Matti Niemelä vilkuili alakuloisen näköisenä käräjätalon pirtin
ikkunasta ulos. Ei iljennyt katsella ihmisiäkään, olisivat pian
alkaneet kysellä ja udella, ja sekö heille selittelemään rupesi.
Paras olla itsekseen. Jos joku häneltä ohimennen jotakin kysäisi,
niin hän murahti muutaman epäselvän sanan vastaukseksi, vetäisi pari
savua piipustaan ja jatkoi tuijottamistaan. Ajattelematta mitään,
kuulematta mitään, näkemättä mitään.
Syksy oli tullut, tuima talvi edessä. Tunturin laet olivat
valkoisina, mutta maa oli vielä paljaana. Minkä yöllä tuiskutti, sen
aurinko päivisin sulatti pois. Toistaiseksi. Kunnes ei enää kykenisi
sulattamaan mitään. Lumi jäisi paikoilleen, ja sitten alkaisivat
sokaisevat pyryt ja kiljuvat pakkaset. Pitkiksi, pitkiksi kuukausiksi.
Matti Niemelä käänsi päätään ja ruiskautti pitkän, ruskean syljen.
Silloin hänen silmänsä kohtasivat yhtiön pehtorin, joka rentonaan
leventeli penkillä pirtin toisella puolella ja nauraa räkätti. Matti
Niemelän otsasuonet pullistuivat, ja voimatta muulla tavoin osoittaa
vihaansa hän sytytti sammuneen piippunsa ja alkoi äkäisesti vedellä
henkisavuja.
"Räkätä minkä räkätät, herra se on sinullakin".
Sitten hän taas alkoi katsella valkoisena hohtavaa tunturinlakea
ja likaista, rapakkoista kylätietä. Hänen ympärillään oli melua ja
huutoa ja puheensorinaa, kahvikuppien ja vatien helinää, naurua
ja hohotusta, matala-äänistä, arkaa ja tärkeää keskustelua,
uhkailua ja vakuutusta, pelkoa, ylimielisyyttä ja kerskailua, ja
kaiken tämän lävitse hän silloin tällöin kuin unessa kuuli, miten
oikeuden istuntohuoneen ovi avattiin ja konstaapeli Juusperi käski
asianosaisten astua sisään.
Vielä ei hänen nimeään oltu mainittu. Mutta pian se kajahtaisi:
"Aktiebolaget Kannanlahti vastaan Matti Niemelä".
Kuukausien vieriessä oli Matti Niemelä totuttautunut tähän huutoon.
Se ei häntä enää ollenkaan hämmästyttäisi. Kun se kajahtaa oikeuden
istuntohuoneen ovelta -- ja sehän on vain jonkun minuutin, enintään
tunnin asia --, hypähtää hän seisoalleen kuin vieteristä painaen,
vaappuu istuntohuoneeseen, ja tuomari alkaa lukea valmiiksi
kirjoitettua tuomiota: "-- -- ja velvoitetaan siis talollinen Matti
Sigfridinpoika Niemelä, Sallan pitäjän Saijan kylästä, heti kuittia
vastaan suorittamaan kantajalle, Trävaruaktiebolaget Kannanlahdelle,
velkakirjan sisällön, viisituhatta markkaa, korkoineen ja
lainhakukustannuksineen..."
Velvoitetaan suorittamaan! Millä hän sen suorittaisi? Sitten seuraisi
huutokauppa, häätö, ja Niemelän omistajaksi tulisi Kannanlahti-yhtiö.
Niemelän niinkuin monen muunkin, tätä ennen ja tämän jälkeen.
Hän, Matti Niemelä, joutuisi perheineen maantielle. Mutta sitä ei
kannattanut ajatella, hän oli sen asian jo niin moneen kertaan
ajatellut. Jokaisella päivällä oli murhe itsestään.
Olihan kyllä metsäherra Gyllenmarck luvannut ajatella hänen asiaansa.
Ja oli ehkä ajatellutkin. Mutta mitään tuloksia ei siitä liene ollut,
kosk'ei ollut sanallakaan maininnut. Myöhään se asia sille tuli
kerrotuksikin, liian myöhään. Kukapa tässä ajassa!? Matti Niemelä
ei tuntenut pienintäkään katkeruutta Gyllenmarckia kohtaan. Se oli
senlaatuisia miehiä, metsäherra, että kun se jotakin otti tehdäkseen,
niin se teki, eikä sitten turhia puhunut. Eikähän se oikeastaan
mitään ollut luvannutkaan. Jos sillä olisi ollut aikaa jotakin tehdä,
niin kyllä se olisi ilmoittanut, mutta mitään ei ollut kuulunut.
Ja hän alkoi taas kiinteästi tuijottaa valkolakisia tuntureita ja
ajatteli, että kun olisi sellainen tunturinhaltia, jollaisista hän
toisinaan oli kuullut puhuttavan, tunturinhaltija, suuri, yksinäinen
ja luoksepääsemätön, jolla ei olisi muuta tekemistä kuin olla
olemassa ja katsella maailman menoa, asua jossakin ja elää jollakin,
mutta kukaan ei tietäisi, missä ja millä hän eläisi ja toimeen tulisi.
Hän havahtui, kun joku sysäsi häntä kylkeen ja istahti hänen
viereensä.
"Kyllä sinä huoletta saat nousta rekeesi ja lähteä ajelemaan kotiasi
kohden, Matti".
"Häh?"
Matti Niemelä käännähti ja jäi suu auki katselemaan puhujaa.
"Totta se on, ota vain lakkisi ja ala ajella Saijalle päin..."
"Ei ole ollut asia vielä esilläkään... Sittenpähän joutaa ajella",
sai Matti änkytetyksi.
"Eikä tule esille näillä käräjillä... tai kyllähän se tulee, mutt'ei
ole kantajaa..."
Matti Niemelä hämmästyi yhä enemmän ja kääntyi nyt kokonaan päin
häiritsijäänsä. Mutta puhujan, metsäherra Gyllenmarckin kasvot
ilmaisivat vain pelkkää totisuutta, vaikka henki tulikin pahasti
väkeville.
"Etkö sinä usko, kun minä sanon", tiukkasi metsäherra kotvasen
kuluttua. "Olethan aina ennen uskonut".
"Kyllähän minä... mutta jos hosmestari hyvinkin laskee leikkiä ja..."
"Puhu vähän hiljemmin".
"... ja tuossahan tuo pehtorikin istuu vastapäätä", lisäsi Matti
puoliääneen.
"Anna sinä pehtorin istua", kuiskasi metsäherra takaisin melkein
vihaisesti, "ja laputa tiehesi, ettei herätä niin suurta huomiota".
"Niin mutta..."
Matti Niemelä ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä samassa
ilmestyi konstaapeli Juusperi oikeuden istuntohuoneen ovelle ja
kajahdutti suurella äänellä:
"Kannanlahti-yhtiö, Matti Sipanpoika Niemelä".
Näkemättä sen enempää metsäherra Gyllenmarckia kuin muitakaan
ja kuulematta muuta kuin oikeuden käskyn hyökkäsi Matti Niemelä
istuntohuonetta kohden, ja Juusperi avasi oven samalla kertaa hänelle
ja yhtiön pehtorille.