III

Se suuri hetki on siis tullut.

Matti Niemelä seisoi keskellä oikeuden istuntohuoneen lattiaa,

pyöritellen lakkia kädessään ja vilkuillen vuoroin tuomaria, vuoroin

lakkiaan, vuoroin yhtiön pehtoria.

Mitä ne vitkastelevat? Miks'ei pehtori astu esille ja puhu puhki

asiaansa, miksi hän värjöttää oven suussa aivan kuin asiaankuulumaton

syrjäinen?

Matti Niemelä rohkaisee mielensä ja luo pehtoriin pitkän,

tutkistelevan katseen.

"Astu nyt esille, pukinsilmä, liuhuparta..."

Ei, siellä se vain värjöttää, puhisee, puhkuu, punastelee.

Lautamiehet istuvat liikkumattomina pitkin seiniä, liikkumattomina

niinkuin kuvat, silmät puoli-ummessa ja odotellen, että asia

alkaisi. Lopunhan tietää jokainen: ... "ja velvoitetaan siis Matti

Niemelä..." Ja kun velvoittamisesta ei lähtisi apua, menisi talo.

Sehän on selvä.

"Kun ei se jo ala, että päästäisiin loppuun..."

Matti Niemelä muuttaa asentoaan ja vilkaisee taas pehtoria.

Mitä iankaikkista ne sitkuttavat, vai aikovatko ne pitää häntä tässä

nähtävillä kuin häpeäpenkillä?

Ei, tuomari selailee vain papereitaan, kuiskaa jonkun sanan

kirjurille, selailee taas... jokohan tuo konstailee paperiensa kanssa

koko päivän.

Nyt viimeinkin: tuomari suvaitsee rykäistä, lautamiehet tulevat

asiaaharrastavan näköisiksi, nyt tuomari luo katseensa yli

käräjäsalin, ja Matti Niemelä muuttaa taas asentoaan kylmän hien

virtaillessa pitkin selkää.

"Onko kantaja saapuvilla?"

Tuomarin ääni ikäänkuin leikkaa käräjähuoneen hikisen ilman, ja hänen

katseensa naulautuu ensin Matti Niemelään -- miksi juuri häneen? --

sitten yhtiön pehtoriin.

Mutta kukaan ei vastaa. Pehtori vääntelee kuin tuskissaan, näyttää

kuin tahtoisi hän puhua, mutt'ei uskalla, viimein menee hän

vilkuilemaan ovesta ulos ja palaa taas paikalleen, puhuttuaan jonkun

sanan konstaapeli Juusperin kanssa.

"Kuinka se uskaltaakin noin konstailla oikeuden kanssa?" ajattelee

Matti Niemelä, mutta sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa itsekseen

hymähtäen: "Miks'eikäs se yhtiö..."

Tuomari näyttää hämmästyvän, lautamiehet alkavat kuiskutella

keskenään.

"Kuinka?" kysyy tuomari ja hänen äänensä ei enää tunnu kaikuvan niin

korkealta. "Eikö kantajan asiamies ole saapuvilla?"

Pehtori näyttää taas tahtovan puhua, mutta vaikenee, Matti Niemelä

vilkuilee vuoroin tuomaria ja lautakuntaa, vuoroin ovelle, ja

hengitys tuntuu käyvän keveämmin.

"Entä jos hosmestari sittenkin..."

Hän ei uskalla jatkaa ajatusta loppuun, mutta äkkiä hän alkaa tuntea

suurta, ylitsevuotavaista kiitollisuutta metsänhoitaja Gyllenmarckia

kohtaan.

Tuomari kääntyy konstaapeli Juusperin puoleen.

"Käskikö konstaapeli asianmukaisella tavalla asianomaiset sisään?"

kysyi hän.

"Kyllä, korkea oikeus".

"Niin, että koko tupa sen varmasti kuuli?"

"Niin, korkea oikeus".

Tuoman katsahtaa yhtiön pehtoria kysyväisesti, hymähtää jotakin

lautamiehille, kuiskaa sitten muutaman sanan käräjäkirjurille ja

käskee yleisön käydä ulos.

Matti Niemelä kuulee käskyn, mutt'ei voi hievahtaakaan paikaltaan.

Asia ei hänestä vielä ole lopussa.

"Käykää ulos", kehoittaa tuomari Matti Niemelään kääntyen.

Vastaaja pyörittelee lakkiaan ja katsoo kulmainsa alta tuomaria ja

lautamiehiä.

"Niin, mutta tuota... korkea oikeus..." aloittaa hän, mutt'ei saa

jatketuksi.

"Onko vastaajalla jotakin esilletuotavaa?"

"Ei, mutta tuota..."

Tuomari katsoo taas lautakuntaan ja naurahtaa salassa.

"Käykää ulos sitten".

Tuomarin viittauksesta astuu konstaapeli Juusperi esille ja tarttuu

vastaajaa käsivarteen taluttaen hänet ulos.

"Olehan rauhallinen", kuiskaa hän, kun onnellisesti oli päästy

pirttiin, "kyllä se kanne tällä kertaa kumoon meni".

"Sitähän hosmestari Kyljenmarkki sanoi, mutt'en minä osannut

uskoa..." änkytti Matti takaisin.

"Eikä siitä pitkää iloa lähde", hirnahti pehtori kuin äkäinen

sonni heidän vieressään, "ensi syksynä se on taas edessä... ja

aikaisemminkin, jos me vain laitamme välikäräjät".

Matti näytti kuin heräävän unesta, hän raivostui ja läheni uhkaavasti

pehtoria.

"Älä jumaliste tule siihen soittamaan suutasi tai..."

"Tai mitä?"

"Kyllä sen sitten tunnet nahassasi".

Juusperi oli kadonnut oikeushuoneen puolelle, mutta pehtorin ja Matin

sananvaihto loppui alkuunsa, kun Mattia taas huudettiin sisälle.

Koska kantaja ei ollut tullut saapuville, katsottiin kanne tällä

kertaa rauenneeksi.

* * * * *

Lyhyt päätös, erinomainen päätös.

Matti olisi tahtonut antaa anteeksi koko maailmalle, yhtiön

pehtorillekin, olisi melkein tahtonut hyppiä ja tanssia, jos olisi

kehdannut.

Mutta hän ei kehdannut. Velka yhtiölle pysyi yhä. Se tulisi vielä

kerran esille. Mutta aikaa oli voitettu.

Hän napitti kiiruusti harmajan päällystakkansa ja suuntasi kuraista

maantietä myöten kulkunsa metsänhoitajanpuustellille. Hän tahtoi

sanoa, että metsäherra Gyllenmarck oli paras mies koko kihlakunnassa,

eikä ainoastaan koko kihlakunnassa, vaan koko maailmassa.

Puustellista vilkkuivat vielä tulet, mutta ovet olivat suljetut.

Matti kolkutti, ja emännöitsijä tuli avaamaan.

Metsäherra oli jo paneutumassa levolle, häntä ei saanut häiritä.

"Niin, mutta sanokaa, että se olen minä ja että minulla on tärkeää

asiaa".

Hetken kuluttua emännöitsijä tuli takaisin.

"Kyllä metsäherra tietää, että se on Matti, mutta metsäherra käskee

Matin vasta paremmin katsoa eteensä ja laittaa niin, ettei joudu

puulaakin kanssa tekemisiin. Matti menee kotiinsa nyt vain ja

miettii, mitä on tehtävä, että pääsee asiasta erilleen. Niin sanoi

metsäherra."

Ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, ja niin hän seisoi yksin,

tuijottaen tähtitaivasta.

"Monet ovat herrain konstit..."

* * * * *

Aamulla sai Matti tietää, että yhtiön asiamies, kuului sekin olevan

tuomari arvoltaan, oli puustellissa juonut itsensä niin humalaan,

ettei kyennyt peukaloa liikuttamaan. Aamuyöstä oli hän sanonut

antavansa palttua koko yhtiölle ja lähtenyt ajaa täryyttelemään

etelää kohden.

Erään miehen omatunto: Romaani · 第 5 / 16 题