Heti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle.
Tuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän
sivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista
vetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.
Hänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon
morsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla
semmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille
lähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti
viitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian
olevan oikean.
Kauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten
kyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai
oliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta
selityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan
vaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.
Apealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt
missään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan.
Yksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan
ja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä
rakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa;
niissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet
valmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.
Nyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä,
jonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti
alkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja
siveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen
sisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän
tyttöä kohtaan.
Eräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa
kotiinsa.
"Nykyään ei ole minulla mitään morsianta", vastasi Matti.
"Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on
sydämesi valittu tuolla kaukana."
"Minulla on ollut, ei ole enään."
"Mitenkä se niin on?"
"Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni", sanoi Matti.
"Ja minkä vuoksi?"
"Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana", sanoi Matti ykskantaan.
Tyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.
Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.
Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen
määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään
empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin
tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen
rakkauden muistot.
Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen
ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis
vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.
Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.
Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa
viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa
pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut.
Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja
vaimo toi tullessaan lehmän ja -- niin oli heillä jo karjanalku.