Kalpea, laiha auringonsäde tunkeutui sisään paksujen uudinten raoista
ja alkoi leikkiä Gyllenmarckin kirjoituspöydällä. Ensin se siihen
pysähtyi pitkänä, ujona viivana, ikäänkuin sanoen: "tässä minä nyt
olen", mutta kun se huomasi, ettei sen läsnäoloa pidetty pahana,
ellei juuri hyvänäkään, tuli se rohkeammaksi, hyppäsi monisärmäiselle
lasipainolle, jonka pohjassa oli kuva Kölnin tuomiokirkosta, ja
heijastihe sateenkaaren kaikissa väreissä vastakkaiselle seinälle.
"Tässä minä nyt olen ja tällainen minä olen".
Ja sen lukemattomat toverit tanssivat hangettuneella lumella, puiden
oksilla, kattojen räystäillä ja tunturien rinteillä ja sanoivat hekin:
"Nyt me olemme tulleet".
Silloin Constantin Gyllenmarck pani pois kynänsä, sillä hän huomasi,
että tulossa oli kevät. Hän oli huomannut sen jo päiviä sitten,
mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, sillä kevään mukaan saapui
_se_, se jokakeväinen ja kauhea. Mutta nyt oli auringonsäde päässyt
tunkeutumaan sisään uudintenraoista, ja nyt Gyllenmarck tiesi, ettei
hän voinut kohtaloaan välttää.
Siitä asti kuin Gyllenmarckien vanha Soilua oli mennyt, oli se
saapunut joka kevät, poikkeuksetta. Alussa oli Gyllenmarck koettanut
sitä karttaa, myöhemmin hän oli tehnyt yrityksiä samaan suuntaan,
mutta hän oli aina epäonnistunut; _se_ oli aina hänet löytänyt: kotoa
tai erämaista, selvänä tai humalassa, työssä tai joutilaana, seurassa
tai yksin. Ensin se häntä vähän ravisteli, aivan kuin ravistellaan
nukkuvaa ihmistä, jotta hän heräisi, sitten, kun se oli saanut hänet
hereille, sitten se alkoi. Gyllenmarck raivosi sen kynsissä ja
taisteli vastaan, mutta mitään hän ei sille voinut.
Se alkoi tavallisesti lapsuudesta, kertoi kaukaisin hopeakellon
sävelin onnellisesta kodista, juuri siitä menetetystä Soiluasta,
valoisista saleista ja tuoksuvista kukkasista, ja kun se oikein
tahtoi kiduttaa Gyllenmarckia, asetti se hänet istumaan äidin
syliin tai ajamaan isän kanssa ruukille. Sitten se esitti muutamia
kauniita kuvia varhaisemmasta poikuudesta, asetti kuviin oikean
värin ja valaistuksen, viivytteli, viivytteli ja odotti, että kuvat
tekivät asianmukaisen vaikutuksen, kunnes se ravakalla hyppäyksellä
oli keskellä keltaista ja verenpunaista nuoruutta, näytti äidin
kuolleena valkoisessa ruumisarkussa ja isän, herra paronin, seisovan
sen ääressä hiukset harmaina, katse tylsänä ja tunteettomana,
silinteri kädessä. Tämän jälkeen se vähän hellitti otetta ja antoi
uhrinsa miettiä ja tuskastua. Sitten se vasta oikein alkoi. Kuvat
seurasivat toisiaan: suuria, aurinkoisia kuvia, joissa setelit
kahisivat ja kulta helähteli, joissa naiset nauroivat, viini virtaili
ja kortit läiskähtelivät, sateenharmaita kuvia vakavista hetkistä,
lopun pelosta ja tilinteon yrityksistä, jotka aina loppuivat kullan
helinään ja ylvääseen iloon, ja vihdoin pirullisia, irvisteleviä
kuvia romahduksesta ja perikadosta ja vaelluksista ja nykyisyydestä.
Näin se oli tullut, jok'ainoa kevät, ensimmäisen valjun ja vaivaisen
auringonsäteen mukana, näin se oli tullut, ensin varovaisesti etsinyt
otteen, mihin tarttua, ja sitten häntä kiusannut, paiskellut,
ravistellut, kunnes metsät ja alangot olivat paljaat ja mullan
haju ja puhkeavien lehtien tuoksu täytti ilman. Silloin se oli
hänet jättänyt häpeäänsä ja poistunut, jätettyään kuitenkin varjon
itsestään seuraamaan Gyllenmarckia seuraavaan kevääseen asti,
varjon, joka aina muistutti olemassaolostaan ja joka säesti kaikkia
Gyllenmarckin puuhia, toimia ja edesottoja.
Silloin oli ollut kevät, kun Gyllenmarckin romahdus oli tullut.
Mutta se, joka saapui joka kevät hänen luokseen erämaahan, oli
omatunto.
Ja että se saapui joka kevät ensimmäisen auringonsäteen mukana,
johtui siitä, että Gyllenmarck joka kevät, ensimmäisen auringonsäteen
nähtyään, tahtomattaan ajatteli: "Nyt on niin ja niin monta vuotta
siitä, kuin minä hävitin isieni perinnön".
* * * * *
Nyt alkoi siis tulla kevät, ja kuten sanottu, Gyllenmarck laski
syrjään kynänsä ja huokasi.
"Nyt on kulunut niin monta vuotta..."
Hän tunsi pelkoa ajatellessaan mitä ajatteli, mutta hänen täytyi
ajatella. Tahtoipa tai ei, hänen täytyi kuitenkin. Se oli tullut
hänelle tavaksi, josta hän ei päässyt minnekään.
Tällä kertaa hän ei yrittänyt taistella sitä vastaan, mitä tuleman
piti, sillä kokemuksista hän tiesi, ettei hän taistelussa voittaisi.
Kun sen täytyi kuitenkin tulla, niin tulkoon.
Mutta se ei tullutkaan. Se antoi aavistella itsestään, astui askelen
lähemmäksi, mutta peräytyi saman verran.
Sen täytyi tulla, kun se kerran oli tullakseen. Gyllenmarck ei
tahtonut kiduttaa itseään, hän tahtoi, että se tuli, ja tuli pian,
että hän taas pian pääsisi sen ohitse. Hänellä oli muuta tekemistä,
hän oli joutunut välikäteen, vieläpä kahteen välikäteen, hänen täytyi
vähän toimia, voidakseen pelastua kunnialla...
Mutta se ei tullut sittenkään. Se menetteli niinkuin paljas hermo
hammastaudissa, nytkähdytti, nytkähdytti, antoi tietää, että oli
olemassa, mutta ei ottanut pakottaakseen.
Gyllenmarckin valtasi kylmä taistelunhimo. Hän tahtoi sivuuttaa
painajaisensa niin pian kuin mahdollista ja hän alkoi itse sitä
auttaa. Ensin hän johdatti mieleensä kirkkaan lapsuutensa...
Ei, ajatus ei ottanut juostakseen, mielikuvat eivät palanneet
sellaisina kuin ennen. Niiden eteen oli tullut joku verho; hän näki
ne, mutta hän ei tuntenut itsessään mitään.
Kylmästi ja puolueettomasti hän ajatteli: "Jaa, sellaista oli silloin
ja tällaista nyt".
Äiti makaa kylmänä ja kauniina valkoisessa arkussa, jota kruunut ja
tähdet koristavat.
"Niin, Constantin Gyllenmarck, sellainen hän oli ja hänelle tuotit
sinä paljon surua. Mutta hän ei muistele sinua pahalla."
Romahdus, huutokauppa Soiluassa.
"Että viitsit tuota enää muistella, Constantin Gyllenmarck. Se oli
ruma tapaus, mutta oletpa saanut siitä yksinäisyydessäsi kärsiä."
Ja niin edespäin.
Mutta, kaikista ponnistuksista huolimatta, _se ei_ tullut, ja
Gyllenmarck tahtoi, että se olisi tullut, jotta hän pääsisi siitä
tällä kertaa taas erilleenkin.
"Tule nyt, sen saatana, jos kerran tulet!"
Sanat kajahtivat autiossa huoneessa terävinä ja särmikkäinä, lausuja
häpesi ja tunsi kuin joku olisi heittänyt kylmiä, kosteita jääpaloja
hänen ohimoilleen. Häneen meni viileä rauha ja hän tunsi itsensä
tyyneeksi ja toimelliseksi, jonka täytyi jollakin peittää äsken
lausumansa tuhmuus.
* * * * *
Kas vaan, aurinko jo noin korkealla, sen säteet valaisevat,
mutt'eivät lämmitä. Ja tuossa tulee papin poika jonkun naisen kanssa
ja pysähtyy sairastuvan portille. Naisella on valkea talvitakki
ja valkea puuhka ja nahkareunukset kapan helmassa ja hihansuissa,
hän hymyilee, ja hänen hampaansa välkähtelevät auringonpaisteessa,
mutta papin poika tahtoo olla kavaljeeri ja hän puhuu ja puhuu,
ojentaa kätensä ja ottaa jäähyväiset, aikoo jo lähteäkin, mutta jää
sittenkin puhumaan. Kylläpä hänellä onkin sanomista; nainen käy
jo hajamieliseksi ja katselee muualle, mutta papin poika jatkaa
vain. Verraton poika! Nyt hän tekee kädellään liikkeen puustelliin
päin, molemmat katselevat kiinteästi ikkunoihin. Katselkaa vain,
tässä talossa on korkein kivijalka napapiirin tällä puolen. Ja taas
papin pojan suu on käynnissä ja nainen kyselee häneltä ja vähäväliä
vilkaisevat he puustelliin päin.
"Puhe koskee minua", ajatteli Gyllenmarck.
Nainen kyselee ja papin poika vastaa. Puhelu kestää Gyllenmarckista
aiheettoman kauan. Papin pojalla pitäisi olla sen verran älyä
itsessään, ettei seisottaisi tuntematonta naista tuntikausia portilla
puolipakkasessa, aivan kuin olisi kihloissa hänen kanssaan. Nyt
papin poika nostaa neljännen kerran lakkiaan, jokohan hänellä nyt on
päättäväisyyttä mennä kotiinsa! Ei, nainen kyselee vielä jotakin.
Hänellä on tummat silmäripset, ja nenän kaariviiva on kaunis, aurinko
loistaa hänen kasvoihinsa ja ne näyttävät sulautuvan kevääseen ja
valoon. No, nyt viimeinkin! Papin pojan lakki heilahtaa viidennen
kerran, sairastuvan veräjä kitisee, ja nainen kävelee luotua polkua,
ylös. Juuri noin käveli se korkearintainen, puhdasihoinen tyttö
Niemelän pirtissä.
"Niemelän, niin... Minun täytyy ruveta huikeasti ajattelemaan Matti
Niemelän asiaa... Tämä ei kelpaa pitemmälle..."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomaa, että sairastuvan ikkunoihin
ovat ilmestyneet uutimet, uudet, valkoiset uutimet. Ne ovat kyllä
siinä jo olleet monta päivää, mutta vasta nyt hän sen huomaa. Hän
huomaa muutakin: sairastuvan ikkunoista täytyy välttämättä nähdä, kun
hän kävelee pihan poikki ulkohuoneisiin... Hm, perhana vieköön.
* * * * *
Luonnossa on kevät tulossa.
Tämä on se aika korkeassa Pohjolassa, jolloin ihminen hetkeksi
pysähtyy ja luo jonkunlaisen itsetiedottoman katsauksen siihen, mikä
on jo mennyttä. Hän pysähtyy hetkeksi toimissaan, jatkaakseen sitä
seuraavassa silmänräpäyksessä, mutta katse on kirkkaampi ja tahdissa
on pontta.
Metsien uumenista alkavat tukkityöläiset ilmestyä kirkonkyliin,
ja elleivät viinakauppiaat vielä ole ehtineet paikoille Koudasta,
Knäsöistä ja Kuollasta, kulkevat he jäidenlähtöä odotellen pitkin
teitä, syövät ansioitaan, solmivat ohimeneviä rakkaussuhteita ja
pelaavat korttia hissukseen ja varovaisesti, noin enemmän pro
forma, muodon vuoksi, koska korttipeli nyt kerta kaikkiaan on
välttämättömyys. He ovat helppoja käsitellä, näyttävät passinsa
vain hienosti muristen nimismiehelle, tulevalle vihamiehelleen,
katselevat altakulmain metsäherroja ja pienempiä herroja, sietävät
vielä poliisinkin ja tuntevat jonkunlaista kunnioitusta talollista
kohtaan, joka ei ole myynyt metsäänsä, vaikk'eivät hinnalla millään
mene hänelle työhön, sillä se ei sovi heidän arvolleen. Tällöin he
ovat taipuvaisia erinäisiin filosofeerailemisiin ja he vihaavat
periaatteesta Kannanlahti-yhtiötä, koska se, samalla kuin suo heille
leivän, pitää heitä tarpeellisessa kurituksessa, mutta jos joku
syrjäinen siinä suhteessa pitää heidän puoltaan, pitävät he häntä
puolihupsuna, sillä kukaan ei voi nousta Kannanlahti-yhtiötä ja sen
"Isoa" vastaan. Enintään tehdä sellaista pikkukiusaa.
Mutta kun sitten viinakauppiaat alkavat saavuskella, tulee toinen
ääni kelloon.
Varo silloin neitsyyttäsi, tyttö, sinä, joka et nuku kirves vieressä
ja kolmen lukon takana, ja liiku sinäkin, mies, varovaisesti
pimeässä. Pomo, tukkipomo, on silloin vähäpätöinen tekijä
yhteiskunnassa, sillä he ovat nyt vapaita miehiä eivätkä hänen
käskyvaltansa alaisia. Korttipeli ei enää tapahdu pro forma, se on
nyt työ, ja rahat vaihtavat nopeasti omistajaansa. Kun joku sitten
menettää kaikki rahansa "ventissä", "nakissa" tai "syykvetissä",
ja mahdollisesti joutuu vielä avojaloin jatkamaan vaellustaan,
pitää hän silloinkin vielä niin kiinni arvostaan, että ennemmin
varastaa talolliselta sen välttämättömän, minkä voisi saada häneltä
rehellisellä työllä tai parhaimmassa tapauksessa kerjäämällä.
Näin viettää jätkäkansa luppoaikaansa -- joutoaikaansa -- pitäen
kortteerinaan jonkun talollisen pirtin loukkoa, odotellen uusia
töitä, ja talollinen kärsii häntä, sillä useimmassa tapauksessa
hän saa korvauksen (ja kuten meillä oli puhe, on jätkä rento, kun
hänellä on rahaa), ja ellei hän kärsisi, olisi hänen persoonallinen
turvallisuutensa vaarassa.
* * * * *
Kevät on tulossa, ja ensimmäiset juopuneet jätkät alkavat hirnahdella
maantiellä, puustellin edustalla, mutta Gyllenmarck kunnostaa
ampumavehkeitään, sillä hänen on myöskin pidettävä huolta naisen
turvallisuudesta tuolla vastapäätä. Konstaapeli Juusperi saisi
myöskin laittaa käsirautojaan kuntoon, sillä ansiot kuuluvat suurissa
metsissä olleen hyvät eikä viinan hinta ole noussut.
Tämä on myöskin se aika, jolloin kauppiaan puodin edessä on
liike vilkkain. Tällöin saapuvat porolappalaiset ja kaukaiset
uutistalokkaat syrjäkylistä, tunturien, soiden ja kiveliöiden
takaa, pitkissä raidoissa varaamaan tavaroita kesäksi, ennenkuin
keli rikkoutuu, sillä venekeino on pitkällinen ja hankala. Tällöin
soivat kulkuset ja huudot kaikuvat ja talokkaat saavat näyttää
kestiystävyyttään rahasta tai ilman.
* * * * *
Näin tulee kevät kyliin ja kiveliöihin ja tulee myöskin Matti
Niemelän taloon, mukanaan herrastuomari Erkki Sallansuu ja
vierasmies, jona tällä kertaa on Kursun Santeri.
Korkearintainen Lyyli kävelee navetasta heinälatoon, kun
herastuomari ajaa pihaan, ja herrastuomari, joka on lestadiolainen
ja saarnamiehenä kuulu, kauhistuu nähdessään, että Lyylin käynti on
kuin suruttomain ja maailmanlasten käynti, ja hänen mieleensä muistuu
lause Sionin tyttäristä, mutta Kursun Santerin suu menee messingille.
"Onpa Niemelän Matin tytär vöyristynyt", sanoo hän. "Ja ylpistynyt.
Ei ole huomatakseenkaan."
"On", vastaa herrastuomari, "kovin on maailmaan päin kallellaan".
"Jumalan terve, Lyyli", tervehtii hän sitten. "Onko isäsi kotosalla?"
"Herrastuomariko se siinä... Ajattelin, että joko taas joku
tukkiherra... Viime päivinä on yhtenään niitä hypännyt... Kyllä isä
on pirtissä."
"Katselin tässä, kun kuljit, Lyyli. Eivät sinua näytä huolet
painavan. Mutta koettelemukset tulevat itsekullekin, koettelemukset
ja kilvoittelemiset, Lyyli, että me valmiina olisimme, kun ylkä
tulee... Ja silloin ei auta jalan nousu... Jokos olet ripillä käynyt?"
"Olinhan minä teidän Kallen kanssa yhtä aikaa..."
"Taisit olla. Ihminen vanhenee ja muisti heikkenee. Mutta ota vaari
ajallisuudessa, Lyyli."
Ja syvästi huoaten ankaran uskon mies riisui hevostaan valjaista,
sillä paluuta ei tänään voinut ajatella.
Talonväelle näytti tuottavan pieniä vaikeuksia vastata herrastuomarin
tervehdykseen hänen astuessaan pirttiin. Helpompaa ehkä olisi
ollut jättää tervehdys kokonaan vastaamatta. Matti kohotti tuskin
katsettaan aisapuusta, ja Matin vaimon tervehdyksestä saattoi
erottaa vain ensimmäisen tavun. Sitten alkoi pirtissä suuri
hiljaisuus, jolloin vain hienonhienot tomuhiutaleet leijailivat
valojuovassa, sellainen kodikkaan ja pahaaennustavan hiljaisuuden
välinen välimuoto, jolloin odotetaan, tapahtuuko jotakin vai jääkö
tapahtumatta. Lautamiehen läsnäolon tarkoitusta ei tiedetty, saattoi
olla asialla, saattoi muutenkin poiketa ollessaan asioilla muualla.
Ehkäpä sittenkin oli asioilla, mutta mitä se näin aikaisin...
"Kevääksi se panee, kevääksi", sanoo herrastuomari.
"Niin tekee", vastaa Matti, mutta harrastusta hänellä ei näytä
riittävän muuhun kuin työhön.
"Panee", säesti Matin vaimo ajatuksettomasti, katsoen pihalle.
"Ei sinulle ole tapahtunut vahinkoja viime talvena?" tiedustelee
herrastuomari.
Tällaisen tiedustelun on jokainen jumalaapelkäävä ihminen velvollinen
tekemään lähimmäiselleen pitkän kotvan ja varsinkin talven takaa
tavatessa.
"Eipä sanottavia... Lienee poro tai pari joutunut pedon suuhun..."
"Eikähän meillä paljon liikenevää olekaan", virkahtaa Matin vaimo.
Herrastuomari huokaa.
"Niin, mitäpä se tämän maailman hyvyys, jos saa sielullensa
vahingon..."
"Oletko seuranpidossa käynyt talvella?" kysäisee Matti.
"Korjan kylällä kävin uskosta puhumassa loppiaisena".
"Jaa".
Nyt alkaa mieliala olla sitä myöten muokattuna, että herrastuomari
saattaa käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa. Jokainen huomaa, ettei
hän ilomielin ja naurusuin tule asiaansa toimittamaan. Hän huokaa
siis asianmukaisesti ja napittaa auki sarkatakkinsa, alkaen sitten
kopeloida povitaskuaan.
"Asioitakin olisi vähän sinulle, Matti", aloittaa hän.
"Vai olisi..."
Matin huulet puristuvat lujasti kiinni, ja leuka vavahtaa.
Matin vaimo katsoo kiinteästi jotakin olematonta pistettä
ulkona, salatakseen kyyneltä. Lyyli on tullut sisään ja istahtaa
seinäpenkille ovensuuhun solmien auenneita kengänpaulojaan. Hän
vaistoo, mistä on kysymys, eikä uskalla katsoa isäänsä eikä äitiinsä.
"Se olisi sitä puulaakin asiaa", jatkaa herrastuomari, levitellen
paperiaan. Sitten hän vilkaisee Mattiin ja alkaa lukea:
"Reevaaruaktiepuulaaket Kantalaksin siitä tekemän anomuksen johdosta
kutsutaan ja haastetaan täten talokas..."
Tähän hänen täytyy keskeyttää lukemisensa.
"Anna olla", sanoo Matti, "kyllä minä tiedän, mitä se koskee.
Syyskäräjiinkö se...?"
"Ei kun välikäräjiin Tanhuanpäässä heinäkuun kymmenes päivä".
"Parhaimmalla heinä-ajalla".
"Se on sen asia".
Matti heittää aisan syrjään ja jää tuijottamaan eteensä. Pirttiin
tulee raskas hiljaisuus. Vihdoin sentään suoritetaan asia loppuun,
vitkalleen ja tuskallisesti. Matti tunnustaa haasteen ja saa
jäljennöksen asiakirjasta.
"Joo, kyllä se puulaaki koettelee", sanoo viimein Kursun Santeri
velvollisuudentuntoisesti ja sytyttää hitaasti ja taitavuudella
piippunsa.
"Ei se rahojaan anna lahjaksi", todentaa herrastuomari. "Mutta
selviydyt sinä Matti -- se hosmestari Kyljenmarkki on rikas, oikein
sellainen salarikas..."
Matti on taas ottanut aisapuun ja syventynyt siihen. Ei puutu, ei
pukahda, on niinkuin ei kuulisi mitään.
Mutta herrastuomarista tuntuu, kuin loukattaisiin hänen
auktoriteettiaan, kuin häntä ei uskottaisi, vaikka ehkä hyvinkin
uskotaan. Senvuoksi hän jatkaa.
"Sellaisia ne ovat suuren maailman herrat, niinkuin Kyljenmarkkikin.
Eivät ne tunne ketään, koettelevat vain ja tunnustelevat, eivätkä näe
muuta kuin tapulin ja taivaan. Ovat niinkuin ei muita olisikaan. Ja
sitten Kyljenmarkkikin... alhaiselta mieheltä tuntui, ei se kenenkään
varpaille polkenut, mutta niin juoksutti puulaakin 'Isoa' kuin
renkiään..."
Aisa lennähtää paukahtaen lattialle, kuulijain kasvot jännittyvät ja
on kuin pirttiin tulisi enemmän valoa.
Herrastuomari huomaa, että hänellä voi olla lisävoittoa tästä
haastematkasta, ilmainen ruoka ja yösija, ja hän lisää vettä myllyyn.
Niin oli Gyllenmarck juoksuttanut yhtiön suurinta herraa, jonka
persoona varjosti koko Pohjolan, juoksuttanut leivän isää...
Uskomatonta, ellei olisi itse nähnyt, uskomatonta...
"Vai niin teki", sanoo Matti henkeään pidätellen.
Niin oli tehnyt. Herra on herrallakin. Ja kyllä kykenee Mattiakin
auttamaan, jos tahtoo, mutt'ei hänkään tietenkään rahojaan lahjoita.
Matin pitää itsekin vähän yrittää. Herrat ovat niin kyllästyväisiä.
Tyytyväisenä herrastuomari mukristelee huuliaan, ja Matin vaimo
alkaa panna pannua tulelle, täyttäen näin herrastuomarin salaisen
toivomuksen.
Matti koettaa ajatuksissaan yhdistellä tapauksia, keksiä syitä ja
seurauksia, mutta mihinkään selvyyteen hän ei pääse. Sama, josta
joku kuukausi sitten oli päässyt, oli taas edessä, se oli ainoa,
mikä hänellä oli selvillä. Hän oli kuin muutkin vertaisensa siellä
kaukana tunturien keskellä: ellei Kannanlahti-yhtiö ajatellut heidän
edestään, ajatteli joku toinen ja joka tapauksessa he hävisivät.
Mutta työ, -- kas siihen he pystyivät. Kun ottivat pystyäkseen.
* * * * *
Illan tullen, kun vieraat jo olivat käyneet levolle, sanoi emäntä
isännälle:
"Sinun pitäisi oikein puhua sen hosmestarin kanssa. Ethän sinä näitä
asioita oikein tajuamaan kykene."
"Pitäisi!" jankkasi Matti. "Kun sinä tietäisit, miten vaikea sitä on
puhutella, et sanoisi mitään. Saa puhua niin että kuola valuu suusta,
eikä saa vastaukseksi halaistua sanaa".
Lyylillä oli omat korkeat ajatuksensa Gyllenmarckista; hän muisti
sen illan, jolloin Gyllenmarck sanaa puhumatta oli heittänyt erään
himokkaan tukkiherran rähmälleen kamarin loukkoon.
"Kyllä se vaan mainio mies on", lausui hän vakaumuksenaan, sillä
hänellä saattoi vielä tällä iällä olla vilpittömiä vakaumuksia
ihmisistä, joita hän joskus oli nähnyt.
* * * * *
Näin olemme saaneet kevään korkeaan Pohjolaan, pappiloista ja
puustelleista kotiin ja tukkipirtteihin asti. Illat käyvät
kuulakkaiksi ja jäät alkavat harmeta, vähitellen tosin, mutta
harmenevat kuitenkin, yks' kaks' huomaa silmä jonkun pälvenkin, ja
keväinen tuoksu uhoo yksinpä auringonpaisteisista, harmaista kivistä
ja kallioista. Niin kallistuu kaikki hitaasti siihen suureen valoon
päin, mutta kevät ei täällä hekumoitse omasta olemassaolostaan ja
vehmaudestaan, se antaa aavistella vain, niinkuin kaikki muukin
täällä kaukana, kuinka hyvin saattaisi olla.