Huoneessa tuntui kostealta ja kylmältä. Koko ruumista tuntui
vapisuttavan ja värisyttävän. Tai mahtoikohan se olla eilen illalla
nautitun konjakin vaikutusta.
Hän puhalsi huultensa läpi lämmintä henkeä, höyry näkyi vielä kauan
aikaa leijailevan ilmassa. Huone oli siis todellakin kylmä, kostea ja
värisyttävä. Sellaista se saa aikaan, se alkava talvi.
Metsäherra Gyllenmarck makasi valveillaan ja katseli, miten
päivänvalo kuulsi alaslaskettujen uutimien lävitse. Kuinka kauan hän
oli ollut hereillä, sitä hän ei muistanut. Hänestä tuntui, kuin olisi
hän valvonut kauan, kauan aikaa. Sellaiselta voi toisinaan tuntua,
mutta se johtuu siitä, että on vähitellen, huomaamattaan herännyt.
Kahvitarjotin oli ilmestynyt hänen vuoteensa viereen, puhdistetut
jalkineet paikoilleen, samoin vaatteet. Niin oli tapahtunut monesti
ennenkin, hänen tietensä tai tietämättään, nyt tuntui kaikki niin
kummalliselta: hän oli tuntenut, että ne tuotiin, mutta hän ei ollut
nähnyt eikä kuullut mitään. Joku oli liikkunut huoneessa, mutta hän
ei ollut liikkujaa nähnyt eikä kuullut, hän vain tiesi, että se oli
hänen emännöitsijänsä.
Hän, Gyllenmarck, oli tehnyt hyvää. Hän oli antanut Matti Niemelälle
armonaikaa ensi käräjiin asti, kokonaisen vuoden.
Ellei yhtiö kustanna välikäräjiä!
Mitäpä se kustantaisi. Viidentuhannen markan asian takia. Ei kannata.
Miksi yhtiön asiamiehen piti "blaskata" itsensä! Eivät ne toki
kehtaakaan.
Oliko hän hankkinut itselleen vihamiehen? Yhtiöstä tai yhtiön
asiamiehestä. Olkoon. Minkäpä ne voivat.
"Maikki, tuokaa puita pesään!"
Jos oli hankkinut vihamiehen, niin oli hankkinut ystävänkin. Matti
Niemelästä. Oikeastaan olisi pitänyt Matille tarkemmin selittää, että
asia on vain lykätty, eikä velkaa suinkaan annettu anteeksi. Mutta
kai se sen tajuaa selittämättäkin.
* * * * *
Mitä! Tunturi valkoisena, maa valkoisena, ilmassa sinervä
pakkastuntu. Kyllä se nyt jää, lumi, ja talvi alkaa.
Maantiellä käveli papin poika. Tyhmä poika muuten. Luki
metsänhoitotutkintoa -- yliopistossa tietysti, Evoa ei enää ollut --,
oli pyrkinyt hänelle auskulteeraamaan. Lapsikin olisi ymmärtänyt,
ettei hän huolinut auskultanteista... vai lieneekö hänellä ollut
muita tarkoituksia.
Joisikohan konjakkia kahvin kanssa?
Hän joi ja humaltui, mutt'ei tullut synkkämieliseksi. Olihan hän
juonut eilenkin eikä silloinkaan ollut tullut synkkämieliseksi,
katkeraksi ja filosofiseksi. Kuten aina ennen.
Hän oli eilen ollut Constantin Kaarienpoika Gyllenmarck, Soiluan ja
sen kanssa yhdysviljelyksessä olevien tilojen vapaaherra, rikas ja
loistava. Hän oli mennyt käräjäpaikalle, vaikkei hänellä ollut sinne
mitään asiaa, hän oli tavannut yhtiön lainopillisen apulaisen ja
vakinaisen advokaatin.
"Ah, herra tuomari, paljon velvollisuuksia, paljon velvollisuuksia..."
"Strunt i det, herra metsänhoitaja. Pieni velkomisjuttu, joka kai
tulee esille joskus puolenyön aikana."
Miks'ei hän sanonut: herra paroni? Oliko hän niin yksinkertainen,
ettei _tiennyt_, vai oliko hän, Gyllenmarck, jo voittanut itsellensä
suuren tuntemattomuuden.
"Miks'ette mene johonkin taloonne, herra tuomari? Aika tulee
pitkäksi. Kylähän on täynnä yhtiön taloja kuin maantie pikkukiviä..."
"Resonneeraamaan niiden raakalaisten kanssa tai värisemään johonkin
kamarin loukkoon. Jag tackar. Täällä näkee edes ihmisiä."
"Olette vaatimaton, herra tuomari, ja kuitenkin päämiehenne kautta
samassa asemassa kuin aikoinaan Bo Joninpoika Grip: missä ikinä
matkustankaan Suomessa napapiirin pohjoispuolella, saan nukkua oman
katon alla..."
"Herr _baron_..."
"Jag ber, herr häradshövding."
Hän oli ollut suurenmoinen, suulas, kohtelias, hän oli ollut
maailmanmies, hän oli kahdentoista vuoden kuluessa käskenyt
ensimmäisen vieraan puustelliinsa. Ensimmäisen vieraan! Ihmiset
katselivat, käräjäkansa katseli, hevosetkin taisivat katsella, ja
herra tuomari, kaikkivaltiaan yhtiön suurivaltainen valtuutettu,
hymyili.
Miksi kuipotteli Matti Niemelä alakuloisena ikkunan ääressä, nythän
hän, Gyllenmarck, toimi, hän "katseli, mitä hänen puolestaan
voitaisiin tehdä".
"Teillä on kodikas virkatalo, herra..."
"Ah, pyydän, yksinäisen miehen elämä... Suvaitkaa herra tuomari,
maljanne!"
Konjakki helmeili ja kimalteli kuin käärmeensilmä, puhe luisti, ilta
kului. Tuomarin isoäiti oli ollut -- skjöldien sukua. Hauskaa kuulla.
Vahinko, ettei herra tuomaria oltu nobilisoitu.
"Laskette leikkiä, herra..."
"Tarkoitan täyttä totta -- skjöldien suku kai loppui arvoisaan
isoäitiinne. Mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin että isänne..."
"Olen sitä joskus ajatellut, herra..."
Miksi hän aina nielaisi "paronin"?
Konjakki kimalteli kuin kytevä tuli. Karahvi täytettiin ja
tyhjennettiin, emännöitsijä katseli ihmeissään.
Metsäherra Gyllenmarck sai tietää, että tuomarilla oli vaikea virka.
Palkka oli kyllä riittävä -- ymmärrystä pyytävä hymyily tuomarin
puolelta ehkä _liiankin_ riittävä, mutta se riippuvaisuus, se
alituinen painostus. Ajatella, että hänen nyt täytyi keskeyttää
tämä verraton istunto viidentuhannen markan saatavan takia, jonka
hän hyvin voisi itse maksaa, ellei se olisi vastoin periaatetta ja
ohjesääntöä.
"Antakaa palttua viidelletuhannelle markalle, hyvä herra. Yhtiö
jaksaa sitä kyllä odottaa vuoden lisää. Kolmesataa korkoja."
"Luulen päämieheni saavan hyötyä siitä, että tuomio saadaan
mahdollisimman pian. Minä luulen päämieheni pyrkivän Niemelän
metsään..."
"Niinkuin satojen muidenkin metsään".
"Oikein, _vapaaherra_..."
"Minä pyydän".
"Tässä pyrkimyksessä tai näissä pyrkimyksissä, vaikkapa sitten
toisten metsiin, piilee kuitenkin jotakin, niissä sykkii elämän
valtimo, työ, toiminta, tuloksena rikkaus ja hyvinvointi".
"Rikkaus ja hyvinvointi niillekinkö, joiden metsiin pyritään?"
"Jos he osaavat ottaa sen oikein, ottaa itselleen hyödyn siitä".
"Niin, kylläkin, mutta täällä on kansa kokoonpantu ahkerista
tomppeleista".
"Valitettavaa heille itselleen".
"Ja asia, joka ei oikeastaan liikuta minua. Sanoin vain sen, mitä
joka päivä näen. Maljanne, herra tuomari!"
Konjakki välkähteli kuin tuli, joka on syttymäisillään suureen,
tuhoavaan liekkiin. Tuomarin kasvot punoittivat, hänen kielensä pyrki
sammaltamaan. Hän oli tehnyt viimeisen ponnistuksen ollakseen vakava,
hän olisi tahtonut laulaa, mutta hänen edessään istui suuri, loistava
maailmanmies, eikä hän voinut esittää.
"Mies, jonka metsään päämiehenne, yhtiö, pyrkii, on rehellinen,
kunnioitusta ansaitseva, vaikka -- tietysti -- yksinkertainen
talonpoika. Mitähän, jos antaisimme hänelle aikaa ensi käräjiin
selvittää asiansa. Luuletteko, että hän pystyisi siihen?"
"Tuskin, mutta voidaan koettaa".
Herra tuomari ei tohtinut laulaa, mutta hänen edessään istui
maailmanmies, ja hän tahtoi olla ainakin jalomielinen. "Voidaan
koettaa". Hän ei menisi kantamaan. Hän ei voisi antaa itselleen
anteeksi, jos hän jättäisi tämän harvinaisen seuran bagatellin takia.
"Minä pyydän. Riippuu itsestänne. Velvollisuus ennen kaikkea."
Gyllenmarck oli ollut suurenmoinen, tuomari alkoi tulla
suurenmoiseksi. Hän voisi saada muistutuksen toimeenpanevalta
johtajalta. Saakoon -- kyllä hän silti toimeentulee, vaikkei olekaan
rikas. Jos hän olisikin rikas, ei hän olisi yhtiön virkamies.
Sellaiseksi kelpaa vain köyhä saatana, jota on helppo hallita. Ottaa
vain velat haltuunsa...
"Mutta herra tuomari!"
"In vino veritas... Ja tiukentaa remmejä tarpeen mukaan. Suuressa
koneessa ei ainoakaan pyörä saa klikata."
"Suokaa anteeksi, hetkinen vain!"
Gyllenmarck oli juossut -- todellakin juossut käräjätalolle. Miks'ei
Matti Niemelä ollut häntä uskonut. Sama se. Hän oli pitänyt sanansa
niinkuin ihmi... ei niinkuin aatelismies. Istukoon siellä ja menköön
oikeuteen, mitäpä se häneen tuli. Sittenpähän näkee.
Tuomari oli sillä välin tullut tunteelliseksi. Konjakki paloi
karahvissa kuin tulipallo, yhtenä ainoana, suurena liekkinä.
Herra tuomari tahtoi oitis pois etelään, suoraan tästä paikasta,
emännöitsijä oli saanut mennä viemään sanaa kuskille.
Tuomari oli ollut liikutettu: Gyllenmarck oli hienoin mies, jonka hän
koskaan oli tavannut. Hei vaan, hevonen!
"Du gamla du fria,
du fjällhöga nord..."
Ja laulu oli kaikunut ja kärrynpyörät kolisseet iljanteisella
maantiellä. Hei vaan sitä Lappia, sitä korkeata Pohjolaa!
* * * * *
Oliko hän pettänyt ketään, tuomaria esimerkiksi? Tai Matti Niemelää,
talollista?
Hänhän oli vain kutsunut tuomarin vieraakseen ja ollut comme il
faut, tarjonnut parasta, mitä talo voi tarjota, parlamentteerannut.
Ja sitten sanonut asian suoraan. Eikä hän ollut koskaan Matti
Niemelällekään luvannut mitään, oli vain sanonut miettivänsä. Mitäpä
häntä yhtiön ja Matin keskinäiset asiat liikuttivat!
Ja mikä oli tuomari? Joku nivel suunnattomassa ruumiissa, jota
sanottiin Kannanlahti-yhtiöksi, nivel, joka voitiin poistaa
kivuttomalla leikkauksella ja korvata paremmalla, jos tarvittiin.
Kipua, tuskaa tuntisi vain nivel itse, mutta se ei ruumista
liikuttaisi. Ruumiissa oli elimellistä vain aivot, ja aivot istuivat
kaukana kaupungissa... niinkuin hämähäkki keskellä verkkoa.
Entä mikä oli Matti Niemelä! Rehellinen ja ahkera, vaikka vähän
yksinkertainen mies, jonka suurin onnettomuus oli se, että hän oli
perinyt joltisenkin mukiinmenevää metsää.
"Kas, totisesti! Enkö minä, vanha aasi, olekin humalassa!"
Hän oli humalassa, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta.
Hän oli ollut vapaaherra, primus inter pares, tuomarin kanssa, hän ei
ollut synkkämielinen kuten ennen, hän tunsi iloa.
Maljasi Gyllenmarck, sinä olet sentään tehnyt jotakin muutakin kuin
hoitanut kuolettavan virkasi ja pakoillut sisintäsi ja kalvavia
muistoja.
Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään. Hän oli "blaskannut itsensä"
pahemmin kuin tuomari, hän oli aasi, nauta, pölkkypää, mikä muu
tahansa, vaan ei Constantin Gyllenmarck.
Hän oli nukahtanut, sitten taas herännyt, päätä pakotti. Tuossa
katseli puoleksi tyhjennetty karahvi häntä sohvapöydällä, konjakki
niin äitelän makeana ja vetelän näköisenä, kuin olisi se viattominta
siirappia, vähän risiiniöljyä ja punssia seassa.
"Hyi helv...!"
Kaksitoista vuotta yhdessä tuon karahvin kanssa. Mitä vielä --
olihan työhuoneessa tuhat nidosta, merkitsivät nekin jotakin.
Hän oli lukenut ne kaikki. "Wiskottenin perheen" sata kertaa.
Siihen perheeseen hän ei olisi sopinut, niinkuin ei sopinut
Gyllenmarckienkaan vapaaherralliseen perheeseen. Olihan hän lisäksi
-- papin tyttären mielestä, niinkuin oli, Herra tiesi mistä, kuullut
-- intresantti. Sehän on selvää. Mies, jonka nimi on Gyllenmarck,
on aina intresantti, vaikk'ei olisi tehnyt muuta kuin syntynyt ja
vaikkei omistaisi muuta kuin luunsa ja luita verhoavan nahan.
Oliko hänen aikansa pitkä? Oliko hän tylsistynyt. Hän tappoi ajan, ja
aika tappoi hänet ja molemmat kuluivat vähitellen, vähitellen, mutta
sitä varmemmin.
Ilta hämärsi, olo oli tummaa ja raskasta. Gyllenmarck
puolinukuksissa, tuntematta mitään, ajattelematta mitään.
Ja karahvi, jossa konjakki oli lämmennyttä ja äitelää, katseli häntä
surullisesti, kunnes peittyi pimeään.
Taas oli yksi päivä mennyt. Gyllenmarck nukkui.
V
Koko maanpiiri oli kuin hyistä huurua täynnä, huurua, joka jäädytti
sieraimet, silmäripset, parran, kaikki, mistä huokui lämpöä, ja
muutti ne jääpuikoiksi. Huurun yläpuolella oli haljakka taivas ja
alapuolella narskuva lumi, ja huurun keskeltä kuului räiskähdyksiä
ja paukahduksia, metsästä, rakennusten nurkista, huonosti tehdyistä
aidoista.
Jossakin kaukana uivat tunturit ja vaarat huurun ja usvan keskellä,
ja sulana oleva koskipaikka suitsutti kuin kraateri sitä hyistä
huurua. Se oli kuin helvetin portti, se huurua suitsuava sula, ja kun
Gyllenmarck katseli sitä Niemelän pirtin ikkunan takaa muistui hänen
mieleensä lause, jonka Dante aikoinaan oli nähnyt infernon portin
päällä.
Talon naisväki kulki kiireesti pihan poikki, ja tullessaan sisään
joku aina tömähdytti halkosylyksen takan eteen, mutta joku sisällä
olijoista juoksi sulkemaan auki jääneen pirtin oven, estääkseen
jäätävän huurun sisääntulon. Posket punottivat, silmät loistivat ja
hengitys kulki vapaammin kuin pitkiin aikoihin.
"Sinä et siis saa mistään sitä viittätuhatta markkaa?" kysyi
Gyllenmarck.
"Ei se siltä oikein näytä", vastasi Matti Niemelä. "Kävinhän
tuota puhumassa Sauvaaran ison rikkaan kanssa, mutt'ei se sanonut
tietävänsä keinoa". "Samaa sakkia", murahti Gyllenmarck ja tuumaili
oliko laittanut itsensä jonkunlaiseen välikäteen.
Niemelän talossa lämmitettiin kaikkia kamareita, ja pienimmät lapset
katselivat sormi suussa metsäherra Gyllenmarckia, josta viime aikoina
oli ruvettu kertomaan, että hän oli aivan samanlainen paroni kuin
se, joka takavuosina oli häätänyt sata torpparia. Vanhin tyttö
tarjoili kahvia, ja Gyllenmarck huomasi, että hänellä oli puhdas iho
ja ujo, kirkas katse ja että hän kiusallista huomiota herättämättä
olisi voinut kävellä parketilla, suuren ihmisjoukon katsellessa.
Sellaista kävelytapaa ei hän ollut täälläpäin tavannut ja hän tunsi
jonkunlaisen virkistävän tunteen sisässään, joka tunne ei kuitenkaan
kohdistunut tyttöön.
Mutta pirtin takassa räiskyi valkea, valaisten keskilattiaa ja
lämmittäen peräseinälle asti; koko huoneessa oli viihtyisä, lämmin
tunnelma, ja Gyllenmarck ajatteli, että olisi hän saanut kymmentä
vuotta aikaisemmin istuskella pirteissä takkavalkean ääressä ja että
olisi se kovaa, jos Matti menettäisi Niemelän. Minkäpä hän sille
kuitenkaan mahtaa.
Kun sitten taivaanranta alkoi romottaa punaisena, niinkuin jossakin
kaukana olisi ollut tulipalo, kun pakkanen kiihtyi ja tähdet alkoivat
syttyä taivaankannelle ja vaarojen ja tunturien ääriviivat erottautua
jyrkempinä ja uhkaavampina, juuri silloin, kun poronlihalientä
kannettiin pirtin pöydälle ja Gyllenmarckille sanottiin: "tuolla
kamarissa ois hosmestarille", näkyi talvitiellä retkue. Etunenässä
oli kolme hevosta, joiden sieraimet höyrysivät ja jotka juoksivat
pikku hölkkää, pääsemättä kuitenkaan eteenpäin sen nopeammin kuin
kovasti käydenkään. Kahdessa ensimmäisessä reessä istui susiturkkiin
käärittyjä olentoja, mutta kolmannessa reessä oli kaikenlaista
tavaraa ja sen takana kulki taaja miesjoukko, hypellen ja lyöden
käsiään yhteen ja tuuppien toisiaan tienposkessa oleviin kinoksiin.
Muutamat yrittivät onnellistuttaa usvaista ilmaa ja toisiaan
laulunpätkillä, mutta toiset huusivat ja kiroilivat, ja kiroilu,
mekastus ja laulu kuuluivat kilometrin päästä Niemelän talon pirtin
peräpenkille asti, jolla talon isäntä istui, loi katseen talvitielle
ja lausui synkeästi:
"Saatana!"
Kuullessaan isännän puoliääneen kiroavan tuli emäntä uunin luota ja
vilkasi hänkin pimenevälle talvitielle.
"Kyllähän ne maksavat... ei sen puolesta", mutisi hän ja
katsoi Gyllenmarckiin, aivan kuin pyytääkseen hänen tukeaan
mielipiteellensä, "mutta..."
Mitä mutta-sanalla alkavan lauseen piti sisältää, sai Gyllenmarck
arvata.
"Maksavat minkä maksavat," sanoi isäntä.
"Menisitte syömään nyt," kehoitti se puhdasihoinen, ujokatseinen
tyttö Gyllenmarckia, ja Gyllenmarck ajatteli, että kyllä tuo on
ollut ainakin kansanopistossa. Sitten hänen mieleensä muistuivat
säterjäntat, joiden kanssa hän Norjassa oli tehnyt tuttavuutta
vehmaan nuoruutensa väririkkaina päivinä, ja hän rupesi aprikoimaan,
mistä mahtoi johtua, että täälläpäin nuorilla tytöilläkin on suuret
ja pullottavat vatsat, niinkuin olisivat raskaina koko joukko. Tällä
puhdasverisellä, kirkassilmäisellä, jonka nimi kuului olevan Lyyli,
ei ollut...
Kun hän oli päässyt tähän asti mietteissään, joita hän itse
ei koettanut millään tavalla ylläpitää, aukeni ovi, ja neljä
susiturkkia, joiden kaikkien sisältä kuului kova-ääninen ja
vastausta vaativa "iltaa", astui sisään. Talonväelle näkyi tuottavan
ponnistuksia, ennenkuin he saivat tervehdykseen vastatuksi
pakotetulla ja hiljaisella äänellä.
Mutta Gyllenmarck oli komea katsella, hän oli kolme kyynärää ja
tuuman, eikä hän vastannut tervehdykseen halaistua tavua.
Neljän turkin yläpuolelta lensi pirtin penkille neljä karvalakkia,
joiden alta paljastui neljä mitä erilaisinta päätä, ja vähitellen
alkoi turkkien sisältä purkautua esille neljä mitä erilaisinta
miesolentoa, jotka kaikki olivat Kannanlahti-yhtiön pomoja ja siis
suuria herroja.
Yhä kuitenkin syöksi avoin ovi pirttiin miehiä, toiset
laukkuniekkoja, toiset laukuttomia, kaikki turkittomia. Toiset
näistä hihkaisivat jonkun tervehdyksen ja heittivät laukut penkille
tai penkin alle, toiset olivat tervehtimättä, muutamat kohentelivat
lakkejaan, mutta toiset pitivät ne ankarasti päässään; kaikki he
kuitenkin sijoittuivat pitkin penkkejä, ja useimmat kaivoivat
esiin mikä minkinlaatuisen tupakkaneuvonsa. Muutamat kävivät oitis
lattialle pitkäkseen.
Viimeisenä astui sisälle koko maailman Walliini, joka viisikolmatta
vuotta sitten kuului olleen herra, mutta tehnyt väärennyksen ja,
istuttuaan neljä vuotta linnassa, joutunut jätkäksi, joka teki
työtä saadakseen juoda. Nähdessään Gyllenmarckin veti koko maailman
Walliini kulmansa ryppyyn, teki kunniaa kuin sotamies -- mitäpä ei
sellainen puolihullu tee usuttamattakin, varsinkin jos on päissään,
niinkuin tuo raukka nytkin näytti olevan, -- pysähtyi Gyllenmarckin
eteen ja huusi niin, että pirtti kajahti:
"Go' afton, herr baron".
Sitten hän rupesi veistelemään puu-ukkoja lapsille, mutta Gyllenmarck
oli komea nähdä, hän katseli koko maailman Walliinia ja ajatteli
vain: raunio.
Askareet alkoivat taas pirtissä sujua, sillä Walliinin esiintymisen
jälkeen oli pingotetun mielialan jännitys vähän lauennut. Gyllenmarck
unohti, että hänen ruokansa jäähtyi kamarissa.
* * * * *
"Onko sinulla heiniä, Matti?"
"On kylläkin".
"Menepä antamaan hevosille!"
"Ottakaa itse ladosta ja antakaa samalla kuin asetatte ne yöksi".
"Joutaisit itse mennä. Ensi vuonna näihin aikoihin kieputat koreasti".
"Se on sen ajan asia, jos on".
-- Ei koskaan, ajatteli Gyllenmarck.
"Missäs se lato on?"
"Navetan takana. Joudatte hakea".
"Entä jos varastamme".
Matti aikoi vastata: "Eihän se olisi ensi kerta", mutta sanoikin vain:
"Vahinko minun, rangaistus teidän".
"Onpa suusi kasvanut viime näkemältä".
"Saisiko talossa ruokaa?" kuuluu sivupenkiltä jätkien joukosta.
"Miks'ei maksua vastaan".
Tällainen vastaus loukkaa jätkää silloin, kun hänellä on rahaa, ja
siksi singahti sivupenkiltä ilmoille tärisevä: "Perkele".
"Parasta olla kiroilematta. Täällä on lapsia".
"Kuiskutellako täällä pitäisi?"
"Tämä ei ole mikään puulaakin tukkipirtti".
"_Vielä_", jatkoi yksi niistä, jotka susiturkeista olivat esille
kömpineet, painokkaasti, ja jätkät säestivät naurulla. He olivat
tällä kertaa solidaarisia pomojensa kanssa.
-- Onkohan tämä alkusoittoa? ajatteli Gyllenmarck ynseydessään.
Ärsyttääköhän se niitä tahallaan?
Susiturkeista kömpineet istuivat pöydän edessä olevalla penkillä
ja koettivat keskenään päästä puheen alkuun, mutta se ei tahtonut
luonnistua. Huoneessa istui yksi, kieltämättä herra, jolle he
näyttivät merkitsevän samaa kuin tyhjä ilma. Sellainen painostaa.
Nyt oli Gyllenmarck erakko, ynseä, harvasanainen, ei kenenkään
tuttava, vielä vähemmän ystävä, ei koskaan pyytänyt mitään eikä
antanut mitään, lisäksi kierteli huhu, että hän oli valtioneuvoksen
poika ja paroni, tietysti rikas -- tietysti! -- kuinka voi tällaiseen
suhtautua tukkipomo, joka juoksi sinne, mihin korkeampi pomo käski!
Mennäkö puhumaan ja sanoa, että ulkona on kova pakkanen. Mutta ellei
se siitä pitäisi, ja tietäähän se sen muutenkin. Eikähän se edes
heihin katsonutkaan.
Neljä miestä, jotka susiturkeissaan olivat olleet suuria herroja,
istui noloina ja nuopeina irtopenkillä pöydän edessä ja miettivät,
miten päästä alkuun.
Mutta Gyllenmarckin mieleen juolahtivat taas ne suuret ja poimukkaat
aivot siellä kaukana kaupungissa, joiden käskystä tämä jätkäjoukko
pomoineen oli liikkeessä, ja sitten hän oli näkevinään vuolaan
Tuntsan mahtavan, monihaaraisen käsivarren, jonka reunoilla nämä ja
tuhannet näiden kanssa liikkuivat kuin pikkusyöpäläiset jättiläisen
käsivarsilla, noiden suurten, kylmien aivojen viittauksesta.
Ja ilta kului, ja käryävä öljylamppu oli aikoja sitten sytytetty,
ja se nuori, terveverinen tyttö kanteli ruoka-astioita pöytään
ja porontaljoja lattialle, mutta koko huoneen täytti ruuanhaju,
poronhaju ja erilaiset hiet, puhe alkoi vaimeta, lusikat helistä,
ruualla täyteen ahdetut miehet röyhdellä. Niin, pian olikin yö,
tähtikirkas pakkasyö erämaan talon ympärillä, ja sadan sylen päässä
kohisi sula koski, niinkuin helvetin portti.
Talon vanhin tytär meni laittamaan tiloja kamareihin niille, jotka
olivat ajaneet reessä, susiturkkien sisässä, ja Gyllenmarck meni
levolle siihen kamariin, jossa jäähtynyt ruoka häntä odotti.
* * * * *
Oli määrätty, että Gyllenmarckin tänä yönä piti saada yksi uusi
elämys niiden entisten lisäksi, joita hän vuosikymmenen oli vatvonut
ja koettanut unohtaa.
Kun hän kuunteli kosken kohinaa, joka nyt yöllä kuulosti kumeammalta
ja peloittavammalta kuin päivällä, ja ajatteli, oliko hänen
Matti Niemelän pulaan suhtauduttava mitenkään -- sillä eihän se
ollut hänen asiansa -- kuului viereisestä huoneesta, johon parin
turkkiniekoista piti tulla nukkumaan, ähkymistä ja puhkumista ja
supinaa ja kahinaa, aivan niinkuin siellä kaikessa hiljaisuudessa
olisi tapeltu, ja ähkynän ja kahinan yli kirahti viimein kirkas
ja selvästi lausuttu: "Ann' jumalaut' olla mun rauhassa". Silloin
Gyllenmarck höristi korviansa ja kuuli matalamman ja hengästyneen
äänen koettavan ikäänkuin tyynnyttää: "Enhän minä sinulle mitään tee,
älä nyt viitsi", johon taas kirkas, mutta myöskin hengästynyt ääni
tuskastuneesta kiljahti: "Mene helvettiin, sen oinas!" Sitten taas
tuntui tappelu jatkuvan ja toisen huoneen lattia tärähti, niin että
Gyllenmarckin lamppu horjahti, sitten kuului aivan kuin hammasten
kiristyksen sekainen vihan kiljahdus.
Vaikk'ei Gyllenmarckin tapoihin kuulunut sekaantua toisten
kahdenkeskisiin edesottoihin edes pyydettäessäkään, katsoi hän nyt
kuitenkin velvollisuudekseen puuttua asioiden kulkuun ja koetti avata
ovea, mutta kun se oli salvassa, potkaisi hän ovea, niin että lukko
irtautui, jääden surullisena roikkumaan yhdestä naulasta, ja silloin
hän huomasi, kuinka vanhin ja vahvin niistä turkillisista päästi
otteestaan sen terveverisen, ujosilmäisen tytön, ja tuijotti häntä
punaisin naamoin ja pukinkatsein. Tyttö oli valkea ja punainen ja
pillahti itkuun, nähdessään Gyllenmarckin.
"Tuo mies...", aloitti hän, mutt'ei saanut sanotuksi loppuun.
Ja Constantin Gyllenmarck, jota eivät toisten asiat liikuttaneet,
tunsi otsasuoniensa pullistuvan, ja hän tarttui miestä hartioihin,
nosti kohoksi ja heitti sitten lattiaan, niin että lattia tärähti
lujemmin kuin edellisellä kerralla, viskattu älähti ja jäi siihen
makaamaan suu verta pursuten. Sitten hän katsoi tehtävänsä
päättyneeksi, työnsi tytön edellään huoneeseensa ja sulki oven.
Tämä oli sen määrätyn elämyksen edellinen osa, joka ei vielä
oikeastaan ollutkaan mikään elämys, vaan ruma tapaus. Jatko on
seuraava. Gyllenmarck sanoi sille puhdasveriselle, vielä värisevälle
tytölle, jonka hän oli otaksunut käyneen kansanopistossakin, että
hänen on selvintä hakea vuodevaatteensa ja nukkua hänen kamarinsa
nurkassa tämä yö. Tämä oli Gyllenmarckista itsestään lankeavaa ja
luonnollista eikä hän ollenkaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta,
että tyttö pitäisi häntä samanlaisena eläimenä kuin sitä, joka
virui jossakin toisen huoneen loukossa. Tapahtui, kuten Gyllenmarck
tahtoi, ja vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, miten tyttö oli
selvittänyt asian vanhemmilleen.
* * * * *
Tämä yö oli sitten taas sellainen, ettei Gyllenmarck saanut itseään
komennetuksi nukkumaan. Lamppu paloi ja Gyllenmarck valvoi, ulkona
kohisi koski, revontulet tanssivat ja tähdet kimmelsivät, koko
talossa oli rauhallista ja hiljaista, ja se nuori, korkeapovinen,
puhdasihoinen tyttö hengitti raskaasti ja rauhallisesti porontaljalla
vällyn alla Gyllenmarckin kamarin loukossa.
Silloin Gyllenmarckissa heräsi joitakuita vaistoja.
Ensinnäkin heräsi suuri viha niitä kaupungissa majailevia suuria ja
kylmiä aivoja kohtaan, jotka olivat muodostaneet valtavan Tuntsan
kaikkikukistavaksi, imeväksi käsivarrekseen ja jotka tanssittivat
tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä aivan niinkuin parhaaksi
näkivät. Hän tunsi, että tämä viha oli hänessä uinunut jo kauan
aikaa, mutta että se nyt vasta heräsi tajuttavaksi.
Toiseksi hän tunsi, että hänen huomaansa oli uskonut itsensä joku,
joka raskaasti ja rauhallisesti nukkui tuolla nurkassa kuuden
askeleen päässä hänestä. Hän oli pelastanut nukkuvan jostakin --
niin, samahan se, mistä, pelastanut joka tapauksessa. Kukaan ei
aikaisemmin ollut uskonut itseään Gyllenmarckin huomaan turvallisesti
ja luottavaisesti, niinkuin tuo tuolla nurkassa, tuo, jonka rinta
kohosi ja laski. Älä pelkää, tyttöseni, minä, setä Gyllenmarck,
valvon, ettei mitään pahaa sinulle tapahdu.
Vähitellen, itse tietämättä kuinka, tuli hän sellaiseen
johtopäätökseen, että Matti Niemelän talo on pelastettava
tukahduttavan hirviön kourista. Millä keinoin -- no niin -- sitähän
saa ajatella. Mutta tämä rauhallinen kolkka on autettava jaloilleen.
Tähän päätökseen tullessaan ei Gyllenmarck ottanut huomioon, että
kaikki erämaan talot olivat yhtä rauhallisia kolkkia, useimmat vain
likaisempia, riitaisempia ja runottomampia kuin Matti Niemelän
omistama rauhallinen kolkka.
Lamppu alkoi kärytä, kunnes se kokonaan sammui, eikä Gyllenmarck enää
oikein varmaan tiennyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän oman itsensä puolueeton, kirkkaankylmä
syrjästäkatselija ja hänen edessään liikkui kuin näyttämöllä
eräs metsäherra Constantin Gyllenmarck, joka oli tuuman ja kolme
kyynärää ja jolla oli kotkannenä, synkkä ilme silmissä ja harmaita
oraita hiuksissa. Tällä metsäherralla ei ollut menneisyyttä eikä
tulevaisuutta, hän liikkui äänettömänä kuin varjo, vatvoi raskaita
ajatuksia, joista hän ei päässyt erilleen, luki kirjoja, joi itsensä
humalaan yksinäisyydessään ja pelkäsi ihmisiä, koska ne voisivat
kysyä: "Minne olet pannut tulevaisuutesi ja isäisi omaisuuden,
paroni?" Ja tämä metsäherra vaelsi kirkkaassa laaksossa tuntureiden
ja vaarojen keskellä, mutta tätä kirkasta laaksoa varjosti eräs
suunnaton hirviö, jolla kaikkialla oli kynsiä, käpäliä sekä
kimmeltävää kultaa. Laakson ihmisiä painosti joku tukahduttava
tunne, joka johtui heidän yllään lepäävästä hirviöstä, saavuttamaton
kulta kuumensi heidän mielensä ja kaikilla heillä oli orjan merkki
otsallaan. Sitten nousi se metsäherra Gyllenmarck, jonka hän
näki edessään näyttämöllä, korkealle, kaljulle tunturille, josta
näki laajalti maailmaa ja jossa ei käppyräisinkään katajapensas
menestynyt, ja siellä virtasi hänen suoniinsa raikasta, puhdasta
ilmaa, joka pani veret liikkeelle.
Kun hän heräsi, oli jo selvä päivä, tukkilaiset olivat jo
aamuhämärissä poistuneet, ja se ujosilmäinen tyttö, jonka hän joskus
oli pelastanut, tarjosi hänelle kahvia.
"Äiti oli aamulla vähän vihassa", sanoi se tyttö.
Gyllenmarckin sielun läpi vilahti eräs aavistus, mutta hän kysyi
kuitenkin:
"No?"
"Kun minä vaivasin metsäherraa..."
Tapahtui jotakin, jota ei ollut pitkiin aikoihin tahtomatta
tapahtunut. Gyllenmarck purskahti välittömään nauruun.