Se suuri hetki on siis tullut.
Matti Niemelä seisoi keskellä oikeuden istuntohuoneen lattiaa,
pyöritellen lakkia kädessään ja vilkuillen vuoroin tuomaria, vuoroin
lakkiaan, vuoroin yhtiön pehtoria.
Mitä ne vitkastelevat? Miks'ei pehtori astu esille ja puhu puhki
asiaansa, miksi hän värjöttää oven suussa aivan kuin asiaankuulumaton
syrjäinen?
Matti Niemelä rohkaisee mielensä ja luo pehtoriin pitkän,
tutkistelevan katseen.
"Astu nyt esille, pukinsilmä, liuhuparta..."
Ei, siellä se vain värjöttää, puhisee, puhkuu, punastelee.
Lautamiehet istuvat liikkumattomina pitkin seiniä, liikkumattomina
niinkuin kuvat, silmät puoli-ummessa ja odotellen, että asia
alkaisi. Lopunhan tietää jokainen: ... "ja velvoitetaan siis Matti
Niemelä..." Ja kun velvoittamisesta ei lähtisi apua, menisi talo.
Sehän on selvä.
"Kun ei se jo ala, että päästäisiin loppuun..."
Matti Niemelä muuttaa asentoaan ja vilkaisee taas pehtoria.
Mitä iankaikkista ne sitkuttavat, vai aikovatko ne pitää häntä tässä
nähtävillä kuin häpeäpenkillä?
Ei, tuomari selailee vain papereitaan, kuiskaa jonkun sanan
kirjurille, selailee taas... jokohan tuo konstailee paperiensa kanssa
koko päivän.
Nyt viimeinkin: tuomari suvaitsee rykäistä, lautamiehet tulevat
asiaaharrastavan näköisiksi, nyt tuomari luo katseensa yli
käräjäsalin, ja Matti Niemelä muuttaa taas asentoaan kylmän hien
virtaillessa pitkin selkää.
"Onko kantaja saapuvilla?"
Tuomarin ääni ikäänkuin leikkaa käräjähuoneen hikisen ilman, ja hänen
katseensa naulautuu ensin Matti Niemelään -- miksi juuri häneen? --
sitten yhtiön pehtoriin.
Mutta kukaan ei vastaa. Pehtori vääntelee kuin tuskissaan, näyttää
kuin tahtoisi hän puhua, mutt'ei uskalla, viimein menee hän
vilkuilemaan ovesta ulos ja palaa taas paikalleen, puhuttuaan jonkun
sanan konstaapeli Juusperin kanssa.
"Kuinka se uskaltaakin noin konstailla oikeuden kanssa?" ajattelee
Matti Niemelä, mutta sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa itsekseen
hymähtäen: "Miks'eikäs se yhtiö..."
Tuomari näyttää hämmästyvän, lautamiehet alkavat kuiskutella
keskenään.
"Kuinka?" kysyy tuomari ja hänen äänensä ei enää tunnu kaikuvan niin
korkealta. "Eikö kantajan asiamies ole saapuvilla?"
Pehtori näyttää taas tahtovan puhua, mutta vaikenee, Matti Niemelä
vilkuilee vuoroin tuomaria ja lautakuntaa, vuoroin ovelle, ja
hengitys tuntuu käyvän keveämmin.
"Entä jos hosmestari sittenkin..."
Hän ei uskalla jatkaa ajatusta loppuun, mutta äkkiä hän alkaa tuntea
suurta, ylitsevuotavaista kiitollisuutta metsänhoitaja Gyllenmarckia
kohtaan.
Tuomari kääntyy konstaapeli Juusperin puoleen.
"Käskikö konstaapeli asianmukaisella tavalla asianomaiset sisään?"
kysyi hän.
"Kyllä, korkea oikeus".
"Niin, että koko tupa sen varmasti kuuli?"
"Niin, korkea oikeus".
Tuoman katsahtaa yhtiön pehtoria kysyväisesti, hymähtää jotakin
lautamiehille, kuiskaa sitten muutaman sanan käräjäkirjurille ja
käskee yleisön käydä ulos.
Matti Niemelä kuulee käskyn, mutt'ei voi hievahtaakaan paikaltaan.
Asia ei hänestä vielä ole lopussa.
"Käykää ulos", kehoittaa tuomari Matti Niemelään kääntyen.
Vastaaja pyörittelee lakkiaan ja katsoo kulmainsa alta tuomaria ja
lautamiehiä.
"Niin, mutta tuota... korkea oikeus..." aloittaa hän, mutt'ei saa
jatketuksi.
"Onko vastaajalla jotakin esilletuotavaa?"
"Ei, mutta tuota..."
Tuomari katsoo taas lautakuntaan ja naurahtaa salassa.
"Käykää ulos sitten".
Tuomarin viittauksesta astuu konstaapeli Juusperi esille ja tarttuu
vastaajaa käsivarteen taluttaen hänet ulos.
"Olehan rauhallinen", kuiskaa hän, kun onnellisesti oli päästy
pirttiin, "kyllä se kanne tällä kertaa kumoon meni".
"Sitähän hosmestari Kyljenmarkki sanoi, mutt'en minä osannut
uskoa..." änkytti Matti takaisin.
"Eikä siitä pitkää iloa lähde", hirnahti pehtori kuin äkäinen
sonni heidän vieressään, "ensi syksynä se on taas edessä... ja
aikaisemminkin, jos me vain laitamme välikäräjät".
Matti näytti kuin heräävän unesta, hän raivostui ja läheni uhkaavasti
pehtoria.
"Älä jumaliste tule siihen soittamaan suutasi tai..."
"Tai mitä?"
"Kyllä sen sitten tunnet nahassasi".
Juusperi oli kadonnut oikeushuoneen puolelle, mutta pehtorin ja Matin
sananvaihto loppui alkuunsa, kun Mattia taas huudettiin sisälle.
Koska kantaja ei ollut tullut saapuville, katsottiin kanne tällä
kertaa rauenneeksi.
* * * * *
Lyhyt päätös, erinomainen päätös.
Matti olisi tahtonut antaa anteeksi koko maailmalle, yhtiön
pehtorillekin, olisi melkein tahtonut hyppiä ja tanssia, jos olisi
kehdannut.
Mutta hän ei kehdannut. Velka yhtiölle pysyi yhä. Se tulisi vielä
kerran esille. Mutta aikaa oli voitettu.
Hän napitti kiiruusti harmajan päällystakkansa ja suuntasi kuraista
maantietä myöten kulkunsa metsänhoitajanpuustellille. Hän tahtoi
sanoa, että metsäherra Gyllenmarck oli paras mies koko kihlakunnassa,
eikä ainoastaan koko kihlakunnassa, vaan koko maailmassa.
Puustellista vilkkuivat vielä tulet, mutta ovet olivat suljetut.
Matti kolkutti, ja emännöitsijä tuli avaamaan.
Metsäherra oli jo paneutumassa levolle, häntä ei saanut häiritä.
"Niin, mutta sanokaa, että se olen minä ja että minulla on tärkeää
asiaa".
Hetken kuluttua emännöitsijä tuli takaisin.
"Kyllä metsäherra tietää, että se on Matti, mutta metsäherra käskee
Matin vasta paremmin katsoa eteensä ja laittaa niin, ettei joudu
puulaakin kanssa tekemisiin. Matti menee kotiinsa nyt vain ja
miettii, mitä on tehtävä, että pääsee asiasta erilleen. Niin sanoi
metsäherra."
Ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, ja niin hän seisoi yksin,
tuijottaen tähtitaivasta.
"Monet ovat herrain konstit..."
* * * * *
Aamulla sai Matti tietää, että yhtiön asiamies, kuului sekin olevan
tuomari arvoltaan, oli puustellissa juonut itsensä niin humalaan,
ettei kyennyt peukaloa liikuttamaan. Aamuyöstä oli hän sanonut
antavansa palttua koko yhtiölle ja lähtenyt ajaa täryyttelemään
etelää kohden.