Sanaa lausumatta osoitti Matti leveällä kädellään koiran raatoa.
Nimismies kalpeni. Vihasta kähisten huusi hän: "Sinä lurjus, olet
tappanut minun koirani! Mutta sen saat vielä kalliisti maksaa." Ja hän
laittausi lyömään Mattia kepillään.
"Seiso mies alallasi, tai muuten minun kärsivällisyyteni loppuu! Kiitä
onneasi, että niin on käynnyt, sillä ell'en minä saanut koirasuttasi
ajoissa kouriini, olisi se tappanut minun lapseni. Ei ihmislapsetkaan
saa nyt enään noilta kotoisilta susilta rauhaa, vaan ovat niiden tähden
hengenvaarassa; mitä sitten ihmisten lampaat, joita nuot pedot
haaskaavat ja repivät niin paljon, että niiden raatoja on metsät
täynnä. Vielä sitten tullaan niiden tähden suuta pieksämään ja
suurentelemaan! Tuossa on portti, josta on vapaa ulos pääsy vielä;
mutta jos kovin kauvan koettelet minun kärsivällisyyttäni, niin en
ensinkään tiedä, mitenkä sinun käypi", sanoi Matti, ja selvästi näki
että hänen sydämessään nyt kiehui.
Nimismies silmäsi koiran raatoa ja nähdessään sen surkeam kohtalon,
katsoi parhaaksi poistua tuon ankaran Pasula-Matin likitienollta.
Matin torppa oli kylän takalistolla metsäisessä seudussa; silti sinne
osuivat nuot suomattomat metsästäjät.
Kun Matti tuli jolloinkin kipeäksi, oli hänellä omat parannuskeinonsa.
Ennen on jo mainittu, mitenkä hän voiteli tuon karhun repimän haavansa,
mutta ei ole mainittu, mikä seuraus tuommoisesta lääketieteellisestä
Matin toimesta tuli. Samassa alkuperäisessä siteessä oli haava noin
kolmisen viikkoa, eikä Matti näyttänyt aikovan sitä vähääkään;
nilkuttihan vaan vähän ensi-aikoina. Kun hän sitten otti haavasta
siteet pois ja karisteli siitä tupakan routeet, olikin haava jo
parannut aivan umpeen.
Tuliko Matille yskää, pani hän heti vettä tervapyttyynsä ja sekoitteli
sitä. Kun vesi oli tervapytyssä määrätyn ajan seisonut, kaasi Matti
veden pois tervan päältä eri astiaan. Sitä hän sitten rupesi määrä
ajoilla hörppimään, ja ihme kumma viikon päiväin kuluttua oli Matilta
yskä poissa.
Tuliko hänelle vatsatauti, roppasi hän hyväsestään ruutia tervaveteen,
ja nyt oli vatsanlääke valmis.
Kun hän sitä ryypätä karautteli, jäi hänen suunsa paljon ruudin vuoksi
mustaksi, kuin sysihauta. Mutta monta kulausta ei hänen tarvinnutkaan
ottaa ennenkuin vatsatauti oli heittimissään.
Eräänä kertana tuli hänen silmänsä kipeiksi. Ne turvottuivat ja
punottuivat kovasti; niissä oli sietämättömän ankara kipu ja hän ei
voinut katsoa ensinkään.
"Teestä nyt, eukko, kylpy'" sanoi hän vaimolleen tuskitellessaan ja
ähkiessään silmänsä kanssa.
"Näin keskellä viikkoa!?" sanoi vaimo ihmetellen.
"Vaikka kohtakin keskellä viikkoa -- tee nyt vaan kylpy, sillä minä
tarvitsen sitä", sanoi Matti.
Kun kylpy tuli valmiiksi, käveli Matti juhlallisesti saunaan,
tervapytty kädessä.
"Mitä sinä tuolla tervapytyllä ai'ot tehdä?" kysyi vaimo ihmetellen
Matin kummallisia vehkeitä.
"Voitelen silmäni", sanoi Matti yksi kantaan.
"Älähän nyt toki tervalla pilaa sllmiäsi aivan turmiolle; parasta on,
että kysyt lääkäriltä neuvoa", hätäili vaimo.
"Ell'ei terva ja Suomen sauna auta, sitten ei auta mikään", sanoi Matti
itsepäisesti.
Saunaan tultuansa, töljäsi Matti otsansa, kulmansa ja silmäluomensa
ylt'yleensä tervalla, ja tuon tehtyään näytti hän niin kummalliselta;
olipa niinkuin olisi nähnyt lasisilmä käärmeen.
Useita kyläläisiäkin oli tullut saunaan kylpemään. Matti näytti
uskoineen, voiteineen nyt niin hullunkuriselta, ett'ei kukaan voinut
nauruansa pidättää. Mutta Matti ei ollut tuosta milläänsäkään, nousi
vaan lauteille ja alkoi tahtoa löylyä. Kun hän oli mielin määrin saanut
tuota verratonta, hiostavaa ja terveeksitekevää höyryä, alkoi hän
tuimasti kylvettää noita tervatuita silmiänsä. Saatuansa kylläksensä
kylvetetyksi kasvonsa ja muunkin ruumiinsa, tuli hän alas ja pesi
kasvonsa ja koko ruumiinsa; ja siihen toimeen tahtoi hän saippuaakin,
jota ei hän juuri monasti eläessään ollut käyttänyt.
Saunasta tultuaan kuoppasi hän itsensä sänkyyn maata ja nukkui kohta
levollisesti, sillä enin kipu oli silmistä haihtunut.
Kolmen vuorokauden kuluttua oli Matin silmät terveet, ja hän katseli
niillä niin avonaisesti ja kirkkaasti, kuin ikään.
Vaikea on uskoa, että noin alkuperäiset lääkkeet olisivat voineet hänet
kivuista päästää; hänen vahva luontonsa kai hänelle avun tuotti; vaan
kuitenkin lienevät Matin lääkkeetkin hänen vammoissansa jonakin apuna
olleet.
Vaikka Matti olikin niin alkuperäisellä kannalla omia kipujansa
kohtaan, eipä hän silti katsonut ylön lääkärienkään taitoa; sen
osottakoon seuraava tapaus.
Eräänä kertana tuli Matin vaimo kovasti jairaaksi. Tämä kävi kovin
Matin sydämelle ja hän pelkäsi, että kadottaa vaimonsa.
Juuri silloin sattui tulemaan kuntaan lääkäri. Silloin Matti esitteli
vaimolleen, että hänen piti päästä lääkärin luo, sillä eipä Matti nyt
uskaltanut turvaantua omaan lääkintötaitoonsa.
"Se on peräti mahdoton, sillä eihän meillä ole hevosta, millä sinne
päästäisiin", sanoi vaimo.
"Eipä siitä ole mitään hätää; kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi
Matti levollisesti,
"Mikähän neuvo sinulle sitten siihen olisi", sanoi vaimo epäilevästi.
"Koetahan nyt panna vaatetta yllesi; kyllä minä lopusta huolen pidän",
sanoi Matti luottavasti.
Kun vaimo oli saanut vaatetta päälleen, kääräsi Matti hänet peitteihin,
sivui syliinsä ja alkoi astella lääkärin luo. Niin kantoi hän vaimonsa
tuon puolen penikulman pituisen taipaleen, niinkuin pienen lapsen.
Lääkäri tutki vaimon sairauden syyt ja määräsi lääkkeet. Sen tehtyä
kääräsi Matti vaimonsa peitteisiin ja kantoi kotiinsa takaisin,
niinkuin tuonutkin oli. Ihmetellen katsoi lääkäri tuota omituista
sairaan kyytiä, jommoista ei hän vielä koskaan ennen ollut nähnyt.
Seuraus tuosta lääkärin luona käymisestä oli se, että vaimo, lääkärin
määräämiä lääkkeitä nautittuansa, parani vammastaan, niinkuin vesillä
pesty. Ja Matti oli sanomattoman iloinen.
Matti oli harras kristitty. Hän kävi ahkerasti kirkossa,
lukukinkereillä ja muissa kirkollisissa toimissa. Oli mies välttävä
lukijakin, ja kun otti kodissa, tai kylässä jonkun hengellisen kirjan
käteensä, paljasti hän heti päänsä. Jos kotosalla ollessaan otti
katekismuksen käteensä lukeakseen ja virkistääkseen ulkolukuaan, teki
hän saman tempun. Lastensa kirjallepanemisesta piti Matti erinomaista
huolta. Kun oli vähänkin joutoaikaa, oli aina joku lapsista hänen
opetettavanaan. Lapset tottelivatkin isäänsä mielellään, sillä isä
kohteli heitä siinäkin toimessa kaikella rakkaudella ja helleydellä ja
oli lapsilleen siis todellinen isä.
Kun Matti palasi takomamatkoiltaan, laski hän tavallisesti raskaan
työkalulaukkunsa nurkkaan, kävi istumaan takkakivelle, kutsui,
lapsenkielellä puhuen ja leperrellen nuorimman lapsen jykevälle
polvelleen. Siihen ne kokoutuivat toisetkin lapset ja kaikille oli
tilaa isän suurilla polvilla, kaikille ystävällistä hymyä isän
huulilla. Äiti silläaikaa laittoi ruokaa pöytään ja seurasi
hymyilevällä silmänurkallaan takkakivellä kuhertelevaa ryhmää.