Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli
vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja
kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja
säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja,
Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä
siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään
Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa
hänelle ensinkään anteeksi.
Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme
hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin.
Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan.
Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen
anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun
mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille
rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.
Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla
näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä
sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen
ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat
rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!
Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi
niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.
Kalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi,
kuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä
anteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella
hänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän
toiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen
toivottomuuteensa.
"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa,
yritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni
mihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja
toisessa muodossa", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.
"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi", sanoin hänelle
ikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.
"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja
oikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni", sanoi hän ja huokasi
raskaasti.
Istuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa
Kallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi
Kalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja
tuskaili.
Kun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan,
oli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan,
vaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta.
Kurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja,
huolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas
mies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet
suuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.
Kalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä
nyt tervehtimään.
Lähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa
oli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta
lapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he
olivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet
nousivat isän silmiin.
"Onko teidän äitinne kotona?" kysyi Kalle pelokkaasti.
"On, kyllä se on", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää
vieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.
Tykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.
Vaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin
toista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.
Kalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon
vahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein
entisellään.
"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi
emäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.
Minä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut
paikaltakaan.
Seurasi äänettömyys.
"Alma!" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta,
niin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut
murtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.
Alma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen
kasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:
"Kalle!"
Alma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille
istumaan ja kalpeni.
Hän näytti olevan pyörtymäisillään.
Kun hän tuosta huumauksestansa toipui, loi hän kiinteän katseen Kalleen
ja kysyi: "Kuinka sinä nyt olet voinut tänne tulla?"
"Tulin katuvaisena, tuhlaajapoikana pyytämään sinulta anteeksi", sanoi
Kalle värisevin äänin.
Raskaasti hengittäen virkkoi vaimo:
"Kovin monasti olet murskannut sydämeni, olet hyljännyt minut, antanut
rajuille intohimoillesi vallan. Kovia tuskia olen saanut kärsiä, sen
Jumala tietää! Nyt kun olen kaikki kiusaukseni ja kärsimykseni saanut
niellyiksi, voitetuiksi ja päässyt voimistumaan ja vahvistumaan, tahdot
sinä taasenkin tulla murtamaan sydän-raukkani! Ei, Kalle! Parasta on
niinkuin se nyt on", sanoi vaimo lujasti.
"Älä sano, Alma, sillätavoin! Minä tulen nyt aivan toisenlaisena
ihmisenä kuin ennen olen ollut. Minä olen saanut silmäni auki ja
huomaan, että minä olen paljon, paljon tehnyt vääryyttä sinua, itseäni,
lapsiani ja kaikkia ihmisiä vastaan. -- -- -- Jos tietäisit, kuinka
kauvan olen murehtien peljännyt tätä hetkeä, sitä ettet antaisi minulle
anteeksi! Minä tahdon tulla uutena, parantuneena miehenä pyytämään
anteeksi sinulta. Tahdon ruveta elämään uutta elämää, _tahdon rakastaa
sinua ja lapsiani_ kaikesta sydämestäni. Nuo intohimoni, jotka ovat
elämämme turmelleet, olen jo aikoja sitten voinut jalkaini alle
tallata. Älä ole kova ja armoton minua kohtaan, sillä jos sinä minut
nyt halveksien hylkäät, on minun elämäni pian lopussa!" puhui Kalle
sydäntä särkevällä äänellä, ja samassa hän purskahti valtavaan itkuun.
Viljavat vedet vuotivat vaimonkin silmistä.
En voinut olla sekaantumatta heidän väliinsä.
"Älkää nyt olko noin kovasydäminen katuvaista ja anteeksi pyytävää
miestänne kohtaan! Koko sen ajan, kun hän on Amerikassa ollut, on hän
ollut minun luonani ja minä tunnen tarkkaan hänen sielunsa tilan, sekä
koko hänen täällä oloajaltaan että sitten siellä vieraassa maassa
ollessamme. Olen Kallen vanha lapsuuden ystävä ja tunnen hänen
pyrintönsä ja elämänsä juoksun pienuudesta pitäen. Minä voin vakuuttaa,
että hän on nyt aivan toinen mies kuin ennen. Minä menen takuusen
siitä, että jos nyt annatte hänelle anteeksi ja rupeette jälleen
yhdys-elämään, niin koittaa teille uusi, onnellinen aika", puhelin
heille.
"Jumala sen tietää, että minä voisin paljon unhottaa ja paljon
anteeksiantaa, kun vaan tohtisin luottaa Kallen huikentelevaan
sydämeen", sanoi vaimo ja nyt hänkin vuorostansa purskahti itkuun.
Kun vaimo vähän tyyntyi, käveli Kalle avosylin vaimonsa luo ja sulki
hänet syliinsä. Vaimo ei vastustellut, painoi vaan päänsä Kallen rintaa
vasten ja itkeä nyyhkytti siinä hiljalleen.
"Nyt olemme, rakas vaimoni, taasenkin löytäneet toisemme, ja nyt
rupeemme elämään uutta elämää. Kovan koulun olemme kumpikin läpi
käyneet ja se on puhdistanut väärän kuonan pois sydämistämme. Mutta tuo
ystäväni on se mies, jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa,
sillä ilman hänettä olisin jo aikoja ollut mennyt mies; hän se on, joka
minusta miehen on tehnyt", sanoi Kalle iloissaan ja luottavasti.
Nyt kehoitti vaimo, että vieraat ottaisivat päällysvaatteensa pois,
olisivat niinkuin kotonaan, sillä tarvitsevathan he nyt virkistävää
lepoa niin pitkällisen ja vaivaloisen matkan perästä.
Kuinka iloiseksi Kalle nyt tuli! Hänestä tuntui niin kuin raskas kivi
olisi vyörytetty pois äänen sydämestään.
Lapset katsoa töllistelivät noita vieraita ujoina, eikä he ymmärtäneet
koko asioista yhtään mitään. Mutta kun Kalle toi kovan matkakirstunsa
tupaan, aukasi sen ja rupesi purkamaan sieltä tuomisiaan, tulivat
lapset kovin uteliaiksi.
"Se on nyt isä, lapset; -- isä on tullut kotiin ja on tuonut teille
tuomisia -- menkää nyt tervehtimään isää!" sanoi vaimo.
Kun lapset sen kuulivat, menivät he oitis isänsä luo, halailivat ja
hyväilivät häntä. Sitten he vasta elementtiinsä tulivat, kun isä antoi
heille koreita ja arvokkaita tuliaisia. Äiti se kumminkin parhaan osan
tuliaisista sai.
Olin ystäväni luona useampia vuorokausia, sillä todellakin olin väsynyt
matkan vaivasta. Suloista ja ihanaa oli katsella noiden jälleen
toisensa löytäneitten uutta ja toivokasta elämänalkua niin kovien
kamppausten perästä ja niin pitkän erillään olon jälkeen.
* * * * *
Kertomuksemme on nyt lopussa. Mainitsen vaan vielä sen, että Kalle osti
hyvän maatilan, johon he kohta muuttivat asumaan.
Elämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään
karsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä
nyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien
aikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä
sellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen
perhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.