vielä nuorena ja lämpimänä, sinä et usko enää itseäsi, vaan hän
uskaltaa uskoa vielä tulevaisuuteenkin ja katselee sinua kuin jotakin
korkeaa ja luoksepääsemätöntä. Hänellä on erinäiset luulot sinusta,
luulot, joista sinullakin on aavistusta, vaikk'ei käsitystä niiden
laajuudesta.
Tällöin tuntee Constantin Gyllenmarck, vapaaherra, itsensä
saamattomaksi ja neuvottomaksi. Hän koettaa katsella, mutta ei huomaa
mitään välkkyvää pistettä kaukana etäisyydessä, hän kuulee vain
putouksen kumean kohinan edessään, puitten humisevan ja lintujen
iloisesti livertelevän ympärillään. Ja samalla kuin hänen silmänsä
hakee kimaltelevaa pistettä, tuntee hän, että kaikki, mikä on mennyt,
tulee pika-askelin lähemmäksi, kunnes tuntuu siltä, kuin eräitä
vuosikymmeniä ei olisi ollutkaan ja tämä kaikki olisi suoranaista
jatkoa sille, mitä joskus oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.
Hän luo ohimenevän katseen vieressään istuvaan naiseen, jonka
vaaleat kasvot näyttävät sulautuvan valoon ja kevääseen, tuntee,
että hänen kätensä lepää hänen kädessään, eikä kumpikaan tahdo
niitä erottaa. Hänen silmänsä etsii edelleenkin kaukaisen tunturin
rinteellä kimaltelevaa pistettä, ja kun hän sen löytää, puristaa hän
vaistomaisesti kädessään olevaa pientä ja valkoista kättä.
"Nyt minä näen sen..."
Toinen on nähtävästi jo unohtanut välkkyilevän pisteen ja ajattelee
muuta. Hän vastaa vain kädenpuristukseen, ja ohimenevä tuskansekainen
hymy karehti hänen suupielessään.
Mutta Constantin Gyllenmarckissa herää jotakin, joka jo on kauan
aikaa yrittänyt nostella päätänsä, vaikk'ei ole jaksanut. Se herää
äkkiä suurena ja väkevänä, veri alkaa kiihkeänä virtailla hänen
suonissaan, ja hän tuntee itsessään tarmoa ja voimaa.
"Ingeborg Bonn", sanoo hän äkkiä, "minä rakastan teitä".
Tähän ei hän tarvinnut pienintäkään ponnistusta, se tuli niinkuin
pakosta.
Nainen ei vastannut mitään. Hänen suupielensä värähti, ja hän pusersi
hiukan lujemmin Gyllenmarckin kättä, mutta sanaakaan hän ei vastannut.
"Tämä voi tuntua teistä jonkun verran hullulta, neiti Bonn", jatkoi
Gyllenmarck, "mutta niin asia kuitenkin on".
Neiti Ingeborg ei vieläkään vastannut mitään, hän nojasi vain
metsäherran olkapäätä vasten ja piti hänen kädestään, ja Constantin
Gyllenmarck tunsi itsensä väkeväksi ja vahvaksi hänen rinnallaan.
Hän uskalsi repiä auki arpeutuneet haavat ja avata sydämensä
ja hän teki sen lääkärin taitavuudella, yksityiskohtaisesti ja
johdonmukaisesti, alkaen lapsuutensa ensimmäisestä muistosta ja
päättäen siihen hetkeen asti, jota nyt eli. Hänelle tuotti melkein
nautintoa viivähtää tuskallisissa kokemuksissa, saadakseen verrata
niitä kuluvaan hetkeen, ja hänestä tuntui, kuin kaikki mennyt olisi
ollut välttämätöntä nykyisyyden saavuttamiseksi.
Neiti Ingeborg kuunteli, luomatta hetkeksikään katsettaan pois
hänestä, kuunteli ja sormieli hänen takkinsa lievettä, ja kun
Gyllenmarck oli lopettanut, sanoi hän ainoastaan:
"Jotakin tuollaista olen aavistanut ja minä olen säälinyt sinua
niin... niin..."
Hänen silmänurkkiinsa nousivat kyyneleet, ja hän kätki päänsä
Gyllenmarckin povelle. Kuinka hän olisi voinut muuta kuin rakastaa
metsäherra Gyllenmarckia, sitähän hän oli tehnyt siitä asti, kun
Gyllenmarck ensi kerran oli jalallaan astunut sairastuvan oven
sisäpuolelle.
Mutta tämä kaikkihan oli, niinkuin jo oli puhe, suoranaista jatkoa
sille, joka hyvin kauan aikaa sitten oli tapahtunut Soiluan ruukin
sillalla.