Lampela oli uudistalon nimi. Se sijaitsi kahden yhtäsuuntaisesti
juoksevan joen välisellä maanselänteellä. Jokien välimatkaa on neljä
penikulmaa. Kun uudistalo oli puolivälissä tuota matkaa, oli siitä
kirkolle pari penikulmaa, joka oli melkein talotonta taivalta.
Uudistalon ympäristöllä oli puolikymmentä metsälampea, joita
tavallisesti lukuisasti löytyi jokilaaksojen välillä olevilla
maanselänteillä. Paljon veden aikaan juoksi näistä lampiloista vedet
milloin toista, milloin toista jokea kohti. Noiden useiden lampien
vuoksi oli talokin saanut nimekseen Lampela; etäämmällä olevaan lampeen
oli Lampelasta matkaa kaksi kilometriä.
Lampelassa oli asuttu jo alku kolmatta miespolvea. Kun isojako oli
pitäjässä päättynyt ja kruununmaat tulleet tilallisten maista
eroitetuksi, haki eräs ulkopitäjästä tullut maalari kruununmetsän
kovaan korpeen uudistalon paikkaa, sai syynin ja täyden
asukasoikeuden Lampelan uudistalolle. Kuitenkaan ei maalari kovinkaan
paljon saanut eläissään aikaan, sillä tiuha, jylhä korpi teki ankaraa
vastusta rohkealle tungettelijalle, joka rohkeni tulla häiritsemään sen
neitsyeellistä rauhaa. Jonkun verran sai maalari kuitenkin korpea
pakenemaan mökkipahasensa ympäriltä ja vähän peherretyksi siihen
peltoakin, mutta kovaa vastarintaa tekivät vielä korven kannotkin,
sillä lahoaminen ei käy niinkään joutuisasti. Korvella on kauvan ankara
kostonhimo rauhansa häiritsijää vastaan. Niinpä tässäkin. Sillä kun
maalari vaivalla ja hiellä saatuun peltoonsa kylvi jotakin, oli
korvella heti kostontuumat mielessään. Sillä oli hallussaan avullinen
kostonvälikappale, jota ahkerasti käytti, nimittäin: sen lievetten
helmoissa piiloittelihe ikuinen jää. Kun maalarin pelto rupesi
kasvaa-rehottamaan, laski korpi helmoistansa hyisen hallan, ikäänkuin
uhmaillen: tulitkin kanssani taistelemaan, tuosta nyt saat! Silloin
jäätyivät kaikki kasvit uudisviljelijän pellolla, ja vähäiset toiveet
raukesivat, ja entinen raskas surumielisyys tuli sijaan.
Maalari taisteli epätoivoista taisteluaan, kärsien ja toivoen. Kauvan
eivät hänen voimansa riittäneet tässä epävakaisessa kamppailussa.
Voimat riutuivat ja vähenivät; vihdoin hän laski väsyneen päänsä
ikuiseen lepoon. Kohta hänen kuoltuaan kuoli myös hänen vaimonsakin. Ja
niin loppuivat heiltä kaikki vaivat, kärsimiset, huolet, pelvot ja
toivot.
Lampela joutui nyt erään nuoren pariskunnan haltuun. Heillä ei ollut
aineellisia varoja enempää kuin maalarillakaan. Mutta he olivat nuoria
ja terveitä. Vastanaineena tunsivat he itsensä voimakkaiksi ja
uhmaavasti katselivat he tietämätöntä tulevaisuutta kohden.
Näintavoin oli heillä kuitenkin enemmän pääomaa, kuin jo ennen maailman
murhetten ja vaivain murtamalla keski-ikäisellä maalarilla uudistalon
tekoon tullessaan, nimittäin: terveet, nuoret, raittiit voimat,
pelkäämätön ja luja tahto.
Nämät ihmiset rupesivat nyt voimakkaasti taistelemaan kovaa korpea
vastaan. Palapalalta tuli lovi korpeen, palapalalta laajeni pelto ja
palapalalta väistyi korven hyinen halla. Pellon tekokin kävi nyt paljon
huokeammasti, kun kannot olivat jo lahonneet, että niitä oli paljon
helpompi saada maasta irti.
Korven jättämä, paksu multakerros kasvoi rehevästi viljaa, ja useinkin
saivat he pienistä kylvöksistään verrattain hyviä satoja. Tämä
innostutti heitä yhä enemmän ponnistelemaan. Se kävikin hyvin laatuun,
kun heitä oli kaksi voimakasta ihmistä, sillä nuori vaimokin oli
miehensä kanssa aina töissä.
Mutta tulipa sekin aika, että toisen näistä pelkäämättömistä
työntekijöistä täytyi väistyä työmaalta pois. Kävi, näette, niinkuin
enimmiten semmoisissa oloissa tapaa käydä, että nuori vaimo synnytti
pojan ja hänen täytyi vetääntyä vuoteelle. Kastettaessa annettiin
pojalle isän nimi, Juho, mutta keskenään nimittivät he häntä Jukeksi.
Huoneetkin olivat sangen kurjat, ja innolla rupesi Juho niitä
rakentamaan, kun Maijasta ei nyt ollut työnapua, ja kun hän ei olisi
siihen työnlaatuun kyennytkään. -- Kiitos korvelle, kun ei
rakennus-aineet olleet kovin etäällä.
Mitäpä ne joka työnlaadut erikseen selittelee, sillä kyllä uudistalossa
työtä löytyy. Summa vaan on, että kyllä ponnistettiin eteenpäin mitä
voimissa oli, ja talous parani vähitellen.
Jonkun vuoden kuluttua syntyi toinen poika, jolle annettiin nimeksi
Jaakko, josta heidän keskuudessaan tuli Jakke.
Kun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä
auttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin
voimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela
näytti oikein talolta.
Jukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja
jörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään,
nai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori.
Jakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla
murjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.
Nyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut
vielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman
surun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan
mitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.
Niinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.
Niin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin
työtä ja Lampela yhä vaan vaurastui.
Jukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke
se vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.
Näin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan
sitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin
veljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan
suotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies
puoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke
saa niin ison osan talosta kuin hekin.
Jukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.
"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä
niinpaljon kuin me kaikki yhteensä", selitteli Jukke.
"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat
työntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa
merkitse", liverteli eukko.
Kuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla
tavalla ajattelemaan.
Kun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella
tavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka
paljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että
jakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä,
että siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat
vaan jaon toimeen.
Kun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi
elää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole
koskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei
sekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.
Jakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän
kyennyt mihinkään toimeen.
Veljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä
viittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis
rupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että
hän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin
ei olisi mitään tapahtunut.
Tämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä
iltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.
"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?" sanoi äiti.
"Mitäpä minä siitä ajattelisin", sanoi Jakke.
"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?"
huomautti äiti.
"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin", tuumaili
Jakke.
"Etkös huomaa, että olen jo vanha ihminen, ja minun tiimalasini on pian
tyhjäksi juossut. Kuinkas sinun silloin käypi?" sanoi äiti ikäänkuin
surumielisesti.
"Minkäpä minä sille tekisin", sanoi Jakke.
"Löytyy kuitenkin sen asian auttamiseksi eräs keino."
"No mikä?"
"Sinun täytyy naida", esitteli äiti.
"Kukapa tämmöiseen paikkaan tulisi, ja kukapa näin vanhan miehen
ottaisi, sillä olenhan jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen", sanoi Jakke
alakuloisesti, katsellen pitkin nokkavarttansa.
"Kyllä mies aina emäntänsä löytää, kun hänellä vaan on toimeliaisuutta
sen verran, että rupeaa hommiin. Eihän sinun tarvitseisi korkealle
kurkoitella, eikä rikkautta hakea; valitse vaan kumppaniksesi siveä ja
roteva piika-tyttö", ehdotteli äiti.
"Eipähän se pikku rikkauskaan olisi haitaksi näin pienessä pesässä",
tuumaili Jakke.
"Eipä kylläkään, kun se vaan tulisi oikeata tietä; mutta jos sen päälle
rupeat nojailemaan, niin saattaa käydä niin ettet emäntääsi tapaa
koskaan; paitsi sitä käypi useinkin niinkuin sanotaan: 'Pian huono
hevonen päällisensä syöpi.' Usein on huomattu emännän tuhlaavan sekä
omat rikkautensa että talon varat, jota vastaan kelvollinen ja
toimelias piikatyttö on pienenkin pesän kohottanut vauraaksi taloksi",
selitteli äiti Jakelle.
Jakke heittäysi nyt aivan sananpuhumattomaksi, katseli vaan lattialle
yhteen paikkaan ja pyöritteli saappaansa kärjillä erästä havun lehvää.
Siihen se keskustelu jäi.
Mutta se kumma nähtiin nyt, että Jakke tuli hieman puheliaammaksi,
oikeinpa hän välistä vihelteli jotakin laulunnuottia työhön
mennessänsä, jota hänen ei oltu kuultu ennen koskaan tekevän.
* * * * *
Oli kaunis, lämmin kesäinen aamu. Jakella oli jotakin tärkeätä asiaa
kirkonkylään, ja hetimiten lähti hän sinne tallustelemaan.
Tukahduttavan lämmin ilma kun oli, riisui hän röijyn päältään
käsivarrelleen.
Lähempänä kylää oli erään lorisevan puron varrella talo. Kun Jakke
läheni puroa, oli siinä muuan nainen pesuja pesemässä. Kivistä ladotun
piisin päällä oli pata, jossa kiehua porisi lipeässä pesuja. Naisella
ei ollut kenkiä jaloissa, ei huivia päässä, vaan avojaloin seisoi hän
puron vesikivien päällä. Hänen hihansa olivat käärityt, joten
käsivarret olivat kyynäspäitä myöden paljaina. Siinä hän sitten purnusi
saippuavedessä pesuja, niin että vaahto punkasta roiskahteli.
Kun Jakke oli siitä sivu astumaisillaan, havaitsi tyttö hänet.
"Noh, mihinkäs Jakke nyt astelee?" kysyi tyttö.
"Käymmähän tuolla kirkonkylässä", sanoi Jakke vähän säpsähtäen ja
seisahtui samassa.
"Onko niin kiire, ettei jouda istahtamaan?" kysyi impi.
"Kiitos! saispa tuota vähän jalkojaan lepuuttaa", sanoi Jakke
ujostellen ja samassa istahti hän eräälle kivelle.
"Kuinka siellä Lampelassa nykyään voidaan?" utasi neito.
"Kiitos, meneehän tuo laillaan; eihän siellä mitään erinomaista",
vastasi Jakke.
"Milloinkas se Jakke aikoo itselleen emännän ottaa?" sanoi tyttö
ujostelematta.
"Kuka minusta tämmöisestä...?" sanoi Jakke ja punastui korvia myöten.
"Kyllä niitä aina löytyy, kun vaan ottaa halunnee", vakuutti tyttö.
"Missä ... sanopas?" sanoi Jakke ikäänkuin vähän vertyneenä yhä enemmän
punastellen.
"Vaikkapa tästä, jos vaan kelvannee", sanoi tyttö ja katsoi kiinteästi
Jakkea silmiin; mutta samassa kourasi hän niin lujasti pesujaan, että
vaahto ruiskahti tytölle vasten kasvoja.
"Sinä pilkkaat minua", änkytti Jakke hämillään, samassa katsoa
vilkaisten tyttöön. Siinä seisoi tyttö niin punakan ja täyteläisen
näköisenä ja ujostelemattomana. Vasten tahtoaankin tunsi Jakke
jonkunmoista mieltymystä häntä kohtaan.
"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli", sanoi tyttö ja
samassa nauraa heläytti niin että metsä kumisi. Jakke tuli niin
hämilleen, että hän mutisi ikäänkuin puoliääneen: "Piisaa se pilkka
pienempikin, ei harmajan hevosen kokoinen." Samassa nousi hän ylös ja
alkoi astella kylää kohden.
Se kumma nähtiin nyt, että Jakke oli kyläreissullaan yötä, jota ei oltu
koskaan ennen nähty. Aamulla kuiskailtiin talonväen kesken, että
Lampelan Jaken ja Lammin Maijan oltiin nähty iltamyöhän kahden kesken
istuvan pellonpientareilla ja tuumailevan keskenään. Talon ovisängyssä
oli Jakke maannut sitten yönsä ja aamulla lähtenyt kotiinsa.
Joku sana tuosta tytöstä. Hän oli joku aika sitten tullut jostakin
ulkopitäjästä siihen kuntaan. Hän oli yleensä tunnettu rotevaksi,
saattavaksi, työteliääksi ja ahkeraksi ihmiseksi, myöskin pystyväksi
mihin työnlaatuun hyvänsä. Hän ei ruvennut palvelijaksi suurestakaan
palkasta, vaan teki töitä urakalla, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, ja
roteva kun oli, pääsi hän aina hyville palkoille. Hänellä oli iso
varasto vaatteita koossa ja vähän rahojakin säästössä.
Roteva siinä, roteva tässä, roteva kaikissa asioissa kun oli, oli hän
näissä kohdissa omituisen roteva, ja enimmiten katsottiin sitä
liikanaiseksi rotevuudeksi. Jakke ei ollut ensimäinen, jota hän kosi,
vaan hän oli jo ennen monta muutakin kosinut. Tästä sai hän
ylönkatsetta nuorten miesten puolelta, sillä he katsoivat sitä
liialliseksi tungettelemiseksi. Niin tavoin hän sai monenkin
vetäytymään itsestään ulommaksi, joka ehkä muuten olisi häneen
mieltynyt ja omakseen ottanut. -- --
Kun Jakke tuli kotiin, oli hän kappaletta hilpeämpi entistään.
Eräänä iltana, työstä tultuaan, istui hän tapansa mukaan penkille,
viputteli ahkerasti polviaan ja vihelteli jotakin laulun nuottia.
"Miksikäs Jakke nyt niin iloissaan on; enpä sinua ennen ole tuommoisena
nähnyt?" sanoi äiti sen havaittuaan.
"Istukaappa äiti tähän, niin haastellaan vähän", kehoitti Jakke.
"Noh", sanoi äiti istuttuaan.
"Minkälainen teistä olisi tuo Lammin Maija?" sanoi Jakke ujostellen.
"Oh, parhaita ihmisiä, mitä meidän pitäjässä löytyy. Oletko kosinut
häntä?" sanoi äiti.
"En; vaan hän on kosinut minua ja sekös minua harmittaa."
"Noh, mitä se sitten haittaa."
"Mutta eihän tytöt sitä tapaa käytä, että he kosisivat."
"Kiitä onneasi, että niin on käynyt, sillä ethän sinä nuhjus olisi itse
sitä ikänä toimeen saanut. Ota pois Herran lahja, silloin kuin se
tarjolla on; muuten menet onnesi yli, sillä minä pidän tämän Jumalan
ohjauksena", tuumaili äiti.
Jakke ei vastannut siihen mitään, meni vaan askareihinsa.
Seuraavana perjantaina puki Jakke pyhävaatteisiinsa ja lähti kirkolle.
Seuraus matkasta oli se, että Lampelan Jakke ja Lammin Maija
kuulutettiin avioliittoon.
Kesä oli kulunut jo syyskuun puoliväliin ennenkuin he joutuivat
vihille. Silloin he kävivät pappilassa, eikä heillä ollut hääväkenä
muita kuin puhemies muorinsa kanssa. Kahden kahdastaan tulivat nuorikot
jalkasin Lampelaan, tuohon sydänmaan uudistaloon. Ei ollut kotonakaan
lukuisaa hääväkeä morsiusparia vastaanottamassa, ei muita kuin
anoppimuori; mutta hän ottikin heidät niin sydämmellisesti vastaan,
ettei moisempaa ja rakkaampaa vastaanottoa liene koskaan muillakaan
ollut.
Morsian oli tuonut tullessaan kahvia ja vehnästä, että saataisiin
tuossa pienessä kodissa häitä juoda. Kuitenkin väki oli kutsuttu näihin
kekkereihin, vaan yksikään heistä ei tullut, sillä he katsoivat Jaken
naimapuuhat sydämestään ylön. Tästä tuli anoppi kovin apealle mielin.
Yhtenään hän paapatteli ja päivitteli, "kun ihmiset saattavatkin olla
niin tylyjä ja tyhmiäkin, etteivät nyt tulleet juomaan kahvikuppia
veljensä hääpäivän muistoksi." Ja niin he voivat matkaansaattaa suurta
mieliharmia Jaken nuorelle emännälle.
"Oh, ei se tee mitään. Kylläkai vielä leppyvätkin. Sen paremmat pidot,
mitä vähemmän väkeä. Juodaan me nyt vaan häitä tänä iltana; huomenna
alkaa toinen toimi, sillä silloin täytyy ryhtyä taloudentoimiin",
tuumaili nuori emäntä.
Sen verran Maija välitti koko sukulaistensa tylyydestä ja
ylönkatseesta.
Lämmin, kaunis syyskuun ilta oli. Linnut laulelivat iloisesti
iltavirsiään, ja kun nyt oli pyhäilta, ei talousasioista puhuttu sen
enempää. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä nythän oli hääpäivä;
sopihan tulevaiset huolet ja ponnistukset nyt unhottaa.
Aamu tuli. Ensimäisenä oli nuoriemäntä ylhäällä puuhaamassa einettä
vähälukuiselle perheelleen.
Kun Jakke nousi ylös, istui hän alakuloisen näköisenä penkille. Maija
silmäili silmänurkallaan Jakkea.
"Miksikäs sinä noin alakuloisena istut? Ei nyt ole aikaa nurjottamisiin
ja miettimisiin, sillä nyt tarvitaan työtä ja tointa", tuumaili
nuoriemäntä.
"Voi, Maija rukka! Kovin kurjaan paikkaan sinä jouduit", sanoi Jakke
nolosti.
"Kuinka kurjaan?" kysyi emäntä vähän kummastellen.
"Eihän tässä ole mitään, köyhyys vaan ahdistelee joka puolelta",
ilmoitteli Jakke.
"Aivanhan sinä joutavia puhut. Eihän kaikilla ole tämmöistäkään
pesäpaikkaa elämäänsä alotellessa", vakuutteli emäntä lohduttavaisesti.
"Paljon on vailla. Pitäisi pitää työmiestäkin, sillä yhtäällä on yhden
jälki, vaikka vielä kuinkakin ahkera olisi; mutta milläpä palkkaisi
työmiehen, kun ei ole varoja", nurrutteli Jakke yhä.
"Mitä me sitten tuolla työmiehellä tekisimme?" kysyi emäntä pyylevästi.
"Niin, ettehän te naiset ymmärrä talouden asioista niin mitään."
"Noh, mutta onhan meitä nyt kaksi; toisen verran enemmän työvoimia kuin
ennen on ollut, ja sehän on jo jotakin", vakuutteli emäntä.
"Toisen verran!" toisti Jakke ikäänkuin ylenkatseellisesti. "Kyllähän
ne naistentyöt tietään, että paikallaan ja kutsumisessaan ovat kylläkin
tarpeellisia, mutta mitä hyvää heistä on miesten töille? Miten minä
ehdin hakkuutyötkin tehdä ja hevosta ajaa?" selitteli Jakke neuvotonna.
"Ole siitä huoletta; hakkaa sinä, kyllä minä hevosta ajan", sanoa
mäikäsi emäntä.
"Sinä hevosta ajat!" sanoi Jakke revästen silmänsä tavallista
suuremmiksi.
"Juuri minä."
"Jopa nyt jotakin kuulee!" sanoi Jakke ihmetellen ja huokasi raskaasti.
"Mutta se on kuitenkin tosi; sen saat vielä itse nähdä", vakuutteli
emäntä.
Siihen se juttu silloin jäi.
"Pitäisi tehdä lahtiakin talven varaksi, mutta mistäpä teki, kun ei ole
kuin kolme lehmä-kantturaa ja niistä ei olisi varaa hukata", nurrutteli
Jakke yhä eräänä toisena kertana.
"Etkö sinä ole tottunut lintuja pyytämään?" kysyä tokasi emäntä.
"En."
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan; en ole edes yrittänytkään", sanoi Jakke.
"Jopa kumma, ja mies asuu keskellä sydänmaata! Onko näillä piirteillä
muita linnun pyytäjiä?"
"Ei minun tietääkseni ainuttakaan."
"Noh, sittenhän meillä on Jumalan yhteinen metsänkarja hallussamme,
josta saamme talven varaksi ottaa niin paljon kuin vaan haluamme",
iloitsi emäntä.
"Niin, mutta kukapa niitä pyytäisi?" kysyi Jakke.
"Kyllä minä pyydän", sanoi emäntä uhraavaisesti.
"Sinä!"
"Minä."
"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?"
"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt", vakuutti emäntä.
"Ja olet saanut...
"Ja olen saanut."
"Jonkun nokan joskus", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.
"Tavasta suuria kontillisiakin."
"No, jotakin sitä kuulee", sanoi Jakke vähän häpeillen.
Vielä samana iltana rupesi emäntä ansojen punontaan ja Rusko sai uhrata
puolet häntäjouhistaan emännän tehdastarpeisiin. Ennen maatapanoa oli
emännällä sata surmasilmukkaa valmiina kaikenlaisille metsälinnuille.
Ennen maatapanoa äitimuori sai kuiskata Jakelle: "Minä luulen, että
sinulla oli erinomainen akanonni, niin että tuskinpa monella on moista
ollut."
"Saa nyt nähdä, kerskaukset ainakin ovat hyvät", sanoi Jakke.
Kun emäntä oli huomenaamuna emännyyden työnsä tehnyt, sitoi hän
ansanipun kaulaansa ja kirvesnalkin kainaloonsa, aikoen lähteä
metsälle.
"Mitä nyt meinaat?" kysyi Jakke.
"Menen ansoja virittämään."
"Mitä joutavata!" sanoi Jakke. "Aivan oudoille sydänmaille, eksyt vielä
sinne."
"Onhan nyt selkeä päivä; aina sitä osaa määräpaikkaansa, kun aurinko
näkyy; paitse sitä tarvitseehan toki tutustua ympäristöönsä", sanoi
emäntä ja niin lähti hän.
Kun iltatyöt alkoivat lähestyä, tuli emäntä jo kotiin.
Hänellä ei ollut palatessaan enään ainuttakaan ansaa kaulassaan, vaan
kirvesnalikkansa toi hän rehellisesti kotiinsa, pannen sen
huolellisesti hakaan, samassa lausuen: "Onpa hyvä, kun minun varalleni
sattui noin nätti kirves." Parin päivän perästä väänsi emäntä aamutyöt
tehtyänsä suuren viikkokontin selkäänsä.
"Mitä tuolla aijot tehdä?" kysyi Jakke ihmeissään.
"Tarvitsen sitä ansojani kokiessani", sanoi emäntä.
"Mitähän siihen luulet panevasi, sammalia kai", ivaili Jakke.
"Mihinkä minä sitten lintuja panisin, ellei konttia olisi", arveli
emäntä.
"Kyllä kai ne linnut, mitä sieltä saat, pysyy hankasessasikin, jos
siihenkään mitään tulee", sanoi Jakke.
Huolimatta Jaken ivallisesta puheesta niin mitään lähti emäntä.
Oli vähän jälkeen puolen päivän, kun emäntä tuli kotiin. Hänellä oli
kontti täynnä lintuja, kielellä puristaen ja vieläpä muutamia
helmassakin. Hän jysäytti raskaan konttinsa lattialle ja muksautti
samassa helmastaan linnut pois. Sitten aukasi hän konttinsa ja kukisti
sieltä linnut yhteen läjään lattialle. Joukossa oli kolme metsoa, viisi
koppeloa, teiriä, kanoja ja pyitä.
"Onkos hullumpata", sanoi Jakke ja hänen suunsa meni makeaan hymyyn.
"Siinä on ensimäinen tulos; mutta vasta niitä tulee, sillä minä laitan
kaksvertaa ansoja lisää. Tämmöinen hyvyys ympärillä ja vielä mies
arvelee, että mistä talven varaksi lahtia saadaan", sanoi emäntä
uhmaillen.
"Mene sinä Jakke kuokoksellesi, sillä olethan nyt jo syönyt puolisesi
ja levännyt. Mummu tekee hyvin ja menee pottumaalle pottuja kaivamaan,
minä rupeen pienempiä lintuja siivoamaan ja keitetään illaksi oikein
aika lintukeitot; nyt ruvetaankin elämään herroiksi", tuumaili emäntä
edelleen.
Nöyrästi totteli Jakke emäntänsä komentoa ja lähti kuokokselleen.
Siellä hän repi maan-kamaraa ikäänkuin uuden innon elähyttämänä, niin
että korpi humisi.
Isoimmat linnut siivottuaan pani emäntä ne suolaan, sitten palvasi hän
ne saunassa ja vei aitan orrelle talven varaksi.
"Mutta mistäs luulet saavasi jouhia lisää, kun aiot vielä ansoja punoa;
ethän toki aikone Ruskolta viimeistäkin häntää riistää", sanoi Jakke
eräänä kertana emännällensä.
"Enhän tokikaan; milläs sitten Rusko kärpäsiä huiskisi tulevana
kesänä -- -- --. Kyllä minä jouhia saan, kun ma käyn ensipyhänä
kirkolla", vakuutteli emäntä.
Kun hän kirkolta palasi, oli hänellä aika kääry jouhia mukanaan. Pian
olivat ne punotut ansoiksi ja viritetytkin metsään.
Nyt rupesi tulemaan lintuja niin paljon, että emännän täytyi kaksikin
kertaa yhdellä hakukerralla kantaa niitä kotiinsa. Hän ei ollut tietää
mihin niitä panna. Pienempien lintujen lihoja kantoi hän usein
Jukenkin kotiin, eikä ollut tietävinäänkään heidän ylönkatseestaan
ja nurjamielisyydestään. Tällä tavoin ehtimiseen osoittaen
naapureilleen ystävällistä mielialaansa, voitti hän vähitellen heidän
nurjamielisyytensä ja ennen pitkää tuli heistä hyvät ystävät.
Höyheniä ei hän missään tapauksessa antanut pois, vaan tarkasti
säilytti ne siltä varalta, että hän tekee niistä sekä pienempiä että
isompia höyhenpatjoja; ainoastaan silloin kuin hän möi linnut
kokonaisinaan, menivät höyhenetkin. Syksympänä kantoi hän kontilla
lintuja kirkonkylän kauppiaille, jotka niitä halukkaasti ostivat ja
niillä sai hän sievoset rahat; mutta isoimmat linnut ne yhä vaan
pääsivät aitanorsille.
Eräänä iltana syksympänä sanoi Jakke: "Voi, kun kirkkoherran
kesäsaatavatkin ovat vielä maksamatta!"
"No, sinä nyt olet aikahinen; kylläkai talvivientikin on vielä
maksamatta", sanoi emäntä.
"Mitenkä se on äiti, tulikohan nekään maksetuksi?" sanoi Jakke ja
katsoi äitiään hartaasti silmiin.
"Enpä oikein muista; tuskinpa niitä on maksettu", sanoi mummo.
"Senhän minä arvasinkin; te olette oikein aikaansaamattomia nuhjuksia",
sanoi emäntä vähän kärsimättömästi ja meni asioihinsa.
Sitten ei puhuttu enään koko asiasta mitään.
Emäntä touhusi askareissaan, kävi hakemassa ansansa ja toi lintuja,
kuten ennenkin.
Parin vuorokauden päästä mätti hän suuren konttinsa lintuja täyteen,
pani vähän parempata varrellensa ja alkoi vääntää konttia selkäänsä.
"No, mihinkä nyt?" sanoi Jakke kummissaan.
"Lähden kirkkoherran saatavia maksamaan", sanoi emäntä.
"Mitä joutavata, ennättäähän sen sittenkin!" sanoi Jakke.
"Niin, ennättäähän sen sittenkin, ajattelet sinä, ja niin ne jäävät
kerrasta toiseen, niin että viimein tulee ryöstöherra taloon. Kaikki
pitää ajallansa tehdä", sanoi emäntä ikäänkuin vähän nuhtelevasti.
"Luuletkos kirkkoherran saatavistansa lintuja ottavan?" sanoi Jakke
epäillen.
"Ole siitä huoleti, kyllä herrat linnunlihan tuntevat", sanoi emäntä
vakuuttavasti.
Ja niin lähti hän.
Emäntä kantoi lintukonttinsa suoraan pappilaan, heitti sen väentupaan
ja meni kirkkoherran kamariin.
Kirkkoherra oli istumassa keinutuolissa, jossa hän veteli savuja
pitkävartisesta piipustaan.
Kun emäntä oli hyvänpäivän toivottanut, sanoi kirkkoherra:
"Kah Lampelan nuori emäntähän se onkin!" samassa nousi hän ylös ja meni
vierastansa tervehtimään, kehoittaen istumaan.
"Mitäs emäntä nyt asioitsee?" utasi kirkkoherra sitten.
"Olisihan minulla vähän asiaa: tulin kysymään, ottaisiko kirkkoherra
lintuja?"
"Onko teillä niitä useampiakin?" kysyi kirkkoherra.
"On niitä, en heitä ole lukenut."
"Oikein paljon?"
"Oikein viikkokontillinen."
"Kyllähän linnut hyviä olisi, vaan sattui nyt niin kuiva rahasta; se
tulee välistä katkelma minullekin", sanoi kirkkoherra avonaisesti.
"En minä niistä rahaa tahdokkaan."
"No, mitenkäs sitten?"
"Meillä tuntuu olevan rästinä kirkkoherran saatavat."
"Enpä häntä voi muistaa, mutta saadaanpa katsoa", sanoi kirkkoherra ja
otti ylöskantokirjansa esille.
"Niin näkyy olevan kesäsaatavat", sanoi kirkkoherra kirjaansa
selaillen.
"Minä luulen, että on rästinä talvisaatavatkin", sanoi emäntä.
"Niinpä näkyy olevan, vaan eiväthän ne niin pikkupaikasta suuriin
nouse. Mutta lähdetäänpäs nyt niitä lintuja katsomaan", tuumaili
kirkkoherra.
Mentiin.
Oikein kirkkoherra kauhistui, kun näki niin suuren kontin täynnänsä
kauniita vereksiä lintuja.
"Kannappas konttisi tänne salinporstuaan", käski hän emäntää.
Kun tämä oli linnut kukistanut lattialle, näyttivät ne niin paljoilta,
että kirkkoherra huudahti: "Ei minun saatavani riitä maksuksi tuosta
lintupaljoudesta; minä maksan teille ylijäämästä rahat."
"En, hyvä kirkkoherra, minä niistä lisämaksuja tahdo; kiitos vaan
odottamastanne", sanoi emäntä ja aikoi lähteä.
"Älkääpäs nyt niin vain ilman aikojaan lähtekö; tulkaa nyt sisälle,
että saatte edes kahvikupin", sanoi kirkkoherra.
Kirkkoherra haki vaimonsakin katsomaan sitä lintupaljoutta ja yhdessä
he sitten niitä ihailivat.
Lampelan emännälle tuotiin oikein vehnäsen kanssa kahvia, ja rovastinna
istui viereen puhuttelemaan.
"Saisinko minä vastakin metsänriistalla maksaa kirkkoherran saatavat?"
kysyi emäntä.
"Saatte, saatte, emäntä hyvä; sittenhän meidän ei niitä tarvitse
mistään muualta hakea", vakuutti kirkkoherra.
Kun tuli rekikeli, meni Jakke metsään hakkaamaan ja emäntä rupesi
hevosta ajamaan. Kun ajomatka oli lyhyt, ei luonnollisesti ollut
myötäänsä ajamista. Emäntä käytti väliajan hyödyksi siten että alkoi
hakata haloiksi kotiinajamiaan rankoja.
Kun Jakke tuli kotiin illalla, ei hän ollut silmiään uskoa, kuinka oli
mahdollista, että emäntä niin jolevasti ajoi hevosta ja vieläpä ennätti
melkoisen määrän halkojakin hakata.
"Sinä olet toimellinen vaimo", sanoi Jakke ja oli vähällä tarttua
emäntään syliksi. Pari kertaa hän jo kohautti käsiään sitä varten,
mutta tavallinen juroutensa ja ujoutensa esti hänet siitä.
"Mitä sinä siinä töpistelet ja heristelet ja kuitenkin heität hyvät
aikeesi siihen?" sanoi emäntä, samassa vanuen Jakkeen kiinni, ja hän
nujuutti ja myllyytti miestään niin että sääret virveliä huusivat.
Jakke parka nauroi niin että oli siihen katketa. Kenties oli se Jakelle
ensimäinen sydämellinen nauru koko elämässään.
"Enkö minä sinulle, mokoma, jo ennakolta sanonut, että tältä tytöltä
käypi laatuun vaikka minkälainen työ."
"Mutta nyt meiltä loppuu tuoreen lihan syönnit", sanoi Jakke eräänä
iltana.
"Miksikä niin?"
"Onhan nyt jo lumi maassa, ettei enään voi lintuja pyytää."
"Ei siinä ole mitään perää. Jahka ma tässä saan jotakin loma-aikaa
menen metsään laittamaan katoksia kuusten juurille, ja kun enemmän
lunta tulee, viritän jänislankoja niin kyllä tuoretta lihaa piisaa",
vakuutteli emäntä.
Sanottu ja tehty. Emäntä meni kun menikin metsään, laitti sinne
katoksia puiden juurille, ja kun lunta tuli enemmän, viritteli hän
jänispoluille surmasilmukoita. Aatoksissaan hän piti ansain alla
marjaisia puolanmarjanvarsia ja piti katosten alustat lumesta puhtaina.
Niihin linnut mielellään menivät ruokaansa hakemaan, vaikka saivatkin
siellä usein surmansa. Olipa soma katsoa, kun emäntä puki Jaken takin
päällensä, köytti sen vyötäisistään kiinni, pisti kirvesnalkin vyönsä
alle, hyppäsi suksille ja alkoi mennä vilistää metsään. Mutta sieltä
palatessaan oli hänellä useinkin metsoa, koppeloa, teertä ja valkoista
karvajalka-metsikanaa ja jänis tai parikin kontissa. Niillä retkillään
ei hän viipynyt parin tiiman päälle, ja pian hän taas joutui muihin
asioihin.
Pitkät talviset iltapuhteet alkoivat lähestyä. Emäntä loukutti kesällä
kasvaneet hamput ja laitti mummon niitä kehräämään. Itse hän laittoi
verkonkudelman ja alkoi pitkinä puhteina pistellä verkkoa.
"Mitähän sinä luulet tuolla tekeväsi?" kysyi Jakke.
"Tietysti minä pyydän kaloja", sanoi emäntä avonaisesti.
"Kaikkea vielä, mistähän niitä luulet pyytäväsi?" sanoi Jakke ikäänkuin
pitäen joutavana koko emäntänsä kalanpyyntihankkeet.
"Eikö noissa lammissa sitten kaloja otekaan?" kysyi emäntä.
"Noo, onhan niitä; vaan kylläpähän ne siellä pysyvät", tuumaili Jakke.
"Onko niistä kukaan pyytänyt kaloja?"
"Eipä juuri ... joku koukkumies joskus."
"Etkö sinäkään ole koskaan pyytänyt?" kysyi emäntä.
"Ei, mitäs minä; ei ne sieltä minun kynsiini tule", sanoi Jakke.
"Senhän minä tiesinkin; et sinä mitään yritä. Mutta minun kynsiini ne
kyllä tulevat, ja sen parempi kun ei ole ollut muita pyytäjiä; saan
sitä enemmän kaloja. Tarvitseehan kesälläkin saada jotakin tuoretta
ruokaa, kun ei käy linnun pyytäminen laatuun", tuumaili emäntä
vakuuttavasti.
Keväillä oli emännällä parikymmentä pientä rysätuppeloa valmiina. Itse
hän ne vannehti ja laittoi kaikinpuolin reilaan.
Kun keväällä maan ja jään väliin ilmestyi joitakin avonaisia paikkoja,
pisteli emäntä niihin rysätuppeloitaan. Pian alkoi hän kantaa kotiinsa
kontilla suuria haukia, kuin kotahalkoja. Niitä tuli niin viljalta,
ettei kaikkia voitu syödä vaikka emäntä vei usein Jukenkin taloon.
"Jospa olisi, mihin noita kaloja möisi, niin nyt rahaa tulisi! mutta on
liian pitkä matka kantaa niitä kirkollekin näin kelirikon aikana",
tuumaili emäntä.
Mutta toimelias kuin ainakin keksi hän keinon siihenkin.
Mitä ei keittämällä ja paistamalla voitu syödä, perkkasi hän ne ja
halkasi selänpuolelta ja laitti seinille tikutettuna kuivamaan. Tällä
tavalla teki hän monta isoa kimppua kapahaukia ja valmistuttua vei hän
ne aitan orrille vastasen varaksi. Niin hän pyysi koko kesän kaloja,
eikä tuorekala puuttunut koskaan heidän pöydältänsä, eikä se sentään
yhtään ehkäissyt hänen muita toimiansa, sillä hän lähti sitä aikusemmin
ja oli toimissaan sitä myöhempään.
Kesätöissä oli hän aina Jaken kanssa rinnakkain. Kun oltiin niityllä
heinänteossa, pökäsi hän heti syömästä päästyään metsään siksi ajaksi,
kunnes muut olivat ruokalepoa viettämässä. Siellä hän repi pajuista
parkkia irti, ja tullessa oli hänellä niitä vankka taakka selässä.
Sillä tavalla keräili hän kesän pitkään niitä hevoskuormittain ja
talvella sai hän niillä kauniit rahat. Hän oli aina ja jokapaikassa
pyynnin ja saannin puolella, eikä hän näkynyt väsyvän eikä uupuvan
ensinkään. Yhtä täyteliäs, yhtä punakka hän vaan oli kuin ennenkin.
* * * * *
Aikaa on kulunut. Sillä välin on Lampelassa tapahtunut suuria
muutoksia. Lampelan emännällä on jo kaksi pientä perillistä,
tyttöjä molemmat. Nämät rajoittivat jonkun verran emännän työ- ja
toimintavapautta, mutta suurimmaksi osaksi saivat ne jäädä mummon
hoitoon.
Sillävälin ruvettiin rakentamaan Oulun rautatietä. Rautatielinja osui
kulkemaan noin puolen peninkulman matkassa Lampelan ohitse. Vielä osui
käydä niin onnellisesti, että toisenpitäjän kymmenkunnan sydänmaan
talon takia rakettiin pikkunen pysäkki juuri lyhimmän matkan päähän
Lampelasta. Tämä oli suuresta merkityksestä Lampelalle. Samalla kuin se
oli melkein likimmäinen naapuri, tuli se Lampelan emännälle oikeaksi
markkinapaikaksi. Sinne hän möi lintunsa, kalansa, voinsa, marjansa ja
mitä vaan myytävää oli. Muun muassa kokoili hän kulovalkean polttamista
lepikoista kyhmyräsauvoja, kuori ne ja vei pysäkille. Siellä hän laitti
pylvästen nenään ison ammeenvanteen, jonka sisään hän asetteli
kyhmyräsauvansa, ja niitä oli siellä välistä runsas varasto. Sauvat
olivat varustetut niin julkiselle paikalle, että kaikki rautatietä
matkustavaiset ne heti havaitsivat. Yksi ja toinen matkustava meni
niistä paraita valitsemaan, ja asemamies möi niitä määrätystä hinnasta
ja Lampelan Marilla oli siitä kaupasta melkein ainainen rahantulo.
Mutta vielä suurempiin hommiin ryhtyi Lampelan emäntä, hän rupesi nim.
laittamaan rautatielle ratapölkkyjä ja halkoja. Talo oli jo niin
vaurastunut, että jaksettiin pitää vierasta väkeäkin. Itse emäntä
se istua körötteli ratapölkky- tai halkokuorman päällä, viedä
kiidättäen niitä asemalle. Sattuiko niin, ettei emäntä itse joutanut
hevosta ajamaan, sai piikatyttö sen tehdä. Pysäkin päällikkö oli
ihmisystävällinen mies, ja hän oli aina apuna emännän ja piikatytön
kuormaa purkamassa.
Vaikka noita uusiakin hommia tuli, ei emäntä silti heittänyt kalan- ja
linnunpyyntiänsä.
Kun vanhin tytär oli viisivuotias, sivalsi emäntä tytön selkäänsä ja
lähti ansojansa kokemaan.
"Mitä sinä nyt hulluttelet, kun lähdet tuota lasta ympäri metsiä
kantamaan, sillä onhan työtä tosissakin?" ihmetteli Jakke.
"Pitäähän lapsen jo nuorena oppia. Viisivuotiaana minäkin olin isän
kanssa linnustamassa", sanoi vaan emäntä ja lähti.
Talvikaudet oli hänellä kalanpyynti voimassa. Eräänä kertana oli
Lampelassa neljä päiväläistä ratapölkkyjen teossa. Asiansa tehtyä lähti
emäntä kalanpyydyksiään kokemaan. Miehet tulivat metsästä kotiin
puolista syömään ja emäntää ei näkynyt ei kuulunut.
"Kylläkai se on päällensä pudonnut rysäavantoonsa; muuton ei hän niin
kauvan viipyisi. Täytyy pikasesti lähteä häntä hakemaan", hätäili
Jakke. Samassa tormasi hän ulos ja sivalsi suksensa seinän nojalta,
aikoen hypätä niiden päälle ja lähteä emäntää hakemaan. Mutta emäntäpä
tulla vihkasi suksillaan jo aika hamppua kotiin päin.
"Sain niin paljon kaloja, että hiihtää vihkasin konttineni rautatien
pysäkille myömään niitä ja näppäsin kahdeksan markkaa pussiini. Nyt on
vero-raha täysi", sanoi emäntä vähän hengästyksissään ja oli niin
punainen, että luuli veren tipahtavan.
Emännällä oli jo useita isompia ja pienempiä höyhenpatjoja aitan
orrella. Ei hän ensinkään käyttänyt niitä talouden tarpeisiin.
"Mihin sinä noita säästät, kuu et itse niitä käytä, makaat vaan
olkivuoteella?" muistutti eräänä kertana joku hänen ystävistään.
"Minä säästän niitä tyttärilleni; tarvitseehan lapsikullatkin jotakin
saada", sanoi vaan emäntä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Sillä kun hän eräänä kertana meni patjojaan tarkastelemaan, havaitsi
hän, että hiiri oli kaivanut monen patjan läpi reijän ja vihdoin
rakentanut kolmanteen patjaan pesänsä. Siellä oli koko pahna jo melkein
aikasia hiiriä, ja nekös olivat patjoissa pitäneet aika mylläkkää.
Harmissaan kantoi emäntä patjat huoneeseen ja syötätti kissalla koko
tuon tunkeilevan rosvojoukon. Ei emännän mielestä tahtonut mennä tuo,
kenties ensimmäinen tappio hänen tavaransa kokoamisessa. Paapattamalla
paapatteli hän yhtämittaa tuota kovanonnen kohtausta ja sitä tappiota,
minkä ne hänelle tekivät. Muuta neuvoa ei ollut, vaan täytyi laittaa
uudet päälliset patjoihin rikkeinten sijaan sekä eroitella turmeltuneet
höyhenet pois. Mutta kylläpä emäntä osasi nyt katsoa patjojensa perään,
etteivät niitä enään hiiret päässeet turmelemaan. Useat kerrat kesässä
kantoi hän ne ulos tuultumaan ja tarkastellakseen, olivatko niihin
hiiret mitään vikaa tehneet.
Jaken talous oli ensimmältä paljon huonommalla kannalla kuin Juken,
sillä niin nuhjusmainen ja toimeton mies kuin Jakke oli, ei hän päässyt
vaurastumaan, vaikka kyllä koki tehdä työtä kahden edestä. Mutta ei
kauvan viipynyt, ennen kuin Jaken talous oli paljon edellä Juken
taloutta ja tämä kaikki oli Jaken emännän ansio.
Eräänä iltana sanoi emäntä Jakelle: "Meidän vaurastumisemme käypi tällä
tavalla kovin hitaasti, sillä emme me saa peltoa levenemään niin rohki
kuin pitäisi, kun kova korpi ja kannikko on kova vastarinnan tekijä.
Meillä on aivan pellon alla hyvä räme; siihen täytyy ryhtyä käsiksi,
että saisimme pikemmin karjaa lisääntymään."
"Tee kuin tahdot ... mitäpä minä hänestä", sanoi Jakke
välinpitämättömästi ja tuhrasi nokkaansa.
"Senhän minä tiesinkin, mokoma nahjus; mutta sen sanon, että kyllä saat
tulevana kesänä kuokkaa ja lapiota heiluttaa", sanoi emäntä ikäänkuin
uhmaellen.
"Tämä poika ei työtä pelkää", sanoi Jakke ja hän oikein hypähteli ja
reipasteli.
"Kas, vaan eipä uskoisi! ompa lepässäkin tervaa!" sanoi emäntä
naurahtaen.
Samassa kävi hän ukkoonsa kiinni, pöllyytti, nujuutti ja pyöritteli
häntä kelpolailla. Jakke nauraa tuhautteli vaan nokkaansa.
"Minulla on hyvä mies, nöyrä mies, siivo mies; hyvä työmies myöskin
olet, mutta toimintakykyä ei sinulla ole vähän vähääkään."
"Eipä sitä paljon minulta taida yksinäni suopeltoa tulla", arveli
Jakke.
"Kuka on sanonut, että sinun yksin sitä tulee tehdä? Otetaan joku mies
sinulle avuksi; paiti sitä olenhan minäkin vielä joku", tuumaili
emäntä.
"Milläpä tässä miehiä palkataan", tuumaili Jakke.
"Ole siitä huoleti, kyllä minun pussissani sen verran varoja on",
vakuutti emäntä.
Ennenkun kesä oli lopussa, oli kaunis kaistale pantu rämettä nurin ja
emäntä oli parhaana siellä kuokkaa ja lapiota heiluttamassa.
Kesäsydännä kun ei ansoilla ja rysillä saanut kaloja, kulki emäntä
onkimassa ja koukkuamassa. Usein hän lähti järvelle ennen auringon
nousua, ja ennenkun väki nousi ylös, oli höyryävä kalakeitto jo
valmiina pöydällä.
Eräänä kertana olivat Lampelaiset ottaneet tehdäksensä
valtionrautatielle isomman määrän halkoja. Mutta kävi niin
onnettomasti, että Jakke rupesi sairastelemaan, eikä kyennyt
ensinkään metsätöihin.
"Mikä nyt tulee neuvoksi näiden valtion halkojen kanssa, kun minä en
kykene metsään?" arveli Jakke eräänä kertana alakuloisesti.
"Meidän täytyy ottaa poikanen avuksemme", tuumaili emäntä.
"Mitäs semmoiselle työlle poikanen voi; tarvitseisi kaksikin aikaista
miestä, semminkin kun tänä talvena olisivat menneenvuotiset halotkin
ajettavat rautatiepysäkille", perusteli isäntä.
"Minkä tähden turhanpäiten niin paljon varojamme tuhlaisimme, koskapa
poikanen kyllä voi sahaa toisesta päästä vetää. Kyllä minä raastan
toisesta. Ajakoon piikatyttö valtiohalkoja ja muutenkin hevosta",
tuumaili emäntä.
"Sinä häntä nyt olet aikahinen", sanoi isäntä nauraa tuhautellen.
Sanottu ja tehty. Emäntä teetti itselleen päälle polven ulottuvat
saappaat, hankki poikasen kumppanikseen ja nyt metsään valtion halkojen
sahaukseen. Ja huhtikuun ensimäisinä päivinä oli tuo isommoinen
halko-urakka kauniisti ladottuina pinoihin.
* * * * *
Lampelan emännän ei enään olisi tarvinnut olla niin ahkeran ja
monipuolisesti puuhaavan, sillä talous oli jo paisunut siihen määrään,
että hän olisi jo voinut vähemmällä touhulla toimeen tulla. Mutta hän
ei vaan voinut luopua entisestä tavastaan. Yhä hän eli ja toimi
entiseen suuntaansa, ajoi hevosta, hakkasi melkein kaikki kesäpuut,
linnusti ja kalasteli. Syksyin oli hän jo niin heikolla jäällä
pyydystensä kanssa, että Jakke pelkäsi hänen putoavan heikkoon jäähän
ja menettävän henkensä. Mutta äläs mitään! Suksien kanssa laapusteli
hän järvillä ja asetteli sinne pyydyksiään, eikä putoamisesta tullut
niin mitään. Mutta usein olivat eukon helmukset kotiin tullessa niin
jäässä, että ne seisoivat lattialla, kuin tyhjä tynnyri, kun hän ne
päältänsä pois riisui.
Koko talvet läpeensä oli hänellä linnun katokset, jänis langat,
kanavihit ja kalanpyydykset voimassa. Viimeiseltä piti hän
kalamatkoillaan piikatyttöstä kumppalinaan. Oli eräänä kertana oikeen
pohjolan mallipakkanen. Tyttö ei arvannut olla niin varovainen, kuin
emäntänsä oli. Muutaman lammin ojan suussa oli hautova kohta. Emäntä ei
huomannut pitää tyttöä silmällä ja yks kaks pudota muksahti tyttö
järveen. Oitis kavahti emäntä suksiensa päälle, sai tyttöä niskasta
kiinni ja veti hänet jäälle. Nyt tuli imelät kummat. Matkaa oli kotiin
kolmatta kilometriä ja liki neljänkymmenen pykälän pakkanen kipristeli
kuivissakin vaatteissa olevaa ihmistä, mitä sitten tuota kylmässä
vedessä läpikastunutta tyttöä. Mutta emäntä ei pitkin neuvotellut.
Siihen hän jätti rysänsä ja siellä potkivat kalat jäätymään, sieppasi
tyttöä käsipuolesta kiinni ja alkoi häntä yhtenä siipenä viedä
kiidättämään kotia kohden. Se oli semmoista nujakkaa ettei tyttö
joutanut kovinkaan kylmettymään vaikka vaatteet olivat niin jäässä ja
pullallaan kuin rumpu. Kotiin päästyä riisuttiin tytöltä heti vaatteet
päältä, kuopattiin lämpimiin peittoihin sänkyyn maate ja annettiin
runsaasti juoda kuumennettua maitoa. Näin hoidettuna tytölle ei tullut
hikirupea koko kylmästä kylvystä. Mutta kylläpä emäntä oli punaistakin
punaisempi kotiin päästyään; ankaran kiivaan ponnistuksen tähden hän
lehasti niinkuin ison sammuvan nuotion hiillos.
Kun asiat oli saatu järjestykseen lähti emäntä jälleen pyydyksiään
kokemaan ja oli niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Myöhemmällä kantoi
hän kotiin ison kontillisen kaloja. --
Lampelan emäntä oli hyvin vierasvarainen. Kun hän sattui saamaan
vieraita, hoiti ja kestitsi hän heitä kuten parhaiten taisi. Hän laitti
heille saunat, pesi ja puhdisti vieraansa ja saunasta tultua kampasi ja
ruokkoi heidän päänsä. Tämän teki hän kaikille, olivatpa he sitten
rikkaita tai köyhiä.
Tuo toimellinen emäntä oli tullut kuuluksi. Useinkin tuli
etäisimmistäkin piireistä ihmisiä oikein kättenmahtain katsomaan tuota
kuulua, toimellista ja monipuolista emäntää. Mutta kylläpä emännällä
olikin vieraillensa mitä eteenpanna. Ei ollut sitä aikaa vuodesta,
ettei hänellä ollut tuoretta kalaa ja lintua saatavilla, joista hän
laitti monipuolisia ruokia; ja herkkujen lisäksi oli hänellä
savustettua lintua, lipeäkalaa, puhumattakaan härän- ja lampaan lihasta
laitetuita ruokia, ja maitotalous sai runsaista varastoistansa
täydentää ruokalistan. Tyytyväisinä ja ihmetellen lähtivät vieraat
tuosta sydänmaan talosta.
* * * * *
Merkillisintä merkillisin koko tässä jutussa on se seikka, että
kaikesta tästä huolimatta oli emäntä kuitenkin nainen, sanan
kauniimmassa merkityksessä. Kaiken tuon ankaran työn ja rehuamisen
takia olisi emännän luullut ennen aikojaan rapistuneen ja kuihtuneen,
mutta ei. Hän oli aina vaan yhtä täyteliäs, yhtä iloinen, yhtä punakka
kuin ennenkin; olisipa luullut, ett'ei ikä eikä vaivat hänen
pystyisikään.
Sitäpaitsi oli hänen henki-ihmisensä elossa. Kuuluen heränneitten
kantaväkeen, oli Lampelan emäntä usein näiden seuroissa sekä kutsui
seurat usein kotiinsa. Hän eli kristityn elämää, aina iloisena, aina
luottavana ja aina toimellisena uudistalon emäntänä syvällä Suomen
salolla.