Gyllenmarck oli saanut vieraaksensa erään nuoruutensa ystävän.
Käsite ystävä, samoinkuin käsite vieraskin, olivat Gyllenmarckille
jo aikoja sitten olleet voitettu kanta: molemmat olivat haihtuneet
samalla kertaa kuin Gyllenmarckien perintötilakin. Nyttemmin kävi
Gyllenmarckin luona vain sellaisia vieraita, joilla oli jotakin asiaa.
Tällä vieraalla, tällä Erik Wegenerillä, ei ollut mitään erikoista
asiaa, hän oli vain muuten tullut katsomaan, miten Gyllenmarck
jaksoi. Eikä se ollut niinkään vähäpätöinen urakka: hän oli
saanut istua yön ja pari päivää junassa, ajaa kolme neljä päivää
huonokulkuisilla hevosilla, taistella vilua vastaan vetoisissa ja
likaisissa kievareissa, istua päiväkaudet viiltävässä pakkasessa, ja
hän oli kuitenkin tullut.
Kevät ei antanut vielä pienintäkään merkkiä itsestään, talvi lepäsi
vielä maailman yli raskaana ja painostavana, lumi helisi pakkasessa
kuin teräs, milloin ei vihlova pyörre puhaltanut esiin tunturien
lomista ja peittänyt kaikkea kirvelevän kylmään, valkeaan pyörteeseen.
Matkalla Erik Wegener oli kuullut, että Korjan kylässä oli kaadettu
kolme karhua, hän oli kuullut susien ulvonnan vaarojen kupeilla ja
nähnyt raadeltuja poroja makaavan teitten varsilla, hän oli luullut
tulevansa köyhyyden ja kauhistuksen esikartanoihin.
Mutta perille hän oli tullut joka tapauksessa ja nyt hän istui
Gyllenmarckin lämpöisessä työhuoneessa, katseli valkean räiskettä ja
maisteli totia.
Hän oli paljon kärsinyt ja paljon tehnyt työtä, tämä Erik Wegener.
Hän oli tehnyt työtä, säästänyt, koonnut omaisuutta -- Gyllenmarckhan
tiesi, ettei hän ollut mikään miljoonamiehen poika -- ja tullut
rikkaaksi mieheksi, niinkuin sanotaan. Hänellä oli ollut talo, rahaa
ja osakkeita, hän oli ajanut omilla hevosilla...
"Tuo nyt ei ole mikään erikoinen nautinto", ajatteli Gyllenmarck ja
tunsi jonkunlaista etäistä kirvelemistä.
... Sitten oli perustettu suuri saha Tuntsan varrelle ja hän oli
kiinnittänyt siihen melkein koko omaisuutensa. Eihän se omaisuus
suuri ollut, mutta omaisuus hänelle joka tapauksessa.
Yrityksestä toivottiin suuria, metsää sai melkein ilmaiseksi, ellei
juuri kruunulta, niin -- tässä Wegener hymähti ja Gyllenmarckin
sydäntä vihlaisi toistamiseen -- niin talonpojilta.
Mutta sitä metsää ei koskaan saatu: Kannanlahti-yhtiö kulki aina
edellä, kallistutti kaikki, eikä antanut toisen saada mitään.
"Odotetaan, ei kai tuo ikäänsä jaksa, kylvetään lisää rahaa, yhä vain
rahaa ja rahaa". Mutta Kannanlahti-yhtiö kulki sittenkin aina edellä
ja viimein se antoi armoniskun: nielasi koko Wegenerin ja kumppanien
yrityksen polkuhinnasta, melkein ilmaiseksi.
Ja kuinka nöyryyttävällä tavalla!
"Kannanlahti-yhtiö tarjoutuu ostamaan liikkeen, sillä herrat
tulevat kaikissa tapauksissa kärsimään tappion tappion jälkeen.
Kannanlahti-yhtiö ei kuitenkaan voi käyttää hyväkseen herrojen sahaa.
Paikka on huonosti valittu: se ei ole mikään suursahan paikka,
enintään paikallista tarvetta tyydyttävän sahan, vesisahan. Eivätkö
herrat ymmärrä, että vientiä varten perustetun sahan tulee olla
suurten liikeväylien varsilla tai ainakin kivenheiton päässä niistä?
Herrojen yritys oli alusta alkaen kuolemaantuomittu. Eikä hyödytä
ollenkaan viekoitella meidän työnjohtajiamme herrojen palvelukseen,
he ovat yksinkertaista väkeä, eivätkä omin voimin voi mitään, heillä
täytyy olla _johtoa_..."
"Ne suuret, kylmät aivot", ajattelee Gyllenmarck.
Ja sitten oli Kannanlahti-yhtiö maksanut rahat, kaikki yhdellä kertaa.
"Tämän he maksavat, ei enempää. Elleivät herrat siihen tyydy, tehkää
konkurssi. Herrat ovat jo tarpeeksi leikkineet puutavaraliikettä."
Mikä auttoi? Täytyi ottaa tai tarttua kerjuusauvaan.
Kannanlahti-yhtiö oli sittenkin ollut jotenkin hienotuntoinen.
* * * * *
"Teillä ei ollut tarpeeksi rahaa", sanoi Gyllenmarck.
"Ei, emmekä olisi millään tavalla koskaan niin paljoa saaneetkaan,
että olisimme pystyneet Kannanlahti-yhtiön kanssa millekään. Nyt minä
olen aivan förbi."
"Kuinka olit niin lyhytnäköinen?"
"Uskoin ihmisiä ja omaa laskelmataitoani".
"Hm. Etkö sure, kun et ole rikas enää?"
"Sure!" -- Erik Wegener naurahti melkein iloisesti. -- --
"Tarkoitatko todella, että surisin? Siihen ei minulla ole aikaa. Minä
voin aloittaa uudelleen, enhän ole vielä vanha, minulla on elämää
vielä yllinkyllin jäljellä."
Gyllenmarck tunsi ikäänkuin raittiin, nuorruttavan kevättuulahduksen:
elämää vielä yllin kyllin jäljellä.
Erik Wegener oli häntä vanhempi iältään. Mutta Erik Wegener teki
työtä, hänellä ei ollut aikaa vatvoa menneisyyttä, jota hänellä ei
oikeastaan ollutkaan, hän oli nykyhetken, työn ja tulevaisuuden mies,
hän ei ollut huveltanut monen sukupolven kokoamaa omaisuutta, hänen
ei tarvinnut karttaa ihmisiä.
* * * * *
Kuitenkin, miksi hän oli tullut tänne, katsomaan Constantin
Gyllenmarckia, kuten sanoi? Aikoiko hän repiä auki haavat, joita
Gyllenmarck koetti parantaa, vetäisikö hän esille vanhat muistot ja
alkaisi haastella Gyllenmarckien suuresta valkoisesta Soiluasta, jota
tammet varjostivat.
Gyllenmarck kavahti näitä asioita ja pelkäsi. Silloin olisi kaikki,
minkä hän mahdollisesti oli voittanut, menetetty. Häntä kiusasi
tahtomattaan Wegenerin pelkkä läsnäolokin.
"Sinähän asut kuin ruhtinas", sanoi ystävä.
Gyllenmarckin olisi tietysti täytynyt hymyillä ja kiittää
kohteliaisuudesta, mutta hän vastasi vain:
"Niinkö arvelet?"
"Niin. Mikäpä on ollaksesi? Toimitat terveydeksesi virkasi
vähäpätöiset tehtävät, et kysele keneltäkään, et ole kenestäkään
riippuvainen, palkka kannetaan nenän eteen, elämä pelkkää
huolettomuutta. Mutta eikö yksinäisyys toisinaan ala piinata?"
"Minkä tuo tehneepi".
Hän, Erik Wegener, oli tullut katsomaan, millaisia nämä raukat rajat
oikein ovat, nämä viheliäisyydessään ylistetyt.
Hän oli erehtynyt. Suurpiirteistä tosin, mutta yksitoikkoista,
iankaikkisen yksitoikkoista. Täällä hän ei voisi lepuuttaa hermojaan.
Tuntureita siellä ja samoja täällä, kaikki niinkuin kumoonkäännetyt,
suunnattomat padat, toinen vain korkeampi, toinen matalampi, ei
pienintäkään syrjähyppyä yksitoikkoisissa ääriviivoissa...
"Olisit mennyt Norjaan..."
Välillä sitten vain ikuiset metsät ja kamalat aukeat, tietysti soita
ja vetisiä niittyjä, joku joki siellä täällä metsän uumenissa. Ja
entä sitten? Eikö täällä ollut kenelläkään muulla mitään sanomista
kuin Kannanlahti-yhtiöllä? Pitkin matkaa hän vain oli kuullut siitä,
niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Tuossa on Kannanlahden puulaakin
talo, se tuli sen haltuun silloin ja silloin, tuo tuossa myös, siinä
on isännöitsijänä se ja se, entinen isäntä joutui maantielle; tuossa
on Kannanlahti-yhtiön lanssimaa, tuossa sen tukkeja, ne kai uitetaan
keväällä, tässä lossissa veistetään proomua, joka kannattaisi
Kannanlahti-yhtiön automobiilin, tässä Kannanlahti-yhtiön rakentama
silta, tuossa sen rakennuttama kansakoulu, lahjana annettu, kun se
ensin oli syönyt koko kylän köyhäksi.
Satapäinen jätkäjoukko tulee vastaan -- ne ovat tietysti
Kannanlahti-yhtiön jätkiä; mies sivuuttaa komealla oriillaan kurjan
kievarikonin, se on tietystikin Kannanlahden puulaakin pomoja.
Ja taas: tukkilaisasuntoja, punaseinäisiä talonpoikaistaloja,
pomojen asuntoja, kirkonkylässä suuria, valkeita taloja, kaikki
Kannanlahti-yhtiön.
"Herra Jumala, ovatko täällä edes sielut ihmisten omia? Eivätkö
nekin ole Kannanlahti-yhtiön! Ja miten mainitaan Kannanlahti-yhtiön
nimi: kuiskaamalla, kunnioittavasti, aivan kuin pelattaisiin loukata
jotakin suurta, kaikkivoipaa, jolla on korvat kaikkialla..."
"Niin sillä onkin", vakuuttaa Gyllenmarck hiljaisesti.
"Peuraniemellä sanottiin Kannanlahti-yhtiön metsäpäällikköä 'leivän
isäksi', sanottiin, että hänellä oli valta laittaa nälkävuosi kolmeen
kihlakuntaan, jos hän vain halusi. Ja hän oli sen kerran tehnytkin,
kun työmiehet olivat alkaneet lakkoilla. Onko se totta?"
"Kyllä se on totta".
"Kuinka väestö voi sellaista kärsiä? Eivätkö nämä ole niitä Pohjolan
ylpeitä, jäykkäniskaisia talonpoikia?"
Gyllenmarck kohautti olkapäitään.
"Tavallaan ylpeitä kylläkin", sanoi hän, "rentoja ainakin, niinkuin
täällä sanotaan. Mutta heitä on petetty, eivätkä useimmat osaa
säästää. Onhan täällä sentään rikkaitakin."
"Mutta on kauheata ehdoin tahdoin pettää ..."
Gyllenmarck naurahti kuivasti.
"Ellei kruunulta saa halvalla, saa talonpojalta", virkahti hän.
Erik Wegener puraisi huultaan ja koetti salata punastumistaan.
"Heitä pitäisi valistaa", sanoi hän.
"Valista sinä heitä, jos huvittaa. Ennen katastrofia he eivät usko,
jälkeenpäin se on myöhäistä."
Erik Wegener ei ollut huono mies, hän oli rehellinen, hän oli
oikeudenmukainen, hän teki työtä ahkerasti, hän oli kukistunut, mutta
hän oli jälleen nouseva. Hän ei ollut hylännyt Gyllenmarckia silloin
kuin Gyllenmarckien perintötila haihtui, päinvastoin oli Gyllenmarck
kadonnut hänen näköpiiristään, hän oli matkustanut kokonaisen viikon,
saadakseen lapsuutensa ja nuoruutensa ystävän luona viihdyttää
hermojaan tappionsa jälkeen. Nyt istui hän ensimmäistä iltaa
ystävänsä luona, hän oli maistanut totia ja oli tunteellinen. Mutta
Constantin Gyllenmarck ei ollut osoittanut iloa eikä surua hänen
tulostaan, hän oli ynseä ja harvasanainen, kertaakaan hän ei ollut
katsonut häntä edes silmiinkään, ja Erik Wegenerin päähän lensi
ajatus, että kuningasmurhaaja Anckarströmin ilme ehkä oli ollut
samanlainen.