Kylmänkalsean pakkasaamun mukana astui metsänhoitajan puustelliin
tyhjyys.
Ennen Erik Wegenerin käyntiä siellä ei ollut mitään, mutta hänen
käyntinsä jälkeen siellä ei ollut sitäkään. Erik Wegener oli käynyt
ja vienyt senkin vähän, mitä siellä oli ollut.
Tätä ei Constantin Gyllenmarck voinut käsittää. Huonekalut olivat
paikallaan kuten ennenkin, tuolla hääri Maikki keittiössä kuten
ennenkin astioita helistellen, tuossa, tien toisella puolen, kunnan
sairastupa kuten ennenkin, ilman hoitajaa ja ilman potilaita, tuolla
tunturi ja sen takana toiset tunturit ja ikuiset metsät.
Ja tässä istui hän itse, Constantin Gyllenmarck, metsänhoitaja,
vapaaherra, niinkuin oli tehnyt jo toistakymmentä vuotta.
Hän panetti tulen uuneihin, ja pian leimusi kaikissa huoneissa
iloinen valkea, karahvi ilmestyi pöydälle, ja hän kävi sen sisältöön
käsiksi huikealla asiantuntemuksella, mutta se suuri, voittamaton
turvallisuudentunne ei palannut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän herännyt pitkällisestä unesta myöhään
päivällä, paha maku suussaan, vähän viluisena ja haluttomana
kaikkeen. Hänen ympärillään toljotti alastomuus, ja hän tunsi
kaipaavansa jotakin, vaikk'ei tiennyt mitä, palelevansa, vaikk'ei
lämpö kyennyt vilua poistamaan, ja olevansa nälkäinen, vaikka ruoka
inhotti. Viimein heitti hän karahvin rauhaan ja silmäili kirjastoaan,
valitsi kirjan, mutta heitti sen muutaman hetken kuluttua pöydälle.
Tällaisen tilan hän saattoi ymmärtää, jos se kesti tunnin tai pari,
tai yhden aamu- tai ehtoopäivän, mutta nyt se oli kestänyt yli viikon
ja se oli liikaa. Sellaista hän ei saattanut ymmärtää.
"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin".
Kuinkahan tässä sitten olisi elettävä, jos saa kysyä?
Elivätkö muut virkaveljet paremmasti tai edes niinkään hyvin!
Jättikö hän kentiesi virkansa hoitamatta ja hurrasi viikkokausia
yhdessä ainoassa, jatkuvassa humalassa ja antoi piikansa muistuttaa
kuukausiraporttien teosta.
Monet ponnistelivat vuosikausia, vieläpä vuosikymmeniä,
saavuttaakseen oman hoitoalueen ja itsenäisen aseman, ja kun he sen
saavuttivat, tunsivat he lepäävänsä laakereillaan ja lepäilivät
niillä kunnes kuolivat, ja kymmenen muuta astui esille kärkkymään
poismenneen paikkaa.
Hän oli saavuttanut sen huipun, jonka hän alallaan voi saavuttaa,
ja kun hän siltä poistuisi, astuisi toinen hänen tilalleen. Se
oli hänen osansa niinkuin kaikkien muittenkin. Hän tahtoi elää
rauhassa ja antaa muittenkin elää. Tämän hän oli tahtonut sanoa
Erik Wegenerille, mutta se oli jäänyt sanomatta. Asia oli nyt kerta
kaikkiaan niin, että hänen oli vaikea puhua, eikä hän voinut sitä
auttaa. Sen kai olivat vuodet saaneet aikaan. Olihan hän sitäpaitsi
tarpeeksi jo puhunut -- nuoruudessaan, siinä nuoruudessa, joka oli
vienyt häneltä kaikki vietit ja vaistot paitsi -- mahdollisesti --
itsensäsäilyttämisvaistoa.
Ja nyt kai Erik Wegener kulki ja kertoi, että sellaiseksi on tullut
Constantin Gyllenmarck, erakoksi ja eunukiksi.
Kertokoon, oma asiansa.
<tb<
Tähän asti hän oli päässyt kalseissa mietteissään, kun ovi avautui ja
Maikki pisti päänsä sisään.
"Täällä on muuan mies, joka tahtoisi puhutella herra
hosmestaria..." Gyllenmarck korjasi asentoansa. "Maikki käskee
miehen tänne". Minuutin kuluttua ilmestyi mies ovensuuhun,
nähtävästi vähän hämillään, vaikka se ei näyttänyt kuuluvan hänen
luonteenpiirteisiinsä. Hän näytti olevan tottunut sekä ryömimään
että komentamaan, hänen olennossaan oli sekä itsetietoisuutta että
pelkoa; ja hän katseli hetken Gyllenmarckia ikäänkuin harkiten, minkä
aseman häneen nähden ottaisi, mutta näki viimein parhaaksi ottaa
käskyläisaseman. "Mikä on asianne?"
"Hosmestari Stenperi käski minun tulla pyytämään, että jos
hosmestari olisi hyvä ja tulisi hänen luokseen Kivelään niin
pian kuin mahdollista". Hän sai sanotuksi asiansa vasta monien
rykäisyjen ja äänenselvittelemis-yritysten jälkeen. Tahtomattaan
Gyllenmarck hätkähti. Niitten suurten, kylmien aivojen oikea käsi
kutsui häntä puheilleen, hän, "Iso", jonka nimi Perä-Pohjolassa
ja Lapissa lausuttiin vain kuiskailemalla, hän, joka määräsi
elinehdot kymmenilletuhansille ihmisille, hän, jota pelättiin
ja liehakoitiin ja jonka suosiota tavoiteltiin, hän, joka oli
polkenut peräpohjalaisen itsetunnon lokaan ja helisti kultaa heidän
korvissaan, mutta vietyään heiltä kaiken, mitä heillä oli vietävää,
antoi heidän, muutamia harvoja lukuunottamatta, pysyä köyhinä ja
surkeina, ja samalla hän, joka kaikesta tästä huolimatta oli vain
niitten kylmien, käsittämättömien aivojen nöyrä palvelija. Ja nyt hän
lähettää kätyrinsä, tukkipomon, kutsumaan Gyllenmarckia puheilleen.
"Onko hänellä minulle jotakin asiaa?" kysyi Gyllenmarck.
"Kaipa vissiin".
"No siinä tapauksessa hänen on selvintä tulla itse tänne toimittamaan
asiansa ennen kello viittä, sillä silloin lähden virkamatkalle".
Miehen silmissä kuvastui vilpitön hämmästys ja pelko ja hän
pyöritteli neuvottomana lakkiaan.
Hän tunsi sen miehen, jonka asialla hän oli: veipä hän nuo terveiset
herralleen tai oli viemättä, oli hänen eropassinsa valmis.
Gyllenmarckin vastaus oli isku vasten kasvoja sille miehelle,
jonka sanaa hän tänne oli tuomassa, ja sille yhtiölle, jota tuo
mies edusti. Vielä varmempi oli eropassi, jos Kannanlahti-yhtiön
"Iso" näkisi hyväksi nöyrtyä ja seurata Gyllenmarckin toivomusta,
sillä "Iso" ei koskaan unohtaisi, että sanantuoja oli nähnyt hänen
nöyryytyksensä ja mahdollisesti kertoisi siitä muille.
"Eikö herra hosmestarin mitenkään passais seurata hosmestari
Stenperin pyyntöä?" kuului nyt melkein kuin rukous.
"Ei".
"Mutta hosmestari Stenper on vähän sairas. Muuten hän ei vaivaisi
herra hosmestaria."
Gyllenmarck mietti. Jos hän lähtisi liikkeelle, niin tuo
samainen mies luonnollisesti kertoisi ympäri kihlakuntaa, kuinka
Kannanlahti-yhtiön "Iso" oli juoksuttanut kruunun metsäherraa
niinkuin muitakin käskyläisiään.
"Jos asianlaita on kuten kerrotte, sopii metsänhoitaja Stenbergin
kirjoittaa minulle asiansa tai toimituttaa se muuten. Minulla ei ole
aikaa."
Mies empi vielä ja mietti uusia syitä, joilla voisi vaikuttaa
Gyllenmarckiin. Ensi kerran eläissään hän sai jyrkästi kieltävän
vastauksen herransa toivomukseen.
"Mitä metsänhoitaja Stenberg täällä muuten asioi?" kysyi Gyllenmarck
ohimennen.
"Tarkastusmatkalla vain".
"Vai niin. -- Niin, muunlaisia terveisiä en voi herrallenne lähettää.
Kuten sanoin, viiteen asti voin odottaa."
Miehen vähitellen poistuttua rupesi Gyllenmarck mittelemään
huoneensa lattiaa edestakaisin. Hän oli valehdellut, hänellä ei
ollut mitään virkamatkaa tiedossakaan, ennenkuin keväällä, mutta
hänen täytyi saada asia päätökseen. _Hän_ ei rupeaisi pokkuroimaan
Kannanlahti-yhtiötä niinkuin nuo toiset, toinen asia oli, tahtoiko
Kannanlahti-yhtiö kumartaa sitä valtaa, jota hän edusti, Suomen
kruunua. Itsekään tietämättä, miksi, muutti hän pukunsa, ajoi
kiireessä partansa, ja ullakolta sai Maikki hakea työhuoneen oven
päälle Gyllenmarckien vaakunan vapaaherrallisine kruunuineen.
Aika mateli eteenpäin, minuutit tuntuivat tunneilta ja hetki hetkeltä
lisääntyi Gyllenmarckin levottomuus. Häntä ei vaivannut kysymys, mitä
yhtiö hänestä tahtoi, vaan millä tavoin se tulisi häneen suhtautumaan.
Puoli viisi sai Maikki käskyn vielä kerran poistaa viimeisetkin
tomuhiutaleet sileiltä pinnoilta, kymmentä vaille viisi kävi
Gyllenmarck ruokailuhuoneen kaapilla katsomassa karahviaan, viittä
minuuttia vaille viisi näkyi tienmutkassa parivaljakko ratsumiehen
seuraamana kääntyvän puustelliin päin.
Kannanlahti-yhtiön "Iso" otti siis lyödäkseen ja otti komeasti.
Kun valjakko pysähtyi pääportaiden eteen, istui Gyllenmarck
työpöytänsä ääressä ja piirteli tarkoituksettomia numeroita paperille.
Tuolla oli siis hänen ovensa takana hän, se mahtava käsi. Ulkomuoto
kuin Klaus Flemingin, käynti ja ryhti kuin kuninkaan.
Askeleet kaikuivat eteisenportaissa, käskevät, vaativat askeleet,
Maikki kuulosti auttavan turkkia päältä, minuutin kuluttua kookas
vartalo täytti oviaukon, ja hämmästyksekseen Gyllenmarck huomasi
kooltaan olevansa tulijan veroinen.
Äänetön tarkastelu esittelyseremonian jälkeen: tulijan teräksinen
katse kohtaa kylmän jään, ei petollisen kevätjään, vaan ankaran
keskitalven jään, joka hyvin kestää tulen ja rautakangen, sillä se on
samaa jäätä pohjaan asti.
Gyllenmarck tuntee itsensä tällä hetkellä vahvaksi ja heikoksi: hän
tuntee voivansa vastata mitä tahansa, mutta hän ei saa huuliltaan
nöyryyttävää lausetta: "Mikä on asianne?"
Vieraan ääni on syvä ja kalskahtava; ellei tietäisi kuka hän on,
voisi erehtyä sanomaan sitä lämpimäksi.
"Suokaa anteeksi, että vaivasin teitä, herra paroni", sanoi hän.
"Ellen olisi tiennyt teitä nuoremmaksi iältä, en koskaan olisi
pyytänyt teitä luokseni. Virkaveljenä tavallaan katsoin itseni siihen
oikeutetuksi."
"Minulla ei ollut aavistustakaan herra toimitusjohtajan iästä,"
vastasi Gyllenmarck.
Vieraan katse kävi yhä teräksisemmäksi, mutta suu hymyili. Katse ja
hymy eivät sopineet yhteen.
"Metsäpäällikkö vain", naurahti hän. "Toimitusjohtaja on vuorineuvos
Borgman".
"Mikä suo minulle kunnian...?"
"Te näytte olevan kovin intresseerattu yhtiömme asioista, herra
paroni..."
"En ymmärrä, mistä teette sellaisen johtopäätöksen, herra
metsänhoitaja".
"Meillä on kyllä korvat".
Tällä kertaa vieraan katse, kasvojen ilmeet ja ääni sopivat yhteen.
Kaikki oli terästä.
"Ja entä sitten?"
"Sitten? Mikä on sen luonnollisempaa, kuin että herra paroni liittyy
siihen yhtiöön, jota kohtaan jo ennakolta tunnette intressiä ja
mielenkiintoa. Palkka, erinäisiä muita ehtoja lukuunottamatta,
viisitoistatuhatta."
Isku oli annettu, ilman mitään efektinhakua, luonnollisimmalla,
jokapäiväisimmällä äänellä maailmassa.
Gyllenmarck tunsi, että nyt, kun Kannanlahti-yhtiön kulta helisi
hänen korvansa juuressa, meni hänessä jotakin sekaisin; hetkeksi hän
menetti, jos niin voi sanoa, henkisen tajuntansa, eikä hän ajatellut
mitään muuta kuin viittätoistatuhatta markkaa. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä tajunta palasi takaisin: minkä arvoinen minä olen,
kun minulle noin paljon tarjotaan? Parikymmentä vuotta sitten ei
hänelle viisitoistatuhatta markkaa paljon merkinnyt, nyt se merkitsi
jotakin, mutta hän ei -- tarvinnut; nykyinen palkka, kolmannes siitä,
riitti varsin hyvin hänen menoihinsa.
Sisimmässään hän vaistosi Kannanlahti-yhtiön ajatuksenjuoksun:
yhtiö ei pelännyt suurisuisia, agiteerailevia vastustajiaan,
mutta salakavala, pimennostaan iskuja antava, arvovaltaa nauttiva
vihollinen on vaarallinen ja pitkällinen, jos sitä voi kukistaa
ensinkään.
"Kiitän tarjouksestanne", vastasi hän äänellä, joka ei osoittanut
minkäänlaista mielenliikutusta tapahtuneen. "Minun iälläni rakastaa
jo itsenäisyyttä ja riippumattomuutta".
Vieras teki eleen ikäänkuin seuraavassa silmänräpäyksessä aikoisi
lähteä, mutta hän oli kohteliaisuuden isännälleen velkaa.
"Emme luonnollisesti voi pakottaa teitä vastaanottamaan
tarjoustamme", sanoi hän, "vaikka mielellämme käyttäisimme hyväksemme
paikallis- ja asiantuntemustanne".
"En luule voivani millään tavalla hyödyttää yhtiötänne".
Vieraan ääni oli aivan rauhallinen, kun hän vastasi:
"Tiedän, ettette tahtoisikaan".
Teräs kohtasi taas jään.
"Minä en huomaa itselläni olevan syytä edistää yhtiönne
tarkoitusperiä".
"Huomasittepa tai ette, herra paroni, yhtä on meillä ainakin oikeus
vaatia: että puolueettomasti hoidatte virkaanne ettekä sekaannu
meidän ja asiakkaittemme välisiin asioihin, jotka eivät teille kuulu."
"Virkani toimituksesta en ole teille tilivelvollinen, yksityisistä
harrastuksistani en kenellekään. Kukaan ei ole minulle enkä minä
kenellekään mitään velkaa."
Tuossa nyt istui hän, se suuri, jonka nimi Pohjolassa kuiskaten
mainittiin, tuossa nyt istui hän, ikäänkuin irvikuvana maineestaan.
Teräs oli sulamistilassa, hän olisi tahtonut musertaa alleen
uhmailijan -- oh, ollappa Gyllenmarckilla edes tuhat markkaa velkaa
jollekin, kenelle tahansa, niin näytettäisiin pitäjäläisille, miten
yhtiö kannattaa kruunun metsäherran huonekalut kartanolle, -- mutta
teräs ei voinut mitään, sitä oli jäämöhkäleelle liian vähän eikä käsi
voinut tarttua sellaiseen, jossa ei ollut kiinnekohtaa.
Ja herrat erosivat kylminä ja ynseinä, kättä ojentamatta, samat
herrat, jotka ehkä olisivat muuten voineet olla ikuisia ystäviä, ja
kaksivaljakko kaikkosi tiukujen helistessä puustellin porraspäistä.
* * * * *
Mutta nyt oli tyhjyys poistunut ja sijaan astui suuri levottomuus,
ja Gyllenmarck tunsi, että hänen oli ryhdyttävä todellisiin
toimenpiteisiin, jos mieli pelastua kunnialla leikistä, johon hän,
Jumala tiesi miten, oli joutunut. Siitä hetkestä hän alkoi katsella
ympärilleen, mihin ryhtyä.
Kun hän kolmen päivän kuluttua palasi erään metsävartijansa luota,
teuhasi sama pomo, joka oli käynyt häntä kutsumassa "Ison" puheille,
maantiellä tiedottomasti juovuksissa. Hän oli potkittu pois yhtiön
palveluksesta, eikä hänellä ollut säästöjä eikä tulevaisuutta, hän
oli taasen alentuva kuljeksivaksi jätkäksi, sillä hän oli nähnyt
herransa häpeän. Se oli sula vääryys miesparalle, sillä "Ison" maine
ei ollut hänestä riippuvainen. Kuka esti häntä nytkään puhumasta?
Mutta nyt ei häntä moni uskonut, puhe selitettiin kostoksi.
Gyllenmarck tunsi olevansa syypää miehen kohtaloon ja lupasi
tilaisuuden tullen toimittaa hänelle sopivan paikan.
Hän oli siis joutunut toiseenkin välikäteen.