Siihen aikaan oli paikkakunnallamme kova Amerikkakuume. Ihmisiä riensi
sinne joukottain, ja muutamat säästävimmät miehet lähettivät sieltä
kelpolailla rahoja kotiinsa. Moni velallinen talo maksoi pian velkansa,
ja monikin itsellinen hankki sillätavoin itsellensä tilan. Vaikka
olikin enemmältä semmoisia esimerkkiä, että eivät kaikki saaneet
matkarahojaankaan maksetuksi, sitä vähemmin mitään kotiin
lähetettäväksi, ja vaimot ja lapset jäivät tänne turvattomiksi puutetta
ja nälkää kärsimään, eivät ne tiedot voineet kumminkaan ehkäistä
"Amerikka-kiihkoa". Arveltiin vaan, että ne ovat niitä säästämättömiä
"hutilo-ihmisiä", jotka eivät voi säästää mitään, vaikka heillä olisi
kultavuori vieressä.
Vaikka meidän talo olikin jotenkin varakas, oli meitä kuitenkin kolme
veljestä, ja tämä seikka lykkäsi mieleeni ehtimiseen, että kun isä
kerran kuolee ja talo tulee jaettavaksi, ei siitä osaksi tule kovinkaan
isoa taloa. Tämä tunne se sai minunkin ajattelemaan Amerikkaan lähtöä.
Tunne kävi aivan pian niin voimalliseksi, että matkaanlähtö tapahtui
pikemmin kuin olin aavistanutkaan.
En huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja
kotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon
saakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan
vaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli
tapahtuva. Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa
eronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani
lohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään
vaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden
alaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut
sitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.
Hankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti
epätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin
sydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun
laivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni
hänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja
niinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja
kumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva
riensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.
Kovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma
kaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan
jossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita
kyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en
voinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin
sain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin
ottamaan.
Suuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä
edullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta
matkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja
vakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.
Ahkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin
rahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että
vähitellen voin unhottaa suruni.
Olin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa
merimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus.
Sinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan
sanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa
kuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun
tutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän
ennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin
kurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä
muuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin
kysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä
pystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä
ja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut
muitten ihmisien sekaan.
Hän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja
laskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.
Hän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan
tuntematonta ihmistä.
"Kuka te olette, joka minut tunnette?" kysyi hän ihmetellen.
"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?"
"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että
saan yksinäni raskasta murhettani kantaa," sanoi hän surumielisesti ja
välinpitämättömästi.
Minä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan
häntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin
siihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut
asunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle
ruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän
kuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.
Aamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt
rupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.
"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?" kysyin aluksi.
"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen
nyt mennyt mies," sanoi hän synkästi.
"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?"
"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani
ja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois,"
sanoi hän.
"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyin.
"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että
uskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo -- noo
enhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni
ja tuskissani.
"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan
tuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja
tunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle.
Nainut mies, tuommoinen kurja raukka! -- ilkeää tulla minulle
tuommoisia puhumaan. -- -- Häpeä toki vähäsenkään -- hyi!' sanoi hän ja
käänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä," selitteli Kalle.
"Vieläkö Mari on naimatonna?" kysyin.
"Eikös mitä. Hänet nai eräs uudistalon poika, sen joka on kylän
takalistolla kolmen pitkän virstan päässä, tiedäthän," sanoi hän.
"Niin, se Kaukelan poika, Iikka; minä tunnen hänet. Hän on siivo ja
komea mies. Eipä kummakaan, jos sinun ihanteesi häneen enemmän
mieltyikin kuin sinun synnillisiin ja riettaisiin tarjouksiisi. Ja mikä
väli sitten itse miehillä!" sanoin.
"Niin, muillahan ihmisillä on aina onni mukana, minulla vaan
vastoinkäymisiä, murheita ja pettymyksiä," sanoi hän alakuloisesti.
"Sinäkin olet kerran ollut samassa paratiisissa kuin kaikki muutkin,
vaan et ole vapauttasi osannut oikein käyttää: olet itsesi antanut
viedä harhaan ja siitä sinun surkeutesi," sanoin hänelle.
Hän näytti tulevan sangen alakuloiseksi, eikä vastannut mitään, huokasi
vaan raskaasti.
"Mitenkäs sinun vaimosi laita nykyjään on?" kysyin keskustelua
jatkaakseni.
"Sinnehän tuo jäi, eikä hän kuollutkaan niinkuin minä otaksuin, päin
vastoin näytti hän virkistyvän ja vahvistuvan; tuntui ikäänkuin hänen
sielunsa olisi muuttanut toiseen parempaan ruumiiseen ja ruvennut
elämässään käyttämään aivan toisenlaista järjestelmää kuin siihen
saakka," sanoi hän.
"Siihenkö torppaan hän jäi asumaan?" kysyin.
"Eikä mitä. Möin kaiken, mitä meillä oli, vuokrasin hänelle huoneet ja
jätin toimeentuloansa varten runsaasti varoja", sanoi hän.
"Mitenkä lapset voivat?"
"Lapset voivat hyvästi: he ovat terveitä, iloisia ja virkkuja."
"Ja sinä sitten!"
"Niin kuin näet, tulin minä tänne Amerikkaan."
"Rahoja varmaan ansaitaksesi."
"En rahoja ansaitakseni, vaan kuolemaan tänne kauvas, jossa toivoin
saavani loppuun surra riutuneen sydämeni jäännöksen."
"Eihän aikaisen miehen niin ehdottomasti tarvitse kuolemalle antautua;
onhan täällä kaikille tilaa elää niinkauvan, kuin oikea kuoleman-aika
tulee", sanoin.
"Mitäpä se muukaan neuvoksi tulee. Minä en kykene mitään tekemään enkä
toimimaan, ei muuta kuin suremaan ja kärsimään; mihinkä polonen tästä
nyt joutunenkaan?" sanoi hän alakuloisesti valittaen.
"Ole nyt tässä minun luonani joku aika, ehkäpä keksimme tuohon sinun
kurjaan tilaasi jonkun keinon," kehoitin.
"Ei, ei se käy päinsä. Minulla ei ole rahoja, sillä vähät rahani, mitä
mukaani otin, ovat loppuun kuluneet, enkä minä voi mitään työlläni
ansaita, enkä tahdo sinulle rasituksena olla."
"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että
haitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti
täällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran
haltuun!" koetin häntä lohdutella.
Hän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin
partansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa
puhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä
hänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.
Ensimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän
syömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja
voimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta
voimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään
kaikenlaista pientä askaretta.
Kun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle,
että hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin
hänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme
yhdessä työhön.
Ennen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja
maksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi
elpymään uusia elämäntoiveita.
Yhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi
hartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen
minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli
hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.
Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina.
Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin
mietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi
jotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat,
saadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein
onnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli
iloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen
raskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä.
Usein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: "Voi,
voi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!" Toisinaan hän säpsähti,
kun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa
vilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa,
huomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.
Puhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä
käsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä
keinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa
koetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois
mielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän
hulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja
terveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä
tilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.
Usein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli
vaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.
Yhä harvemmiksi kävivät Kallen tuijottelemishetket -- joten otaksuin
hänen unohtamisesta saaneen terveellistä voidetta tuskia tuottaviin
haavoihinsa. Ahkera toimeliaisuus ja työ, ne ne olivat Kallen lääkäri
ja voide.
Näin mennen olimme jo yhdessä olleet Amerikassa seitsemän pitkää herran
vuotta. Eräänä iltana kun tulimme työstä kotiin, rupesi Kalle taas
murjottamaan.
Otin häntä rinnuksista kiinni ja rupesin pyörittelemään, nujuuttamaan
kelpo lailla.
"Mitä siinä taaskin? Kyllä minä sinut panen tässä tuijottamaan", sanoin
hänelle iloisesti.
"Älä, älä nyt, veikkonen!" sanoi hän. Kun heitin hänet irti, meni hän
nurkkaansa, istui käsi poskella ja huokaili alakuloisena.
"Etpähän heittänytkään pois tuota", sanoin hänelle.
"Voi, voi ystävä kulta, kuinka pahasti minä olen menetellyt lapsiani,
vaimoani ja itseäni kohtaan!" sanoi hän ja purskahti valtavaan itkuun.
Tuo oli minulle outoa ja odottamatonta. Se teki minuunkin niin valtavan
vaikutuksen että minultakin pääsi itku. Yhdessä sitten itkimme niinkuin
pienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa
ja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä.
Siitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei
kertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan
ehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan.
"Kas niin ystäväni! Nyt sinun parempi ihmisesi on voitolla, ja minä
luulen, että Jumala laittaa sinun asiasi vielä hyväksi; ja minäkin
toivon, että sinusta tulee vielä kerran kunnon kansalainen ja hyvä
perheen isä", koin häntä lohdutella.
"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!"
sanoi hän.
Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä
vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli
silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja
olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan
jonkunkaan lohdutuksen kipinän.
"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun
tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!"
sanoi Kalle surullisesti.
Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys,
joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt
kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto,
nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei
hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.
Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä
se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.