Rautaseppä hän oli ja siinä ammatissaan vähän kummanlainen.
Kummanlainen hän oli muutenkin miehekseen. Keskikokoinen mies
pituudelleen, mutta hartioita ja muuta ruumista oli hänelle suotu
runsaassa mitassa. Hänellä oli iso ja erinomaisen yhtämittainen, suuri
vatsa, niin että se oli kuin sillitynnyri kaulasta lanteisiin saakka.
Sääret hieman lengat, mutta niin paksut kuin mitkäkin pölkyt. Samaa
laatua olivat kädetkin. Kouraansa puristi hän pitkän vanhan virsikirjan
niin piiloon, ett'ei kumpaakaan päätä näkynyt hänen kourastansa. Pää
oli tavattoman suuri, niin että se pisti oitis ensinäkemältä oudon
silmiin; semmoisena se näytti ikäänkuin hautakurikalta. Hartiat olivat
hänellä niin leveät, että ne kummastuttivat jokaista. Näiden
ominaisuuksien vuoksi kutsuttiin häntä ympäristössä Passula-Matiksi,
vaikk'ei se ollutkaan hänen oikea nimensä.
Hän oli sanomattoman harvapuheinen ja mitä hän lausui, sen hän sanoi
perin hiljaisella äänellä. Ei hän ollut mikään riidanhaluinen, mutta
vastaansanomista hän ei ensinkään kärsinyt; minkä kerran piti oikeana,
siitä ei luopunut millään ehdolla.
Kotipitäjäässään oli hänellä torppansa luona omituinen pajansa, ja
pajan editse juoksi pieni soliseva puro. Tässä pajassa hän takoa
möykkäsi pienen pitäjäänsä tarpeita.
Pajavärkitkin olivat hänellä vähän kummalliset. Hänen takomavasaransa
oli niin iso ja raskas, että se oli melkein semmoinen kuin tavalliset
pajamoukarit, ja hänen pajapaljonsa oli niin raskas että ne piti olla
valitut miehet, jotka sitä voivat heiluttaa. Kun isoja rautoja oli
ta'ottavana, määräsi seppä itse, kenen pitää tulla hänelle
pajakumppaniksi. Kun hän sitten isojen, tulisesti riehuvien rautojen
ääressä muokkasi tuolla raskaalla majavasarallaan, silloin oli leikki
poissa. Sydän kourassa sai silloin vahvakin pajakumppani olla, sillä
noin kiireessä ja tärkeässä kohdassa oli seppä aina pahalla päällä.
Ehtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että "jos et, senkin vetelys,
lyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi". Mutta kun rauta
jäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän.
Olisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään
hienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia. Ei niin hienoa työtä
ollut, jota hän ei pystynyt tekemään; yksin partaveitsiäkin teki hän,
ja ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne vetivät vertoja paraille
tehtaiden teoksille. Hänellä oli sorvissa mirkelitahkot, joilla hän
laski tekemänsä partaveitset, ja vieläpä hän lopuksi pani niihin
kauniin puleerinkin lyijytahkolla, jonka selkään hän pani
timanttipulveria. Niin tavoin tulivat ne sekä ulkonäkönsä että teräinsä
puolesta varsin hyviä. Veitset olivat niin mainioita, että jokainen
niitä halusi saada. Tässä hänellä olisi ollut hyvä työala ja menekki
olisi ollut varma, mutta tämäpä tämmöinen näpräystyö ei seppää
miellyttänytkään. Hän tahtoi vaan möykätä isojen rautojen ja raskaan
vasaransa kanssa, sillä siinä työssä hän parhaiten viihtyi. Se oli
hänen ihanteensa, sillä hän piti tuommoiset kaperustyöt vaan lasten
leikkinä. Koko pienet vasarat ja muut kapistukset nakkasi hän nurkkaan.
Siihen jäi noiden mainioiden partaveitsienkin teko, ja muutamat harvat
niitä vaan saivat, joita he kokivat säilyttää kuin silmäteräänsä.
Erikois-alakseen oli hän ottanut pajanalasimien teon. Ja kun hän sai
noiden tulisien rautaharkkojen kanssa oikein mielin määrin huuhkia ja
möykätä sekä pitää pajakumppaniaan alituisessa pelossa, silloin hän oli
oikeassa elementissään. Alasimia tehdessään piti aina saatavissa olla
joku juokseva puro, ja sen tähden oli hän pajansa rakentanut juuri tuon
juoksevan puron luo. Hän ei, näette, ruvennutkaan alasimiaan
karaisemaan jokaisessa lätäkössä ja vesikolossa; se piti olla juokseva
vesi, johon hän asetti alasimensa telain päälle: selän puolen vähäisen
viistoon vasten virtaa, että aina uusi kylmä vesi myötäänsä hiveli
alasimen selkää; ja kun hän sen virrasta pois nosti, oli alasimen selkä
karjennut niin valkeaksi kuin palttina. Silloin oli seppä hyvällä
tuulella ja nauraa hihitteli tyytyväisenä, ja pajakumppanin sydänkin
pääsi rauhoittumaan.
Erinäiset vuoden-ajat ne olivat, jolloin hän ryhtyi alasimien tekoon.
Se aika oli hänellä paras alasimien tekoaika, jolloin kevätvedet
alkoivat juosta. Koko sen ajan, jolloin vesi pysyi kylmänä, oli hän
aina möykkäämässä ja muokkaamassa noiden alasimien kanssa. Mutta heti
kun vesi lämpisi, heitti hän oitis niitten teon pois, sillä hän tahtoi,
että ne piti tulla kaikenpuolin kelvollisia. Minään muuna vuoden-aikana
ei häntä millään ehdolla saatu alasimen tekoon. Useinkin käytiin häntä
pyytämässä muinakin aikoina alasimen tekoon, mutta ei niitä keinoja
ollut, että hän olisi siihen myöntynyt.
Alasimen tarvitsijat ehdottelivat hänelle uusia karastuskeinoja, mutta
ne eivät seppää tyydyttäneet; he esittelivät, että panna suuri amme
jääsekaista vettä täyteen ja siinä karasta alasin.
"Ei käy päinsä; eihän siinä vesi pääse lähellekään, kun ei se ole
juoksevaa; ja viimein, kun alasin hiljoilleen jäähtyy ja vesi rupee
pintaan pääsemään, on se jo liian lämmintä ja alasin jääpi, kun
jääpikin pehmeäksi", tuumata jarrutteli Matti.
"Mitä sen niin kovan juuri tarvitsee ollakaan; välttäähän se vähän
pehmeämpikin", tuumaili eräs välttämättömästi alasinta tarvitseva
teettäjä.
"Niin sinä sanot, joka et asiaa ymmärrä. Miltä se tuntuisi, kun
jälestäpäin tuskailisitte kun alasin on pehmeä, ja samassa sanoisitte,
ett'en minä saanut kelvollista alasinta. Minun maineeni ei ole niin
halpa, että minä panisin sen vaaraan joutua mielijohteen vuoksi", sanoi
seppä lujasti ja siihen asian täytyi jäädä.
Pian oli pienen pitäjään tarpeet taotut ja alasimet tehty. Kun
kevätvedet alkoivat ruveta pääsemään valloillensa, silloin lähti seppä
toisiin pitäjiin alasimia tekemään. Hänellä oli suuri, siannahoista
tehty laukku, johon mätti kaikki pajavärkkinsä. Sinne hän pani
hirmuiset aseensa: vasaransa, paljunsa, pihtinsä, hakkunsa ja yksinpä
alasimensakin. Siitä tuli aikamoinen tarakka, jota ei tavallinen mies
saanut maastakaan kohoutumaan. Yksin alasinkin painoi noin puoli
kolmatta vanhaa leiviskää. Sitten alkoi hän lyödä takkeja päälleen
matkaa varten. Ensinnä hän pani pisimmän takkinsa, sitten lyhemmän ja
lyhemmän aina siihen saakka kun niitä tuli viiteen ja kuuteenkin asti.
Sitten hän kääri vartalonsa kainaloista lähtien aina lanteisiin saakka,
leveällä ja paksulla keltaisella vyöllä. Poveensa tukki hän
kaikellaista pikkutavaraa, niinkuin veitsiä, joissa oli vaan terän
ympärillä tuppi, keritsimiä, pieniä ruuvipihtejä ja muuta semmoista.
Olipa kumma nähtävä tuo matkalle lähtevä seppä tuossa matkapuvussaan:
vatsa paksu ja pullea, niinkuin ennen on jo sanottu, ja povi vielä
pulleampi, sinne työnnetyn pienen kauppatavaran takia. Mahdoton paljous
niitä sinne mahtuikin, sillä hänen päällimmäisen takkinsa povi oli
melkein helmoja myöten yhtenä ainoana taskuna.
Keveästi heilahutti Matti tuon raskaan tarakkansa hartioilleen ja alkoi
kävellä tarsia toista pitäjätä kohden. Useinkin oli hänen
matkasuuntansa synkkiä sydänmaita, joissa ei ollut mitään teitä eikä
taloja, sydänmaan harvoin kuljettuja polkuja vaan. Lumihyhmää ja vettä
oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt
mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina
semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön
puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan
taakkansa kanssa horjumatta ylitse.
Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.
Kun hän pääsi matkansa perille laski hän ankaran kannalmuksensa
penkille, istahti sen viereen ja pani tupakaksi.
Tupakka-kojeetkin olivat hänellä eriskummalliset: piipun koppa oli niin
kauhean suuri, ett'ei olisi luullut kenenkään viitsivän sitä muassaan
kuljettaa. Siinä oli monikertaan ruuvilla varustettu kansi, johon oli
leikattu kaikenlaisia koristeita. Katsoen tuon kopan suuruuteen,
haluttiin se punnita, tietääksi mitä tuommoinen miehen huvikumppani
oikeastansa painaisi. Silloin huomattiin sen painavan tarkoilleen
kuusisataa viisikymmentä grammaa.
Jos oli kopassa kokoa, kyllä oli varaa varressakin. Se oli niin pitkä,
että piti pitkällä päreellä piippua sytyttää, jos oli mieli siihen
ylettyä valkeaa panemaan. Jos varressa oli pituutta, kyllä oli
paksuuttakin. Se oli sorvaamalla tehty, ja siinä oli kaikenlaisia
koristeita ja mukuloita; paksuimmat olivat kahmalon-täyteisiä.
Arvelimme hänelle: "kuinka tuommoisella piipulla voi polttaa ja pidellä
sitä hampaissaan, repimättä kaikkia hampaitaan pilalle!"
"Miksikäs ei, näin vaan", sanoi seppä ja kiikutteli tuota ankaraa
visapiippuansa niin keveästi hampaissaan, ikäänkuin se olisi ollut vaan
pieni nysä.
Tupakkakukkaro oli samaa maata kuin piippukin. Se oli ainakin
kapanvetoinen nahkasäkki, joka riippui aina nauhoistaan hänen
vasemmalla lonkallaan. Sisustana oli sillä hienoksi hakatuita
nurkantakaisia, sillä Mattimme ei pitänyt tehdasten tuotteista, jotka
olivat sotketut kaikenlaisilla liemillä, myrkyillä ja millä sotkuilla.
Kukkarossa oli niin leveä suu, että tuo ankara koppa pääsi kukkaron
sisälle sukeltamaan, pienintäkään estettä sinne mennessään kohtaamatta;
vieläpä sen sivuitse mahtuivat sepän sormetkin mukaan, täyttämään tuota
pienen tervahytin kokoista koppaa.
Kukkaron nauhassa riippui jalkaa pitkä, sormen paksuinen, raudasta
muovaeltu ja kaikenlaisilla niverryksillä koristettu kukkaronneula,
sepän omaa tekoa, jota tehdessään hän lienee koettanut kaiken
koristustaiteensa liikkeelle panna. Liian jykevältä ja vankalta näytti
tuo kukkaronneula oudon mielestä, mutta joka tarkemmin huomasi hänen
piippuna suuruuden, ei hän enään kummeksinut kukkaronneulan jykevyyttä;
sillä pian älysi hän, ett'ei tuon tupakkihaudan perskojen
puhdistamiseen heikompi ase riittänyt.
Oikealla sivustallaan kantoi hän jalkaa pitkää tuppirustinkia, jonka
sisällä oli samanmittainen puukko. Hirveältä näytti nuotkin kojeet,
semminkin kun hän sattui vetäsemään puukkonsa ulos tupesta jotakin
sillä tehdäksensä.
Suolainen ja jauhoinen oli seppä myöskin. Kun hän oli taloon tultuansa
saanut kyllikseen ankarasta piipustansa tupakoiduksi, pyysi hän
emäntää, että tämä keittäisi hänelle puuroa ja toisi myöskin silakoita.
Mutta emännän ei hän koskaan antanut määritellä, kuinka paljon hän saa
jauhoja puuroon panna; itse seppä määräsi, kuinka monta naulaa häntä
varten pitää jauhoja punnita.
"Herra siunatkoon!" huudahti emäntä, "siitähän jauho paljoudesta tulee
puuroa jo monelle hengelle!"
"Älä sinä määrittele minun ruokani paljoutta; itse minä parhaiten
tarpeeni tiedän", sanoi seppä.
Mikäpä siinä muu neuvo oli emännällä, kuin että hänen täytyi keittää
puuro sepälle punnituista jauhoista. Tavallisesti tuli siitä kolme isoa
kuppia täyteen.
Kun puuro sitten tuli valmiiksi, asteli seppä juhlallisesti ruoan
ääreen. Ensinnä pohjusteli hän itsensä hyväksi silakalla ja leivällä,
ja kun hän tuon pohjustelemisensa oli lopettanut, oli silakka-lahturi
saanut aika kuraasia. Oliko silakoita joskus vähemmässä määrässä,
noposteli hän lahturista ennen väännellyt silakanpäät kaikki poskeensa.
Tuon pohjustelemisensa perinpohjin tehtyään kävi hän puuroon käsiksi.
Ensin söi hän yhden kupin tyhjäksi, sitten toisen ja kolmannenkin.
Kun hän nousi syömästä, sanoi hän: "Ohhoh, kylläpä nyt taasenkin tuntuu
jonkun ajan kestävän."
Kovalta näytti sepän ateria, mutta kun katsoi hänen jykevää
ruumiinsa-rakennusta, niin älysi ett'ei semmoinen lihakoko voinut
tyhjällä voimassa pysyä. Ja mitäs varten hänellä olisi muutoin
ollutkaan tuommoinen pullea, tynnyrimäinen vatsa, ell'ei juuri sen
takia, että sinne pitää jotakin panna ja vieläpä runsaastikin voimain
ylöspitämistä varten.
Hän oli tuttu useimmissa ympäristön pitäjissä.
Kun hän sitten käveli kyläin läpi kulkevia teitä, raskas pajatarakka
selässä, oli vatsa pullea ja täysi, kuin puhuttu rakko. Jos joku tuli
häntä vastaan, kysyi tulija heti: "Onkos nyt sepällä puukkoja?"
Oitis seisahtui seppä jo pistää tohvasi oikean kätensä vasempaan,
täyteläiseen povipieleensä, vetäsi sieltä puukon tuppeneen, ojensi sen
kysyjälle ja niin kauppa syntyi.
Sepän tekemät kalut olivat niin taattuja, ett'ei seppä kärsinyt yhtään
tinkaamista, eikä moni sitä tehnytkään. Siitä seurasi, että jos joku
sepältä jotakin kalua kysyi, oli se sama kuin varma kauppa. Kävikö
niin, että joku outo tinkasi kysymänsä kalun hintaa, sieppasi seppä
sanan lausumatta kalun pois tinkaajan kädestä, pisti sen poveensa ja
alkoi astella tiehensä. Useinkin lähti tinkaaja jälkeen ja lupasi sepän
vaatiman hinnan, mutta seppä ei kääntänyt päätänsäkään, kävellä
junttasi vaan eteenpäin.
Tuliko joku vaimo häntä vastaan ja kysyi keritsimiä, oitis työnsi
silloin seppä vasemman kätensä oikean puoleiseen poveensa, sieppasi
sieltä paperiin käärityt keritsimet ja ojensi ne kysyjälle.
Eräänä kertana tuommoinen keritsimien ostaja ei tyytynytkään siihen,
että hänelle summassa vaan annetaan yksi pari.
"Eikö niitä saa valita?" sanoi tuo ostaja.
"Mitä sinä niistä ymmärrät? Minä itse olen ne jo aikoja sitten
valinnut, ja minä olen ne niin tarkkaan valinnut, ett'ei niissä ole
ainuttakaan huonoa paria", sanoi seppä ja yritti ottamaan keritsimiä
pois.
Mutta vaimo ei antanutkaan keritsimiä, hoki vaan hätäyksissään: "Ei;
kyllä minä nämät maksan" ja koki työntää hintaa sepälle.
Tiheissä kylissä tuli häntä vastaan useinkin parvittain ihmisiä.
Silloin sateli hänelle joukottain kysymyksiä: "Onko puukkoja, onko
keritsimiä, onko ruuvipihtiä" ja silloin sepälle näytti tulevan koko
markkinat. Olisi luullut, että hän laskee selästänsä pois
pajatarakkansa tuommoisen ihmisparven hätyyttäessä, mutta ei! Siinä hän
vaan seisoi pistellen vuoroin oikeaa ja vasempaa kättään povipieliinsä,
vedellen sieltä kullenkin anojalle, mitä hän oli vailla; olipa hänellä
koko hänäkkä rahoja vastaan ottaessaan. Näyttipä syrjäisestä siltä, kun
Passula-Matti olisi tuossa tiellä seisoessaan väkijoukon keskellä
tehnyt pieniä sotatemppujaan; niin hullunkuriselta näytti se, kun hän
vuorottaisin pisteli oikeaa ja vasempaa kättänsä noihin pullollaan
oleviin rintapieliinsä.
Kuitenkaan ei hän koskaan noita pieniä kapineitaan varsinaisesti käynyt
myöskentelemässä; hän möi niitä ainoastaan silloin, kuin oli menosta
johonkin alasimen tekoon.
Noita pieniä kapineitaan teki hän kotonaan ollessa, ilta- ja
aamupuhteina, ja joskus semmoisina talvisina päivinä, jolloin hänellä
ei ollut isompaa pajatyötä. Kun hän sitten kevätkorvassa lähti toisiin
pitäjiin alasimia tekemään, otti hän noita kapistuksia mukaansa ja
myöskenteli niitä matkoilla.
Kerran oli hän alasimen teossa eräässä talossa. Talonväki oli outo
Passula-Matin tapoihin, sillä he eivät ennestään tunteneet häntä
vähääkään. Kyllä oli talonväen sydän kourassa, kun Matti möykkäsi
pajassa, niin että seinät huiskuivat. Vaikka hänellä oli oma
valitsemansa vankka jos vankkakin pajakumppani, oli hänenkin sydämensä
kintaan peukalossa, kun seppä uhkasi uhkaamasta päästyäkin mällistää
tuolla hirveällä vasarallansa häntä otsaan, ell'ei vaan lyö lujemmasti;
oikein hänen polvensa tutisivat pelkästä pelosta.
Päivällä toi emäntä kahvipannun pajaan, antaakseen sepälle, tuolle
kuuluisalle alasimen tekijälle, ja hänen kumppanilleen kahvia. Kun
seppä huomasi emännän aikeet ja hänen muassaan olevat kojeet, sieppasi
hän kahvipannun emännän kädestä ja roppasi sen pitemmittä mutkitta
nurkkaan kahvineen päivineen. Luonnollistahan on, että kahvi meni
kaikki pajan lattialle, ja itse pannukin surkeasti sinne tänne viuruun.
Sanomaton hämmästys käsitti emännän, ja hän ei voinut sanoa ainuttakaan
sanaa, seisoi vaan siinä tyhmistyneenä ja liikkumattomana, niinkuin
pajapölkky. Hän oli hyvää tarkoittanut ja hänen hyvä tahtonsa sai noin
surkean lopun. Erittäinkin kahvipannun kova kohtalo kirveli hänen
sydäntänsä; eipä kummakaan, sillä se oli ainoa kahvipannu koko talossa,
ja millä nyt vasta kahvia keitettäisiin! Sama hämmästys käsitti sepän
pajakumppaninkin.
"Vai kannatte te tänne kaikkia sakka- ja tonttu-vesiänne minun
juotavakseni; itse minä kahvini keitän", sanoa nuhjerteli seppä
hiljaisella äänen painolla.
Kun ilta tuli ja sepät tulivat tupaan, otti seppä tyyneesti käsiinsä
kenenkään pyytämättä tuon kova-onnisen kahvipannun ja alkoi oikoa ja
rustailla sitä. Pian olikin pannu entistä ehompana, ja heti ryhtyi
seppä itsellensä kahvin keittoon. Kun hän sai sen valmiiksi, oli se
niin väkevää ja sakeaakin, kuin sianveri; melkeinpä siinä tikku seisoi,
pystyyn pantaessa. Sen ääreen hän sitten istui ja härppi niin kauan kun
sitä piisasi.
No niin. Pajasta piti seppä paljon, mutta semmoista karastuspaikkaa ei
sen lähitienoissa ollut, jonkalaista seppä olisi tahtonut. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin että, alasimen karastusta vaille tultua, täytyi
lähteä semmoista pajaa kylältä hakemaan, jonka lähistöllä oli tuo
paljon merkitsevä juokseva puro. Sanottiin semmoisen olevan puolen
penikulman päässä. Eihän muuta kun sepän olalle tuo raskas
alasimenmöhkäle ja kahdelle miehelle sysisäkit selkään. Alettiin
kävellä tarsia osoitettuun taloon. Mutta mitäs! Pajan saatavilla ei
ollutkaan tuota juoksevaa ja solisevaa puroa; ainoastaan pellon oja,
jota myöten juosta lirisi vaan vettä senverran, että poikaset siinä
härkin myllyjään pyörittelivät. Sieltä neuvottiin hän samaan suuntaan,
josta olivat tulleetkin, mutta taaskin vanhaa virstaa etemmäksi sitä
pajaa, jossa alasin oli tehty; näin tavoin tulivat he taakkojansa
kantamaan toista vertaa pitemmältä, kuin ensiyrityksellä.
Mutta voi kauhistus! -- ei sielläkään ollut sen parempaa
karastuspaikkaa. Nyt heitä vihdoin neuvottiin kokonaista puolitoista
vanhaa virstaa alemmaksi ja sinne he lähtivät.
Päästyään perille havaitsi seppä paikan kelvolliseksi ja ryhdyttiin
työhön.
Kun oli saatu avullinen karastuspaikka, tulikin alasimesta juuri
semmoinen, kun seppä oli tahtonutkin, ja hyvillämielin kantoi hän sen
omistajalleen.
Semmoinen oli seppä tavolltaan, ja ensimmältä oudot kaikki kauhistuivat
häntä, vaan ennenkun Matti talosta lähti, olivat kaikki häneen
mieltyneet osittain hänen kelvollisen työnsäkin takia, mutta enemmän
kuitenkin hänen sävyisän luonteensa, harvan, hiljaisen puheensa ja
hauskan naureskelemisensa tähden.
Eräänä kertana, kun hän tuon ankaran pajalaukkunsa kanssa oli menossa
toiseen taloon alasinta tekemään, tuli häntä tiellä mastaan eräs suuri
ja voimakas nuorimies, joka piti itseään voimainsa vuoksi paikkakunnan
"kuninkaana". Vastaantulija oli päissään ja se teki hänet tavallista
röyhkeämmäksi. Kun tuli sepän kohdalle, töyttäsi hän Mattia ja sanoi:
"Mitä se, tuo Passu-Mattikin, tuossa taaristelee?"
"Mikähän sinäkin luulet olevasi", sanoi Mattimme ja samassa toppasi
miehen kiinni.
Kerskaaja lätistyi heti tielle, melkein niinkuin kuuma tina luhistuu
sulatessaan. Matti kiepsahti hänen päälleen ja alkoi kouristella
miestä.
Kerskaaja oli hänkin puolestansa mies ja koki kaikin tavoin kiemurrella
itseään alta pois, mutta Matti piti vaan hänet allaan, ja mies oli niin
lujassa kiinni, kuin ruuvis-pihdissä.
Matti jatkoi vaan yhä kouristella-vatvomistaan ja toposteli
vastustajaansa, niinkuin karhu sammalikossa.
Kerskaaja koetti nyt äkäisyydellään voittaa takaisin, mitä hän
taistelussa oli menettänyt; luultavasti otaksui hän, että tuo häneltä
niin ylönkatsottu Passula-Matti vihdoinkin heittäisi tuon ankaran
topostelemisensa pois. Sentähden oli hän aivan hiljaa, osottaaksensa
sillä, ett'ei hän piitannut koko Matin kouristelemisesta niin mitään;
kuitenkin ähyskeli hän hiljoilleen.
Mutta eipä Matti heittänytkään kouristelemistaan vaan noin äkkiä pois,
sillä hän tunsi vastustajansa syvästi loukanneen itseänsä.
Kovin tukalalta näytti miesparan tila.
"Heitä, hyvä Matti, jo pois!" äännähti hän vihdoin tuskissaan.
"Mihinkäs sinulle niin kiire on; tehdään nyt siivoon, kun kerran on
ruvettu", tuumaili Matti hiljasesti ja jatkoi yhä kouristeluaan.
Ei kauvankaan viipynyt, kun mies taasen huudahti: "Ai, saakeli!
Kipeästihän se käypi; heitä veikkonen jo pois!"
"Sitähän minä juuri tarkoitankin; mutta sinä näyt olevan kovasydäminen
mies, johon ei vähä tepsi", sanoi Matti, levollisesti jatkaen vaan
vatvomistaan.
"Heitä, heitä nyt jo pois! tukalaksi tässä tulee aika; minulla on
povessani halli viinaa", sanoi mies.
"No, se, se nyt joltatin kuuluu", sanoi Matti heittäen heti
kouristelemisensa ja nousi ylös miehen päältä.
Yhdessä he sitten istuivat maantien-ojan partaalle, ja mies veti pullon
taskustaan.
Kotitarpeen viinanpoltto oli silloin vielä voimassa. Matti ei suinkaan
ollut mikään juoppo, mutta ei ehdoton raitiskaan. Tavasta otti hän
ryypyn mielellään ja silloin otti hän aika kulauksen.
Kun mies oli avannut pullonsa ja tarjonnut Matille, ei hän ottanut sitä
suunsa edestä pois, ennenkun pullo oli puolillaan. Sitten tarjosi hän
sen kumppanilleen. Tämä ryyppäsi puolen jäännöksestä ja tarjosi loput
Matille.
"Jos minä vielä tuon tilkan maistaisin", sanoi Matti ja kukisti
loputkin pullosta leveään suuhunsa.
Siinä he sitten hyvinä ystävinä haastelivat iloisesti keskenänsä hyvän
aikaa; oli niinkuin ei heidän välillänsä olisi mitään tapahtunut. Koko
tuon näytelmän ajalla ei Matti ottanut raskasta pajalaukkuansa pois
selästään.
Olisi luullut Matin tulleen humalaan noin ankarasta ryypystä, mutta ei
niistä mitään. Kun hän nousi ylös ja lähti maantietä myöten astelemaan
uutta työpaikkaansa kohden, oli hän niin vakava liitteissään, ett'ei
hänen olisi luullut koskaan viinaa nähneenkään. -- -- --
Eräänä kertana oli Matti menossa erääsen pitäjääsen alasin-töihinsä.
Kevätjolste oli ja hänellä oli pari penikulmanen taloton taival
edellänsä. Mutta tietä ei ollut, kuin pahanpäivänen metsäpolku.
Päästyänsä puoliväliin matkaansa erääsen synkkään korpeen, jossa oli
useampia pieniä sydänmaan lampia, oli polussa pitkänlainen ojelmus.
Yht'äkkiä töytää metsästä iso karhu polulle. Oitis huomaa peto Matin,
nousee kahdelle jalalle ja karjahtaa kovasti. Peto oli Matista noin
parinkymmenen sylen päässä.
Olisi luullut Matin tyrmistyvän pahanpäiväiseksi, mutta hänpä ei
ollutkaan hätäpoikia; senverran tuo outo näky vaikutti häneen, että
hänkin seisahtui.
Pitkiä miettimisen aikoja ei ollut sillä Matti huomasi, että karhu
varustelee hyökkäykseen. Puukko vilahti hänen mieleensä, mutta sen hän
hylkäsi aivan pian, koska katsoi sen liian kehnoksi aseeksi. Nyt
riepsahutti hän tuon pajalaukkunsa silmänräpäyksessä pois selästään,
jota hän ei ennen koskaan taipalilla käydessään ollut tehnyt. Pikasesti
sieppasi hän tuon ankaran paljansa laukusta vahvoihin kouriinsa ja niin
varustettuna alkoi hän astella karhua kohden. Kun tämä näki Matin
aikeet, hyökkäsi peto Mattia kohden ja karjui kauheasti. Palja ojossa
odotti hän karhun tuloa ja pianpa se olikin ulottuvissa. Kun peto tuli
ulottuviin, viuhahti Matin palja ilmassa ja karhu sai otsaansa
semmoisen mällin, ett'ei se muuta tarvinnutkaan.
Mutta kun Matin aseessa oli lyhkänen varsi, jolla ei ylettynyt taaemma,
lyömään, oli karhu jo niin likellä, että hän ennätti kopata kiinni
Mattia vasemmasta reidestä. Ja vaikk'ei karhu ollut ehtinytkään kovin
syvälle kynsiänsä iskemään, oli se kuitenkin jo vähän saanut
kouristetuksi ihoonkin kiinni. Tämän tähden karhu kaatua rojahtaessaan
vei mennessään pienen palasen Matin reidestä; housuista ja noista
moninkertaisista takeista vei se isoja kaistaleita.
Kun karhu makasi hengetönnä, rupesi Matti tarkastelemaan reittänsä.
Muita voitehia hänellä ei tuohon, hänen mielestään niin vähäpätöiseen,
vammaan ollut, mutta olipa hänellä mukanaan tuo, häntä aina palveleva,
mahtava piippu. Heti otti hän sen esille, väänsi ruuvillisen varren
irti kopasta ja rupesi tarkastelemaan koppaan rakennettua öljysäiliötä,
ett'eikö sinne ajan pitkään olisi valunut tuota mainiota ja tehosaa
lääkettä.
Tällä välin oli haava ruvennut kovasti vuotamaan. Matin täytyi riisua
housut jaloistaan ja ruveta kylmällä vedellä jäähdyttämään koko
jalkaansa ja pesemään sitä verestä puhtaaksi; pian tyrehtyikin
verenjuoksu. Sitten otti hän piipunöljyä leveän kämmenensä kouruun,
loppasi sen haavaansa ja hierusteli sillä kipeänsä ylt'yleensä. Tuota
tehdessään, meni Matin naama vähän vinoon, mutta kelpo voiteen tulikin
tehdä juuri tuommoisen kirvelevän vaikutuksen, jos mieli siitä jotakin
hyötyä olla; ja Mattimme oli sangen tyytyväinen. Sitten levitti hän
kukkarostaan sormen paksusti tupakan rouheita haavansa päälle, otti
huivin kaulastaan ja sitoi sillä haavan voiteineen kiinni.
Kun seppä oli saanut tämän kirurgillisen toimensa tehdyksi, nokkasi hän
pajalaukkunsa selkäänsä ja alkoi tallustella takaisinpäin. Hän ei
uskaltanut tuota laukkuansa, joka oli hänelle niin välttämätön, heittää
metsään. Hänen vaimonsa säikähti kovin, kun Matti niin äkkiarvaamatta
palasi kotiin.
"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt on tullut, kun näin pian palasit kotiin
ja olet noin verissäkin?" kysyi vaimo hätäisesti.
"Ole aivan huoletta, ei minulle mitään vahingollista, eikä pahaa ole
tapahtunut; metsän kiivas tuli vaan vastaani ja raapasi vähän vasempaa
reittäni", sanoi Matti tyynesti.
"Mitä sinä sanot, minkälainen se semmoinen metsän kiivas on, joka
sinuakin raapii?" kyseli vaimo.
"Mitä sinä noita joutavia utelet? Keitähän minulle vaan kahvi ja laita
jotakin syömistä", sanoi Matti tavallisella salaperäisyydellänsä.
"Jos lienee haavasi pahakin, kun vaatteesi ovat noin verissä; eikö se
pitäisi sitoa ja korjata", hätäili emäntä yhä.
"Ei se tarvitse mitään sitomisia ja korjauksia, sillä se on kyllin
hyvästi sidottu", sanoi vaan Matti.
Sen päivän ja yön Matti kuitenkin makaili, mutta seuraavana aamuna oli
hän jo varhain ylhäällä; hän puki päälleen, söi kelpo aamiaisen ja
lähti ulos, luotuista sanaakaan vaimollensa virkkamatta. Kovin
levottomaksi kävi vaimo, kun mies katosi teille tietämättömille, eikä
osanuut aavistaakaan, minne hän joutui; huolta lisäsi vielä sekin, kun
Matti oli haavoitettuna ehkäpä pahastikin, vaikk'ei hän sitä tahtonut
ilmoittaa. Pajalaukkukin oli tuossa nurkassa; siis ei hän ollut mennyt
pajatöillekään.
Iltapäivällä ajoi eräs hevosmies sepän pihalle. Heti töytäsi emäntä
kartanolle kyselemään, eikö hän tietäsi Matista mitään. Mutta suuresti
hämmästyi hän, kun reessä maata rötkötti iso karhu. Samassa tuli
Mattikin pihalle, vähän nilkuttaen.
"Herra siunatkoon! mikä otus tuossa reessä on!?" huudahti emäntä
kauhistuksissaan.
"Siinähän on nyt se metsän kiivas, joka eilen minua reidestä raapasi",
sanoi Matti levollisesti.
"Sekö se sitten se metsän kiivas on, -- mikä se oikeastaan on?" kysyi
vaimo.
"Etkö sinä koskaan ole kuullut karhusta puhuttavan?" kysyi Matti
levollisesti.
"Hyvä Jumala! karhuko se on, se kauhea peto, josta olen niin monta
pöyristävää kertomusta kuullut?! Niinkö lähellä olet kauheaa vaaraa
ollut".
"Ole nyt tuossa joutavia höpöttämättä; näethän, ett'ei minulle ole
mitään isoa vaaraa tullut ja tule nyt likempää katsomaan, minkälainen
karhu on", sanoi Matti.
Mutta vaimo ei uskaltanut petoa mennä kuollunnakaan lähelle; pelkäsi ja
kauhistui tuota julmaa hirviötä, niin että oikein kauhusta vapisi.
Kun Matti aamulla katosi, oli hän mennyt muutaman tuttavan isännän luo
ja pyytänyt häntä hevosen kanssa noutamaan tapettua karhua metsästä, ja
isäntä oli täyttänytkin ilolla tuon mieluisen tehtävän. Siinä syy,
minkätähden Matti aamulla niin salaperäisesti katosi.
Paljon kokousi kyläläisiä katsomaan tuota petoa, joka niin monta vuotta
oli kaikkein kauhuna ja pelkona ollut tuolla lampeinkorvessa, ja oli
tuhonnut niin monta heidän kotieläimistään. --
Kun Matti oli tuommoinen jyky ja karhumainen, oli monenkin mielestä
kysymys, nimittäin niiden, jotka eivät paremmin Matin perheoloja
tunteneet: -- minkäläinen mahtanee Matti vaimolleen ja lapsilleen
kotielämässään olla? Pian kuitenkin hekin pääsivät selville, että sen
hellempää ja siivompaa perheenisää ei voinut löytyä, kuin Matti oli.
Hän oli vaimonsa edessä, niinkuin lammas, ja noudatti pienempiäkin
hänen mielipiteitään. Lapsiaan helli ja vaali hän, niin ett'ei mikään
isä ole lapsiaan sen hellemmin vaalinut ja hoitanut. Kun seppä vaan oli
kotona, olivat lapset aina hänen kintereillään ja kiikkumassa hänen
polvillaan. Näitä isä syötti ja juotti, riisui heidät maatapannessa,
puki ylösnoustua, pesi heidän kasvonsa, kampasi päät ja vaali heitä
aina ja joka paikassa.
Eräänä kertana tuli herrasmiehiä koirainsa kanssa jahtiin. Eräs iso
koira tulla hulmusi Matin torpan pihalle, jossa lapset olivat
leikkimässä. Kun tuo susimainen koira huomasi lapset, syöksyi se suin
päin niiden päälle. Poika, joka oli vanhin sisaruksista, meni heti
nurin koiran hyökätessä. Yhdestä kurkusta rupesivat kaikki lapset
täyttä väkeänsä parkumaan. Kun Matti kuuli huoneesen tuon hätähuudon,
tormasi hän suin päin ulos. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle vaaran
suuruus, ja hän tormasi koiraan käsiksi ja sai oitis sitä hännästä
kiinni. Samassa silmänräpäyksessä löi hän koiran saapuvilla olevaan
isoon kiveen, niin että koiran pää meni aivan mäsäksi, ja muukin runko
runneltui niin, että useasta paikasta nahka halkesi ja murskaantuneet
luunpäät törröttivät niistä ulos.
Vaara olikin suuri, sillä koira painoi etukäpälillään poikaa rintaan,
ja suu oli auki kuin heinähanko, ja oli se tarttumaisillaan pojan
kurkkuun. Samassa piti koira kauhean julmaa rähäkkää ja ääntä, häristen
ja huutaen, kuten peto ainakin; tuon rähinänsä takia ei koira kuullut
Matinkaan tuloa.
Poika oli aivan mustanpuhuvana ankaran peljästyksen tähden. Hän ei
voinut puhua mitään, eikä paljon itkeäkään, juoksi vaan isänsä luo ja
tarttui häneen kiinni. Siinä vapisi lapsi sitten, niinkuin haavanlehti.