Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1918.
Turun Kirjapaino ja Sanomalehti Oy.
I
Metsänhoitaja Constantin Gyllenmarck makasi selällään valkoisella
jäkäläkankaalla ja katseli, kuinka savupilvet, joita hän sikaristaan
puhalteli, leijailivat ilmassa, hajaantuivat, kokoontuivat taas,
ikäänkuin pitääkseen paremmin puoliaan iltatuulta vastaan, mutta
kävivät sitten ohuemmiksi ja ohuemmiksi, kunnes viimein katosivat
avaruuteen.
Parinkymmenen askelen päässä hänestä rätisi ja räiskyi rakovalkea,
ja sen ympärillä istuivat naureskellen ja haastellen hänen apurinsa,
kuusi luvultaan, mutta heihin ei hän tällä kertaa kiinnittänyt
huomiotaan. Hän eli omaa elämäänsä, antoi ajatustensa kierrellä,
puhalteli ilmaan sinertäviä savuja ja tunsi itsensä turvalliseksi ja
tyytyväiseksi, kun lähellä oli ihmisiä, jotka, samalla kuin häntä
turvasivat, kuitenkin antoivat hänen olla rauhassa.
Aurinko paistoi vielä täydeltä terältä, ja verenhimoiset sääsket
surisivat ilmassa tuon tuostakin lähennellen hänen kasvojaan, mutta
päästyään melkein ihoon kiinni lensivät ne tiehensä, säikähtyneinä
kasvoihin sivellystä, väkevätuoksuisesta pikiöljystä.
Aluksi, tänne tullessaan, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten, hänen
oli ollut vaikea tottua pikiöljyyn, se oli hänestä pahalle haisevaa
ja inhottavaa, mutta nyt, -- hän ei voinut ajatella metsään menoa
kesäisin ilman pikiöljyä.
"Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu..."
Oli saanut tottua niin paljon muuhunkin, joka aluksi oli tuntunut
vieraalta ja vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta; -- mutta mikäpä
siinä: kun täytyi niin täytyi. Ei päässyt yli eikä ympäri.
Tästä hän johtui ajattelemaan, kuinka oli ennen ja kuinka nyt,
huomasi sitten, että ajatukset ottivat ikävän suunnan, suutahti,
nakkasi loppuunpoltetun sikarinpätkän pois ja kääntyi kyljelleen.
* * * * *
Minne hän vain loi silmänsä, tuntureita kaikkialla, tuntureita edessä
ja tuntureita takana, tuntureita lähellä ja tuntureita kaukana, niin
kaukana, että ne näyttivät siintäviltä pilviltä, ellei olisi tiennyt
niitä tuntureiksi. Ja tunturien välissä valkeita jäkäläkankaita
tai soita, suunnattomia, silmänkantamattomia aapoja tai tuoreita,
tuoksuvia jänkiä, joiden keskeltä yksi tai toinen joki sai alkunsa
jostakin rämelammikosta tai järventapaisesta.
Ilta alkoi lähetä, alempana oleva suo purki höyryä. Tarvitsi vain
vähän vaivata mielikuvitustansa, niin tuo suunnaton, usvan peitossa
oleva suo näytti pellolta, suurelta ja viljavalta, niinkuin jossakin
Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä tai Varsinais-Suomessa. Puuttuivat vain
pellon reunoille sijoittuneet, usvan takaa häämöttävät punaiset tai
valkeat talot, puuttui vain keveä, autereinen kuokkamaansauhu, ja
illusiooni olisi ollut täydellinen. Mutta vain hetkeksi: mielikuvien
takana pilkisti autius, yksinäisyys ja hedelmättömyys synkkänä
ja uhkaavana. Täällä ei koskaan kuule karjankellon kilkatusta,
täällä pitävät vain eksyneet porolaumat, karhut ja sudet asuntoa,
tänne eksyy vain joku metsäherra tai maanmittari kesäisin, joku
laumojaan hakeva poromies talvisin, ja kaikilla on kiire takaisin
asutuille seuduille, jonne täältä on päivämatkoja. Kenenkään päähän
ei vuosisatoihin pälkähtäne perustaa tänne uutistaloa, olkoon, että
luonto lahjoittaisi vaikka kuinkakin hyvät niittyvainiot, tämä tulee
pitkät, pitkät ajat vielä olemaan liian kaukana, liiaksi Jumalan
selän takana.
Muuallakin oli tarpeeksi kilvoittelemista, tänne ei todellakaan
kannattanut tulla.
Jossakin etäämpänä lauloi yksinäinen tunturipuro yksitoikkoista
lauluaan, vierittäessään pisaroitaan johonkin suurempaan ojaan,
puroon tai joentapaiseen, lauloi ja vieritteli, niinkuin se ehkä oli
tehnyt ikuisesti, koskaan kasvamatta, mutta koskaan ehtymättäkään.
Ja kun ojia, puroja, jokia ja jokienhaaroja oli kokoontunut
tarpeeksi, kasvoi siitä Tuntsa, suuri, vuolas ja rikas, Tuntsa, joka
elätti pitäjiä, taloja ja kihlakuntia, kyliä ja kaupunkeja, kokosi
rikkauksia ja vei rikkauksia.
Vei rikkauksia -- niin juuri! Ja viedessään rikkauksia ja
synnyttäessään rikkauksia matkaansaattoi toisella puolen
ylellisyyttä, toisella puolen köyhyyttä ja kurjuutta.
Metsänhoitaja Gyllenmarck nousi istualleen ja sytytti uuden sikarin.
Miks'ei kirkas, valtava Tuntsa saanut pysyä sinä, miksi Luoja
oli sen tarkoittanut, rantojensa asukkaitten rikkauden lähteenä
ja kulkuväylänä, suurena ja kirkkaana, ikuisesti puhtaana ja
koskemattomana, synnyttäen juoksunsa varrelle vain ylväitä taloja ja
varakkaita kyläkuntia. Nyt se oli suuren, monimiljoonaisen yhtiön
suunnaton käsivarsi, joka ulotti sormensa ja haaransa kaikkialle,
missä edes kymmenen kuivettunutta kuusta oli vietävänä suussa oleviin
sahoihin, tehtaisiin ja hiomoihin, kymmenien, satojen peninkulmien
päähän täältä. Ja mitä se toi tullessaan: muutamia setelitukkuja
ehkä, mutta sitä enemmän murhia ja tappeluksia, ihrasilmäisiä,
suurisuisia pehtoreita ja työnjohtajia, rähiseviä jätkiä, jotka
levittivät kirousta ja turmelusta erämaan suureen rauhaan.
* * * * *
"No, joko taas!"
Metsänhoitaja Gyllenmarck koetti karistaa pois ajatukset, mutt'ei
onnistunut.
"Mitä tuhatta minulla on tekemistä Kannanlahti-yhtiön enemmän kuin
muittenkaan sellaisten kanssa!"
Ei, ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään.
Täällä hän nyt istui keskellä erämaata ja leimautti puita, jotka
ehkä juuri Kannanlahti-yhtiö tulisi ostamaan. Ja kun kauppa olisi
päätetty, ilmaantuisivat tänne tietysti pehtorit ja työnjohtajat,
"ukkoherrat", "tulipiiput", "kympit" ja mitä ne kaikki olivatkaan --
jätkineen ja souvareineen, ja taas kaikuisi elämä ja kirous Tuntsan
varsilla.
"Mitä pirua tämä kaikki minua liikuttaa!"
Talokkaat jättäisivät peltonsa ruvetakseen rahdinajajiksi yhtiölle
tai ansaitakseen muutamia markkoja uittotöissä, jätkät söisivät talot
putipuhtaiksi, työnjohtajat, puoleksi herroja, puoleksi raakalaisia,
tungeksisivat hänen, Gyllenmarckin, ovilla, puhuen hakkuista ja
kuutioimisista, hanurinkitkutus kuuluisi riihistä ja ladoista,
talokkaat alkaisivat käräjöidä yhtiöltä uiton aikana tapahtuneita
vahingoita ja vuoden kuluttua käsiteltäisiin käräjillä etupäässä
lapsenelatusjuttuja.
Ja tämä kaikki siksi, että keräytyisi rikkautta yhtiön
osakkeenomistajille ja etupäässä sen johtajalle, perustajalle ja
suurimmalle osakkeenomistajalle, joka istui kuin hämähäkki keskellä
verkkoaan kaukana kaupungissa, hallitsi kaikkia yhtiön eri säikeitä
ja imi kaiken sen, minkä Tuntsa toi. Mitä olivat nuo muut hänen
rinnallaan: pomot, inspehtorit, metsänarvostelijat, vieläpä itse
"Isokin", yhtiön ylityönjohtaja, jonka nimen koko Pohjola vain
kuiskaten lausui ja jonka vuosipalkka merkittiin kuudella numerolla?
-- Käskyläisiä, juoksupoikia.
"Mutta tämän kaiken kanssahan minulla ei ole vähintäkään tekemistä!"
Metsänhoitaja Gyllenmarck viskasi uuden, loppuunpalaneen sikarin
jäkälikköön ja heittäytyi selälleen. Ei kannattanut turhia
filosofeerailla, parasta kun oli vain ja antoi muidenkin olla. Olihan
hän jo elämässään tarpeeksi filosofeeraillut.
* * * * *
"No nyt se kumman heitti", kuuli hän äkkiä äänen sanovan vieressään.
"Miten niin?"
Hän käännähti ja loi katseensa puhujaan. Se oli Matti Niemelä
Saijankylästä, joka oli uskollisesti häntä seurannut kaiket kesät
siitä asti, kun hän nykyiseen hoitoalueeseensa muutti.
"Lähtö tuli minulla talosta", virkahti Matti hetken kuluttua
alakuloisesti.
Gyllenmarck päästi lyhyen vihellyksen.
"Yhtiö tietysti?" kysyi hän sitten.
"Sehän se..."
"Olenko käskenyt sinun olla missään tekemisissä yhtiön kanssa?"
"Ette, mutta..."
"Mitä muttia siinä on. Syytä itseäsi."
"Niin kylläkin, mutta..."
Gyllenmarck käänsi ynseästi selkänsä. Hetken kuluttua hän kuitenkin
kysäisi:
"Kuinka sinä nyt juuri sait sen tietää?"
Matti selvitti ääntään, ennenkuin vastasi. Se oli merkki siitä, että
hän aikoi puhua vähän pitempään.
"Kyllä minä sen olen tiennyt koko sen kuukauden, minkä täällä
metsässä olemme olleetkin", sanoi hän tarpeellisten alkuvalmistelujen
jälkeen, "mutta on niin painanut mieltä, etten olisi voinut sitä
rauhallisesti sanoa aikaisemmin..."
"No miksi siitä oikeastaan minulle kerrot?"
Matti joutui nähtävästi koko joukon hämilleen eikä kyennyt heti
vastaamaan.
"Jollekinhan sitä...", änkytti hän viimein.
"Miksi juuri minulle?"
"En minä ymmärrä, kuinka tulin juuri teille sanoneeksi", tunnusti hän
nöyremmästi kuin olisi osannut odottaa.
"Vai niin kävi sinunkin, Matti", mutisi Gyllenmarck nähtävästi
tyytyväisenä selitykseen ja hänen äänessään kuvastui jonkunlainen
myötätunto. -- "Minkäpäs kohtalolleen voi! Lähtö on tullut aikoinaan
minullekin -- ja koko joukon isommasta talosta."
Sitten hän taas käänsi Matille selkänsä, osoittaen sillä, ettei hän
enää tahtonut keskustelua jatkaa ja ettei hänellä puolestaan ollut
mitään lisättävää.
Matin lyhyt tiedonanto -- miksipä muuksi sitä voi sanoa -- oli
pahasti vihlaissut vanhaa haavaa, joka tosin oli jo arpeutunut,
mutta ei kuitenkaan ollut silloin tällöin pakottamatta. Nyttemmin
sitä kyllä pakotti vain harvoin, erityisissä tilaisuuksissa, kun
sitä kosketettiin, muuten oli Gyllenmarck sen jo melkein oppinut
unohtamaan tai ainakin oli hän sen suhteen turtunut.
Se oli ollut järkyttävä lähtö, se hänen lähtönsä siitä "koko joukon'
isommasta talosta" kuusitoista vuotta sitten.
Miten hän oli siihen asemaan joutunut, että hänen täytyi lähteä
isiensä kartanosta, jonka ainoa perillinen hän oli, sitä hän ei
voinut itselleen vieläkään selvittää. Ja jos olisikin voinut, ei
hän uskaltanut, -- se olisi vaikuttanut liian syyttävästi, liiaksi
järkyttänyt hänen mielensä tasapainoa, joksi hän turtuneisuuttaan
nimitti. Vain muutamia silmänräpäyskuvia tuli silloin tällöin hänen
mieleensä, alussa usein, myöhemmin ani harvoin: Pariisi, Monte Carlo,
Tyroli, Italian viinituvat, Espanjan bordellit, omantunnon tuskissa
harhaileminen Sveitsin alpeilla, päättömät rakkausseikkailut, uhma,
katumus tomussa ja tuhassa, ja tätä kaikkea säestävä huumaava rahojen
kilinä ja setelien kahina, kunnes kilinä ja kahina herkesivät, siitä
syystä, että rahoja ei enää ollut, ja kirjavat kuvat hälvenivät,
synnyttäen ei hauskoja muistoja, vaan kalvavan omantunnon.
"Sukukartanokirja minut pelastaa", oli hän ajatellut, mutta
sukukartanokirja ei kyennyt pelastamaan siksi, ettei sellaista ollut.
Gyllenmarckit olivat liiaksi luottaneet jälkeläistensä kuntoon, he
olivat olleet fideikomissaareja vain yleisessä tajunnassa.
Hänen isänsä, vanha paroni Gyllenmarck, oli jo hänen poissaollessaan
kuollut, -- murheesta, kuten hänelle kerrottiin. Hänet
vastaanottivat vain velkojat ja viiden polven Gyllenmarckit,
jotka himmeänkultaisista puitteistaan karkeina ja halveksivasti
katselivat häntä hallin seiniltä. Hänen oli ollut pakko poistua
ennenkuin poistettiin, ja kartanon parivaljakko oli tehnyt hänelle
viimeisen palveluksen, viedessään hänet lähimmälle rautatieasemalle
yksinkertaisen kansan uteliaasti katsellessa.
Pois nyt vapaaherruus! Pois se, josta hän nyrkkiä pöytään lyöden
oli varoittaville tovereille huudahtanut: "Vaikka minä kerjäläisenä
makaisin maantienojassa, vapaaherra olen silloinkin!"
Hänen toverinsa olivat alkaneet karttaa häntä, ja silloin oli
Constantin Gyllenmarck kauhulla huomannut, että hän oli häpeän oma.
Entä sitten jatko?
Harhailua paikasta paikkaan, kylästä kylään, kaupungista toiseen,
häpeäänsä piileskellen, raskaat muistot mielessä ja omistamatta
enää rohkeutta ampua edes kuulaa otsaansa. Tervehtivätkö hänen
tuttavansa häntä enää, jos sattumalta tapasivat? Tervehtikööt tai
älkööt, mutta hänen täytyi saada elää, kun ei ollut rohkeutta kuolla,
jossakin kaukana, jossa ei kukaan tuntisi, jossa hän olisi vain herra
Gyllenmarck ilman menneisyyttä ja ilman -- niinhän hän itse oli
tahtonut -- ilman tulevaisuutta.
Kuka hänet oli opastanut Evolle yhdennellätoista hetkellä? Miten
ne kaksi vuotta siellä olivat kuluneet? Hän kysymysmerkkinä
tovereilleen, nämä vieraina hänelle. Ei jälkeäkään enää
suurenmoisesta, hienosta Gyllenmarckista. Ja niiden kahden vuoden
kuluttua oli myöskin loppunut viimeinen tähde viiden sukupolven
Gyllenmarckien kokoamasta omaisuudesta, hänellä ei ollut enää muuta
kuin työkykynsä, ja nyt sai hän ruveta kauppaamaan sitä.
Oliko tyhmää tuntea tyydytystä siitä, että hänet oli määrätty
tänne kauas pohjoiseen, kauas uteliailta silmäyksiltä, kauas
sivistyskeskuksista ja valtateistä?
Eihän hän muuta kaivannutkaan. Täällä oli suurin riippumattomuus,
täällä sai olla yksin: pyöreälakiset tunturit saivat olla Alppeja,
silmänkantamattomat suot Unkarin pusztoja, tunturijärvet Lago
di Garda tai Vierwaldstättersee, petollinen, matala suojärvi
Plattensee, hänen oma puustellinsa -- Gyllenmarckien sukukartano.
Niin hän oli kuvitellut. Kukaan ei kyselisi mitään, kenellekään
hänen ei tarvitsisi tehdä tiliä elämästään, hän saisi olla yksin,
häiritsemättä ketään, häiriintymättä kenestäkään.
Oliko niin ollut?
Alussa ehkä. Uteliaat olivat pysyneet loitolla, hän oli vielä
ylhäinen siinä merkityksessä, että osasi pitää suunsa kiinni. Häntä
kohdeltiin aralla kunnioituksella, hänellä oli ainoastaan hyvän
päivän tuttavia. Kaikki lähentelemisyritykset olivat rauenneet
alkuunsa, pienessäkin piirissä osasi hän vetäytyä syrjään. Hän
oli saavuttanut sen, mitä oli pyytänytkin, -- yksinäisyyden ja
koskemattomuuden. Haavat olivat arpeutuneet, mutta tarvittiin vain
pieni kosketus, ja niitä alkoi uudelleen pakottaa. Tarvitsi vain
tulla kotoa karkoittamisen vuosipäivä, niin kaikki astui uudelleen
ilmielävänä eteen, tarvitsi vain jonkun mainita samansuuntaisiakaan
tapauksia, ja heti hän alkoi miettiä omaa kohtaansa. Kaikesta
huolimatta häntä seurasi menneisyyden varjo kiinteänä,
erottamattomana, odottaen vain tilaisuutta saadakseen ruveta
muistuttelemaan, kuinka toisin nyt voisi olla.
Vaistomaisesti Gyllenmarck vetäytyi yhä enemmän erilleen
saavuttaakseen yhä täydellisemmän turtuneisuuden, puhui vain sen,
mikä välttämätöntä oli, ja jos jonkun puheet tavalla tai toisella
muistuttivat hänelle hänen omasta kohtalostaan, antoi hän musertavia
tai ällistyttäviä vastauksia: "Lähtö on tullut minullekin..." Ja niin
edespäin. Mutta senjälkeen pakotti hänen omaatuntoaan sanomattomasti,
ja kului päiviä ja viikkoja ennenkuin kaikki taas tuli ennalleen.
Siksi: yhä enemmän vain syrjään, eihän hänellä enää ollut tekemistä
kenenkään kanssa. Ja toisinaan, kuten sanottu, luulikin hän
täydellisen rauhan saavuttaneensa.
Mutta sittenkin hän kaipasi jotakin, rauhasta puuttui vielä jotakin.
Talot sortuivat hänen silmäinsä edessä, yhtiö vei joka vuosi suuria
aloja koskemattomista metsistä, ja hän leimasi sille nöyrästi tukkeja
kruunun käskystä.
"Mutta sehän kuuluu minun virkaani..."
Niin. Sehän kuului hänen virkaansa. Mitäpä miettiä turhia.
Kohtalostaan ei päässyt.
"Olisi se... kun olisi niin rikas mies, ettei tarvitsisi kumarrella
eikä pokkuroida ketään..."
Metsäherra havahtui, aivan kuin joku olisi heittänyt kylmää vettä
hänen niskaansa. Matti Niemelä istui vielä paikallaan hänen takanaan
imeskellen sammunutta nysäänsä.
Niin, hänenhän oli muutettava talostaan.
"Kuinka suuri velkasi yhtiölle olikaan?" kysyi Gyllenmarck, vaikk'ei
asia häntä liikuttanut.
"Viisituhatta..."
"No kuinka tulit sen ottaneeksi?"
Matti Niemelä pisti piipun taskuunsa ja katseli etäisyydessä
häämöttäviä tuntureita.
"Tulinhan vain... sitä kun melkein tarjottiin. Sanoivat, että kun
olisi rahaa, niin kyllä minä taloni eri kuntoon saisin..."
"No niin".
"Pehtori se niin sanoi".
"Niin -- niin".
"Minä sanoin, että mistäpä sitä liikoja rahoja meikäläiselle, ja
sitten se pehtori melkein tarjosi ja velkakirjan otti".
"Ja sinä olet rahat käyttänyt?"
"Niinpä tietenkin. Enhän minä niitä laatikkoon makaamaan ottanutkaan."
"Et tietystikään. No ja sitten?"
"No nyt sanottiin laina irti, sanoivat pääherran niin tahtovan.
Koronmaksu kun lykkäytyi jonkun verran. Ei siksi, ettei rahaa olisi
sattunut olemaan, vaan muuten ei tullut käydyksi."
"Sinäkö olet luullut, että yhtiö antaisi maanviljelysapulainoja?"
"Enhän minä sitäkään... mistäpä minä sen tiesin, että se niin nyt
äkkiä... ja arvaamatta..."
"Olisi saanut katsella vähän ympärilleen".
"Eivät sitä kaikki niin arvaa, niinkuin tekin esimerkiksi... Ja
kaikkikin herrat..."
Metsänhoitaja Gyllenmarckia vihlaisi ilkeästi, hän tahtoi päästä
asiasta erilleen.
"Minä koetan miettiä, voisinko tehdä jotakin hyväksesi", sanoi hän
katkaisten keskustelun.
"Se tulee käräjissä esille..."
"Jaha".
Sinä yönä metsäherra Gyllenmarck nukkui huonosti.
Hän katseli jalkapäässään räiskyvää rakovalkeaa ja kuinka siitä
kipenät lentelivät taivasta kohden, tummenevaa taivaankantta, joka
jo oli kirkas tähdistä, -- syksy tuli sittenkin auttamattomasti,
syksy -- ja viimeksi miehiään, jotka makailivat siinä havuilla hänen
rinnallaan, vapaina kaikista huolista, tasaisesti hengittäen, suut
auki. Tuommoiseksihan hänkin, Gyllenmarck, oli pyrkinyt ja melkein
pyrkimyksensä saavuttanut: suuren, häiritsemättömän rauhan.
Nukkuiko Matti Niemeläkin?
Gyllenmarck kohottautui hiukan. Nukkui, aivan niinkuin nuo toisetkin,
käsi pään alla. Ja lähtö-uhka oli edessä! Mutta kai hän oli siihen
ajatukseen jo tottunut.
Miksi oli Matti Niemelä kääntynyt juuri hänen puoleensa, ynseän,
luoksepääsemättömän?
Kauan mietittyään tätä luuli hän ymmärtävänsä Matin logiikan. Ynseät,
suljetut, luoksepääsemättömät -- nehän ovat juuri niitä rikkaita,
kaikkivoipia. Matti oli tarvinnut kokonaisen kuukauden luontonsa
karkaisemiseksi, voidakseen puhua hänelle asiansa, siitä huolimatta,
että oli tuntenut hänet toistakymmentä vuotta.
Millä tavalla hän voi Matti Niemelää auttaa? Ei millään. Mutta
tarvitsihan mies jonkunlaisen oljenkorren voidakseen rauhoittua,
selventää ajatuksiaan ja ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin asemansa
pelastamiseksi.
Gyllenmarck päätti ottaa oljenkorren aseman. Hän jättäisi sanomatta
Matille, ettei hän, köyhä, voi tehdä hänen hyväkseen mitään. Käräjiin
oli vielä runsas puolitoista kuukautta -- sillä ajalla jo ehtii jos
jotakin.
Sitten Gyllenmarck päätti nukkua.
Ja hän nukkui.