Erään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven
olivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi
kuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet
hakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen
lupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja
perustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut
isossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken
vaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.
Kuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville
tiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen
tyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue
koetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei
tultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi
ja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.
Kun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli,
päätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan
läänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se
laskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä
selvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.
Asia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin
sitävarten aikaa kolme viikkoa.
Kun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin
siihen yksimielisesti -- Matti Matinpoika.
Kun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa
ilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla
matkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja
ikävöinyt.
Eihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla.
Kumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli
jalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut
hevosta ottaa.
Yleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se
olisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän
samota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita
tämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan
armastansa.
Kun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen
jäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville,
että huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla
viemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden
mukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka.
Hiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan
kärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä,
sillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin
kipeät, ett'ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.
Kun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon
taloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja
aiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.
Ikävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka
pitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki,
jolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä
valittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta
kellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin
puoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika,
sillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti
olisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen
välin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.
Tuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä "klin klank" lyönnillä
ilmoitti tuo täsmällinen kello sen.
Mutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä
oli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien
sukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat
heistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut
aavistaataan.
Näin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin
mitään.
Kello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen
likempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen
sydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett'ei saisikaan kultaansa
vielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit,
sieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin
syrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden.
Kuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat
kipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka
häntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle,
mättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi
jonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut
syrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut
syömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi
purosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.
Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan
kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki
ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää
sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla
olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan
tyynnyttääkseen itseänsä.
Kuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven
edessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli
istumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin.
Nämät seikat olivat Matille ennestään tutut.
Kun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä
häiritä jyryyttämällä kuistin ovea.
Siinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi
joku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa
akkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli
Matti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.
"Avatkaa ovi!" sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven
aukasemista.
Matin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli
kamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi
aukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa
kauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla
ponnistuksilla oli rientänyt -- oli harppassut yhdessätoista tiimassa
kahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.
Molemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen
tähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja
epäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin,
jolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.
Matista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt
hänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen?
Kylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.
Tämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett'ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi
huoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä
vastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti
oli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti
matkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän
halusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri
tätä hetkeä varten.
Kun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi
Maija säpsähti.
Samassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi
niin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika
istui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän
on miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili
Matti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon
perheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen
oli.
Kun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän
rauhallisesti pois.
Matille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden
sijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys
ja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu
kokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden
lupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja
vieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina
vastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli
itsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut
mistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi
vaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.
"Eikö lähdetä huoneesen", rupesi Maija esittelemään.
"Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä", sanoi Matti kylmän
tylysti.
"Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi,
tarvitset ruokaa ja lepoa", sanoi tyttö ja meni herättämään
vanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja
kehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena
kehoitusta.
Matille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin
vuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin
sydän oli niin täysi ett'ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja
jyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.
"Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan
kulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa", sanoi Maija
surumielisesti.
Maijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa
viihdyttää juroa Mattia.
"Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan
kesäinen yö, lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja
ystäviä", esitteli Matti tyttärille.
He hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.
Ennenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli
isorastas, tuo "Pohjolan satakieli", monisävelisiä lauluja kullalleen.
Matti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on
uskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy
niin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan
luomista olennoista.
Noita mietti Matti niin hartaasti ett'ei huomannut ennenkuin oltiin
Matin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen
tervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin
taasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille
peltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset
rupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen
syödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään
minkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin
ja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä.
"Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin
minäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään
ovat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt
meidän välimme ainiaaksi", ajatteli Matti itseksensä.
Kun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään
matkaan.
"Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään;
pannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua
kaupunkiin", tuumaili Maijan isä.
"Ei mitenkään -- ei herran tähden ... älkää tehkö sitä, kyllä minä
tämän matkan pääsen jalkasinkin", koki Matti estellä.
Mutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.
Kun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa
hinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja
muutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on
laitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa
ollessaan.
Voi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin
ystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja
kylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.
Tiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett'ei hän olisi suonut
yhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen
olisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama
tyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat
yhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut
saastutetuksi,
Tyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja
kylmästi vastasi Matti vaan "on" taikka "ei."
Heidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän
huomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat
eväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.
Matilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen
pysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti
ennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti
herrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua
ja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon,
josta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää
missä Matti pitää asuntoa.
Tyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.
"Miksi niitä siihen purat?" kysyi Matti.
"Nämäthän on sinun eväitäsi", sanoi tyttö.
"Minä en ota niitä vastaan."
"Mihinkä nämät sitten joutuvat?" kysyi hän alakuloisesti.
"Vie torille ja myö ne siellä."
"Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän
ystävyytemme sinua kohtaan", sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.
"Mitä ne sitten maksavat?" kysyi Matti.
"Mitäs -- -- eihän niitä maksun edestä ole annettukaan", sanoi tyttö.
"Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan."
"Ja minä en ota maksua millään ehdolla", tenäsi tyttö.
Matti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä
maksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei
ollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat
maksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.
Silloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:
"Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy
pois tulla."
Kun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.
"Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi."
Kovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.
Seuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli
niin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti
kaupunkiin.
Kun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht'äkkiä
hänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin
semmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.
"Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään", sai
tyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.
Kiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.
Kartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen
ja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.
"Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään", sanoi
tyttö.
"En koskaan."
Mutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat
kartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön
täytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista
kadulle.
Katu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.
Heti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:
"Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään
entistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli.
Tylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin
kysymyksiini", sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.
Matti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.
"Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi
tämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt
lähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu.
En luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen
saanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme
enemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa", puheli Matti ja tarjosi
kättään hyvästiksi tytölle.
Neito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.
"Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko
viimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan", sanoi tyttö
itkeä niiskuttaen.
Matti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria
kohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan.
Kyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon.
Hän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne
mentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä
tytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta
hän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.
Heti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös
rätinä nousi: "Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun
henttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö
ja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle
tuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan", hälisi
majatalon väki.
Matti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin
voinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen
kamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen
kirjoittamaan -- erokirjaa:
"Entinen rakastettuni!
"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus
tunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä.
Kummailet, miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene
itseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä
lupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme?
Minä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta
rakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut.
Pitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä
ja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja
odotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se
toivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä
ja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä
mikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni
sykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut
jälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan;
kiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet
olevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja
rakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää
itseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista
tiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa,
saadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa,
mitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä
tapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta,
valheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa.
Hyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja
vaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei
tässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle
rakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä
selvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä
lähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle
tyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että
tyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä
noin huikentelevaiselle luonteelle -- --. Ja lopuksi sanon nyt että
meidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä
päätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy
maailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.
"Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit
varmempaa uskollisuutta osoittaa!
"Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut
"Matti Matinpoika."
Kun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti
postikonttoriin.
Kauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä
tuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero,
vaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.