Noinko sanoi vapaaherra Gyllenmarck, se entinen, se hieno, se
avulias! Mihin hän oli menettänyt joustavuutensa, vai oliko hän
Soiluan kartanon mukana menettänyt kaikki eikä jaksanut voittaa
mitään takaisin? Vai joko hän oli tuhlannut kaikki elinvoimansa ennen
Soiluan menettämistä?
Mutta vastaus viipyi liian kauan, Erik Wegener palasi asiaan.
"Tokkopa kannattaa ruveta profeettana heidän joukossaan liikkumaan",
sanoi hän, "mutta voisithan sinäkin heitä toisinaan varoittaa ja
opastaa."
Vilpittömästi sanoen ei Erik Wegener odottanut tähän mitään
vastausta, hän vain vastasi, koska oli vastauksen velkaa. Mutta
vastaus tulikin, vastoin odotusta.
"Minulla on juuri eräs säälittävä tapaus", lausahti Gyllenmarck,
mutta pysähtyi siihen.
Hän ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, hän melkein pelkäsi omaa
ääntään. Ja nyt istui tuossa yksi, joka tiesi hänestä kaikki. Hänelle
tuotti ponnistuksia jatkaminen.
"Niin, sellainen säälittävä tapaus", jatkoi hän sitten. "Rehellinen,
ahkera mies joutumassa mierolle. Tähän juttuun olen minä sekaantunut,
estämällä velkajutun tulemasta esille käräjillä... Olen päättänyt
hoitaa asian..."
"Oikein, Gyllenmarck, oikein. Juon maljasi!"
"Se tuskin kannattaa. Omasi... terve! -- Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön
tulee... mahtaneeko se olla kummempi kuin muutkaan samanlaiset siellä
etelässä, rikkaampi vain, rahakkaampi ja käyttää rahojaan. Raha tekee
tunnottomaksi silloin, kun sitä ei enää ole pakko koota, vaan sitä ja
sillä hallitsee ja antaa sen lisätä itseään..."
"Oletko sinä tullut filosofiksi?"
"En, mutta olen täällä nähnyt kuinka paljon ja monenlaista
viheliäisyyttä tuo samainen yhtiö on matkaansaattanut, nöyryyttänyt
yksilöitä ja kansanjoukkoja, ja minä olen oppinut sitä vihaamaan..."
"Sydämestäsi?"
"Kuinka tahdot. Mutta vihani ei kohdistu yhtiöön, elottomaan,
vaan sen toimeenpaneviin jäseniin, ylhäisimmästä virkamiehestä
viheliäisimpään jätkään minä heitä kavahdan... Ja se johtuu vain
siitä viheliäisyydestä, mitä he kylvävät. Minkä minä kuitenkaan
mahdan?"
"Et mitään".
"En mitään. Enintään pysyä erilläni. Jos yhden kuiluun syöstävän
voin pelastaa -- niinkuin koetan -- toista en voi. Silloin minua ei
enää pidettäisi hyvänsuopana... hm!... hyvänsuopana ihmisenä, vaan
rettelöitsijänä, joka aiheettomasti sekaantuu yhtiön asioihin ja
koettaa vaikeuttaa sen toimintaa."
"Sellaista se on."
"Sellaista. Eikähän tuo kaikki oikeastaan minua liikuta -- sinua
itseäsi, joka olet saanut itsekohtaisia tuntemuksia yhtiöstä,
ehkä enemmän, -- mutta kun joka päivä näkee ympärillään sen
häikäilemättömyyksiä, tulee tahtomattaankin ajatelleeksi..."
Tässä tuli raja. Gyllenmarck oli puhunut, hän oli purkanut esille
omia ajatuksiaan, hän oli pitänyt pisimmän puheensa kahteen-,
kolmeentoista vuoteen, keskellä lausetta hän löysi itsensä puhumasta
ja säikähti omaa ääntänsä.
Silloin hän ei tiennyt, että hän monasti ennenkin oli puhunut, että
hänen työmiehensä, hänen emännöitsijänsä ja moni muu heidän kanssaan,
oli kuullut hänen puhuvan itse tietämättään, itseksensä, että
ajatukset joskus väkisinkin olivat purkautuneet sanoiksi.
"Miksi Gyllenmarck ei seurustellut kenenkään kanssa?"
Yksinkertainen kansa kertoi, että hänellä oli "seuraa" muutenkin.
Silloin kun ilta oli hiljaisin ja ihmiset kävivät levolle, silloin
kun metsäherra istui yksin ja karahvi oli pöydällä, silloin astui
"seura" esiin pimeistä kätköistä ja Gyllenmarck haasteli heidän
kanssaan kuin vertaistensa kanssa. Kukaan ei kuullut, mitä "seura"
sanoi, mutta Gyllenmarck sen kuuli ja vastaili ja kyseli, tyynesti ja
asiallisesti.
Näin kertoivat ihmiset. Kuinka voi odottaa, että sellainen mies
kaipaisi muuta seuraa.
Vaistomaisesti, sanattomalla kauhulla huomasi sen Erik Wegenerkin.
Gyllenmarck ei ollut puhunut hänelle, hän oli puhunut muuten vain,
itsekseen tai jollekin näkymättömälle ja herännyt keskellä lausetta,
kauhulla kuullen oman, syväsointuisen äänensä.
Näinkö pitkälle olet yksinäisyydessäsi tullut, Constantin Gyllenmarck?
Tällä hetkellä Erik Wegener niin hyvin ymmärsi kertomukset
äärettömien erämaiden sivistyneistä virkamiehistä, kuinka he joivat,
kuinka he tylsistyivät, kuinka he maatuivat ja kuinka heissä lopuksi
vain ruumis eli, mutta sielu oli jo mennyt sinne, minne se kuolemaan
jälkeen oli joutuva, ja hengetön ruumis käveli maan pinnalla.
Niin, vapaaherra Gyllenmarck, tässä nyt olet sinä ja tässä olen minä,
Erik Wegener, kellanpunaisen nuoruutesi suurin ystävä, tässä me nyt
seisomme, emmekä muuta voi.
Katso, lamppu läkähtelee ja sammuu, valkea uunissa hiipuu
hiillokseksi ja puoleksi tyhjennetty karahvi seisoo ryöstetyn
näköisellä pöydällä, mutta pakkanen paukkuu nurkissa ja korkealle
taivaalle on noussut kuu. Eikö hohdakin tunturinrinne ja -laki
valoisena ja kirkkaana, vaikka sen juuri on musta kuin peikkojen
luola ja laaksot kuin kuoleman alhot. Tuolla, hopealle hohtavan,
valkoisen suon takana, kohoaa kirkon tapuli kuin valkeuden viitta
taivasta kohden, taustanaan mustalta kuvastava havumetsä. Keskellä
suota olevalla nyppylällä kohoaa mustana ja yksinäisenä rappeutunut,
katoton tölli. Se on Mäski-Kreetan tölli, josta Kannanlahden yhtiön
jätkät ovat repineet katon pois ja viskelleet säleet ja malat ympäri
suota rangaistukseksi siitä, että mökin asukas oli myynyt heille
vedellä miedonnettua viinaa puhtaana viinana. Sellainen se on, se
jätkien oikeudentunto. Itku ja parku olivat silloin vallinneet
Mäski-Kreetan mökissä, pelästyneet lapset piileksineet äitinsä
liepeillä, joka kimakasti kiroillen oli uhannut kostaa hävittäjille.
Mutta tuolla, metsän puolella, työntäytyy mies ulos matalasta
majasta. Lähteekö varas öillisille retkilleen kuun häntä kirkkaasti
valaistessa? Pitkä varjo hiipii kiinteästi hänen jäljessään, ja
lumi narskuu hänen jalkainsa alla. Nytkö hän aloittaa työnsä? Hän
pysähtyy, naputtaa ikkunaan, varas ei niin tee, hänelle avataan.
Se on vain Kolsan Erkki, mökinpoika, joka on kuusi vuotta niinkuin
sadun orja hikoillut Kannanlahti-yhtiön töissä kesät talvet,
voidakseen mennä naimisiin Miinan kanssa. Anna miehen kulkea,
luvattomia teitä hän ei kulje, perjantaina he menevät panettamaan
itsensä kuulutuksiin, ja lapsikin heillä on jo ollut pari vuotta.
Sellainen se on, Kannanlahti-yhtiö, leivän se suo ja toimeentulon,
ja metsän takana nousee savu sen tukkilaiskämpästä, jossa miehet
hiessä ja höyryssä oljentelevat takkavalkean loisteessa täisillä
makuulavoilla pitkin seiniä, nähden unta "aatteen" voitosta ja
herätäkseen huomenna kiroilemaan kapitalistista maailmanjärjestystä
ja ansaitsemaan jokapäiväisen leipänsä. Vain se, joka enimmän on
hävinnyt korttipelissä, valvoo, vannoen huomenillalla ottavansa
häviönsä takaisin.
Sellainen on yö, puustellin ikkunasta katsottuna; tähdet loistavat
korkealla taivaalla, tunturi hohtaa valkoisena, metsä humisee ja
risahtelee, korvaan erottautuu poronkoparan kuiva kapse tai kaukainen
surkea ulvonta, ja koko luonto on täynnä korkeata aavistusta.
* * * * *
Mutta Erik Wegener seisoo ikkunapielessä ja katsoo nuoruutensa
ystävää, jolla ei ole mitään päämäärää ja joka ei uskalla tarttua
käsiksi elämään, ja taas hän tulee ajatelleeksi kuolleen miehen
haamua, johon sielu yrittää palata, vaan ei uskalla. Hänen seuransa
tarttuu häneen ja tahtomatta pääsee lause hänen huuliltaan, lause,
joka heti lausuttua hukkuu, vaikka se kuullaan, ja joka ei häiritse
ympäristöä enemmän kuin käen kukunta korven hiljaisuutta tai
tunturintakaisen suden älähdys talviyön rauhaa.
"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin", sanoo hän.
"Käydään levolle, yö on jo pitkälle ehtinyt", sanoo Gyllenmarck.
Lamppu sytytetään ja sammutetaan uudelleen ja kaksi miestä käy
levolle yön hiljaisuudessa, mutta kumpainenkaan ei nuku.
Gyllenmarck oli lauseen kuullut.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua Erik Wegener istuutui rekeen ja lähti etelää
kohti. Gyllenmarck ei koeta puolella sanallakaan häntä siitä estää.