Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä
kaunista ja tervettä lasta.
Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän,
että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin
sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä,
koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut.
Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja
otti Matin kiinni.
"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan", sanoi Maija
iloisesti tervehtien Mattia.
"Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja
tuttaviaan", sanoi Matti jurosti.
"Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi
vähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni", sanoi Maija jo jotenkin
surullisesti.
"Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa
seisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota", sanoi Matti.
"Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta
katselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti
haastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne;
tahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni", pyyteli
Maija.
Matti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.
"Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?" kysyi
Matti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.
"Voi, voi paljon minulle kuuluu. -- Miksi sen meidän asiamme pitikin
niin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja
kuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme
toisistamme eroitetut?" päivitteli Maija.
"Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa
kerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama
vaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut."
"Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa
kerta. -- -- -- Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta
pakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten
tässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa
sittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun
sydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään
ja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun
kaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun
anteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka
sydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun
tuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se
kaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin.
Itku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen
vuorokauteen ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin
kovasti koski se.
"Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä
enkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään
lohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään
istuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin
kaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin
vähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla.
Tilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan
ja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden
päällä", päivitteli Maija.
"Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan
pieni hairahdus", sanoi Matti.
"Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli
vikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin
tuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan",
myönsi Maija.
"Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on
nyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on
meidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä", sanoi hänelle vakavasti
Matti.
"Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja
oletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?" kysyi Maija.
"Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole
vilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin
onnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta
minkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?" kysyi Matti.
"Minä olen myöskin naimisissa."
"Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?"
"Ei saman."
"Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?"
"Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän
myös kynsii ja rapailee", selitti Maija.
"Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?" kysyi Matti häneltä.
"En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus
niinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt
minun entinen kaunis, paksu tukkani", sanoi hän, samassa sivaltaen
huivin pois päästään.
Noita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että
kaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.
Matti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen
tukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein
olemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia,
joita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut
laittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin
sormenpituinen saparo.
"Tuommoinenko raakalainen? -- Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä
hänen tiikeriluonnettansa voittaa?" kysyi Matti kauhistuneena.
"Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen
palvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja
kärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun
parhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää
hän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun
kimppuuni, repimään ja pieksämään. -- Voi minua onnettomimmista
onnettominta ihmistä", valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä
särkevään valtavaan itkuun.
Matti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä
kätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.
Maija raukka!!