Oli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja
Kalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja
katkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli
perusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään,
jota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja
myrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.
Enpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua
topsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin
ennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.
"Hyvää päivää, ystävä hyvä!" sanoi hän iloisesti tullessaan minua
tervehtimään.
"Noh, terve, terve tuloa!" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin
istumaan.
"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?" kysyin puheen aluksi.
"Aina vaan huonommasti ja huonommasti," vastasi hän yksikantaan.
"Mitenkä se niin on? ja mielestäni näytät sinä entistä iloisemmalta,"
sanoin.
"Minulla on minun syyni," sanoi hän.
"Kuinka sinun vaimosi nykyään voi?" kysyin.
"Hänhän se kaikkian huonoimmasti voipikin; hänellä ei ole enään mitään
entisyydestä jäljellä. Hän on tullut kiukkuisaksi ja ärtyisäksi.
Vähemmästäkin saapi hän aina uutta ärisemisen syytä. Hän antaa
minullekin usein kiukkuisia, pisteliäitä ja pahoja sanoja, ja lapsiakin
hän pitelee sanomattoman raa'asti: nakkelee ja lyödä kapsii heitä
tavattomilla aseilla. Useinkin täytyy minun mennä hätään pelastamaan
heitä hänen kynsistänsä ja nuhdella häntä hänen tavattomasta
käytöksestänsä. Mutta viisi hän minun sanoistani välittää. Itselleen
sanoo nyt jo olevan yhtäkaikki, olivatpa asiat vielä mitenkä olivatkin:
hyvästi tai huonosti, se oli hänelle aivan samantekevä. Hän kuihtuu
ja laihtuu vaan yhtämittaa, eikä syö, eikä juo paljon mitään. Ei
poikkeustilassakaan luo hän ainuttakaan silmänluontia minuun,
kärtyilee, pistelee ja mäikkää vaan omissa oloissaan, ikäänkuin muita
ihmisiä ei olisi mailla halmeillakaan. Poissa on nyt hänen hilpeytensä
ja iloisuutensa, poissa viehkeytensä ja hempeytensä, poissa
keikailemisensa ja lepertelemisensä, poissa 'perhos-sydän', poissa halu
'lennellä kukasta kukkaan'. Hän on ikäänkuin elävältä kuollut, josta
kaikki ihmisyys on loppuun kulunut ja haihtunut. -- -- Luulen, ettei
hän ole enään pitkä-aikainen," selitteli Kalle.
"Siinä se nyt on, jota jo aikaa olen sinulle sanonut, ja tämä kaikki on
sinun oma syysi," vakuutin hänelle.
"Hyvä on sen niin sanoa, jolla elämä ja sydämen asiat ovat kaikinpuolin
semmoiset, kuin niiden ollakin tulee. Sinä niin mielelläsi sysäät
kaikki tämän surkeuden minun niskoilleni, ja syytä minussa onkin,
senhän olen jo ennenkin tunnustanut; mutta syytä on hänessäkin. Miksikä
hän ei ollut semmoinen, kuin minä hänen olin toivonut olevan. Miksikä
hän otti sitten vielä yöllä ja päivällä vastaan uusia kosijoita, kun jo
olimme tehneet ikuiset lupaukset toisillemme ja pyhällä lupauksella
luvanneet kuolemaamme saakka rakastaa toisiamme, eikä ketään muuta?
Miksi hän tuolla kevytmielisyydellään myrkytti minun uskollisen ja
puhtaan sydämeni? Miksikä ei hän ollut yhtä puhdas ja rehellinen kuin
minäkin -- ah niin miksikä ei? sanopas nyt se minulle," intoili Kalle.
"Kun et kuitenkin ottanut eroa aikanasi heti silloin, kun tunsit
ensimäisen vastenmielisyyden häntä kohtaan!" sanoin.
"Johan olen sinulle selittänyt, että sitä en voinut tehdä. Silloinhan
olisin ollut petturi ja konna, joka ei olisi ollut oikeutettu
yhdeltäkään ihmiseltä vaatimaan kunniallisen miehen nimeä. Petturi ja
konna, sanansa ja lupauksensa syöjä -- hyi, toki!"
"Mutta tuo sinun jäykkyytesi ja sanasipitäväisyys kaikissa tiloissa on
juuri se loukkauskivi, johon olet kompastunut ja musertunut," sanoin.
"Siihen en voi mitään," vastasi hän vaan alakuloisesti.
"Mutta näytäthän nyt kumminkin hieman iloisemmalta, kuin viimekerralla
käydessäsi. Onko sinulla mielessä jotakin parempaa elämäntoivoa?"
kysyin häneltä.
"On, kyllä on," sanoi hän melkein iloisesti.
"Noh, minkälaatuista se sitten olisi?" kysyin.
"Minä olen nyt löytänyt oikean elämäni-ihanteen," sanoi hän ja samassa
katsoa vilkasi hän minua silmiin; selvästi huomasin, että hänen
silmistään välähti joku ilonsäde.
"Elämäsi ihanteen! Mikä se sitten olisi?" tutkin uteliaana.
"Minä olen tavannut tytön, johon heti ensinäkemästäni saakka rakastuin
korviani myöten," sanoi hän vähääkään häikäilemättä.
"Löytänyt tytön, johon olet korviasi myöten rakastunut? Tuommoisia sinä
rohkenet puhua minulle vähääkään punastumatta ja häpeämättä, vaikka
sinulla on entinen laillinen vaimo!... Johan sinä menet nyt kaikkien
säädyllisyyden rajojen yli!" pauhasin suuttuneena.
"Eihän sydämen tunteilla olekaan mitään säädyllisyyden rajoja,"
puolusteli hän.
"On, on! Ei intohimojen saa antaa vallita itseään, vaan ihmisen tulee
hallita niitä. Joka intohimojensa valtaan suinpäin heittäytyy, hän
joutuu välttämättömästi perikatoon. -- Etkö ole raamatusta lukenut
Jumalallista totuutta, että jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä
ihmisten sitä eroittaman," sanoin hänelle.
"Minkäpä minä sydämeni tunteille teen, ei ne ole niin helposti
hallittavissa, kuin sinä luulottelet."
"Onneton ystäväni! Tämä vielä sinulta puuttui. Sen saat nähdä, että
hallitsevat intohimosi vievät sinut vielä perikatoon. Mutta kerrohan
kuitenkin tuosta uudesta ihanteestasi minulle, että voisin, jos
mahdollista, palauttaa sinut väärältä ja vaaralliselta tieltäsi! Mikä
ja missä hän on ja kuinka olet häneen tutustunut?" kyselin.
"Ei hän kaukana ole meidän torpasta. Hän ei ole mitään huomiota
paikkakunnalla herättänyt, sillä ei hän ole koskaan ollut
nuortenkisoissa eikä leikeissä; hän ei ole vielä avannut tanssihuoneen
ovia, eikä siis ole ollut tanssituvan lattioilla leiskumassa, eikä
sillätavalla kunniaa itselleen hakemassa. Ei hänen sulhaisistaankaan
ole mitään kuulunut, sillä niitä ei ainakaan kenenkään tieten ole
ollutkaan, siis ei niistä alinomaisista tulevista, menevistä ja
ainaisista erojaisistakaan ole kukaan kuullut mistään mitään. Hän on
vaan kotonaan hiljaisuudessa pysyvä ja töitään toimittava, vaatimaton,
siveä ihminen," selitteli hän välinpitämättömästi.
"Mitenkä olet sitten hänen kanssaan tuttavaksi tullut?" kysyin.
"Hän on pienen talon tyttö. Eräänä kertana menin jollekin asialle hänen
kotiinsa. Kuinka hämmästyinkään kun hänet ensikerran näin! Suu auki
katsoa töllötin minä häntä, hänen kuitenkaan siitä mitään tietämättä.
Mikä sulous, mikä jalous ilmeni hänen olennossaan! Minua suuresti
kummastutti, kun semmoinen tyttö oli niin kauvan salassa pysynyt
maailmalta. Mutta samassa huomasin, että kalliimmat helmet ovatkin
kuoreensa kätkettyinä, peitettyinä kaikilta ahnailta silmiltä, ja että
he vasta sitten, kun pääsevät päivän valoon ja oikeaan paikkaansa,
loistavat sitä kirkkaammasti.
"Kummallinen oli mielialani, kun palasin kotiini. Minä en saanut
sydämestäni pois hänen kuvaansa, vaikka vielä kuinkakin olisin
koettanut. Tunsin sydämeni tykyttävän tuimasti, ja veri virtaili
suonissani semmoista vauhtia, että korvani suhisivat.
"Rupesin salamyhkää tiedustelemaan hänen elämänsä juoksua, enkä saanut
hänestä kuulla muuta kuin pelkkää kiitosta. Kaikki tuntuivat pitävän
suuressa arvossa ja kunnioittavan häntä. Sain nyt ehtimiseen asiaa
tuohon taloon, useinkin pelkillä tekosyillä. Niiden keksiminen antoi
minulle paljon päänvaivaa, saadakseni asiani niin sovitelluiksi,
etteivät ne mitään huomiota herättäisi. Yhtä levotonna, yhtä
hurmaantuneena palasin aina näiltä retkiltäni," selitteli Kalle
innostuksissaan.
"Oletko sinä hänelle ilmoittanut mitään nykyisestä intohimostasi?"
kysyin häneltä.
"En. Kuinkas minä hänelle olisin voinut mitään semmoista ilmoittaa!"
sanoi hän.
"Pakene tuota kaunotarta, ennenkuin sinä hänen tähtensä syökset itsesi
perikatoon! Vieroita hänet pois ajatuksistasi nyt, kun vielä aika on,
ja vangitse nuot turmiolliset intohimosi, sillä mahdotontahan on, että
sinä voit hänet omaksesi saada entisen vaimosi eläessä!" sanoin
hänelle.
"Vangitse sinä riehuvat ja myrskyävät meren aallot. Vangitse myrskyn
vihurit ja sen turmiota tuottava, kiitävä voima! Vangitse pääskynen
lentoon! Vangitse kaikki tulen kuluttava ja murtava, mahtava voima.
Vangitse tulivuoren ammottava, tulta ja laavaa syöksyvä aukko. -- Niin,
vangitse ihmissydämen tunteet ja ajatukset, jotka silmänräpäyksessä
kiitävät halki maailman ja tähtitarhan tuolle puolenkin, aina
ijäisyyteen saakka. Vangitse näkevä silmä näkemättömäksi, ja
kuuleva korva kuulemattomaksi. Luulen, että nämät jäävät kaikki
onnistumattomiksi. Samoin jääpi onnistumatta minunkin sydämeni
tunteiden vangitseminen," selitteli hän innokkaasti ja runollisesti.
"Oletko sitten varma siitä, että hän mielistyisi sinuun?" kysyin
häneltä.
"En ensinkään. Minä en tiedä yhtään mitään hänen mielipiteistänsä minun
suhteeni, ja sehän onkin kaikkein pahinta. Hän ei ole pienimmälläkään
merkillä osoittanut mitään myötätuntoisuutta minua kohtaan, paremmin
kuin minäkään hänelle, ja kuitenkin minun täytyy tavalla tai toisella
saada hänet omakseni," sanoi Kalle intohimoisesti.
"Olet mieletön! Miehellä elää aviovaimo, ja jos tuo sinun ihanteesi on
niin siveä ihminen, kuin olet kertonut hänen olevan, niin ei hän
eninkään suostu sinun tuumiisi. Millä keinolla sitten luulet hänet
omaksesi saavasi?"
"Mutta jos hän mielistyy minun tuumiini, niin karkaamme yhdessä, sillä
useinhan semmoista tapahtuu. Ja minä luulen, että hän mielistyy, sillä
semmoinen hehkuva ja palava rakkaus, kuin minulla on häntä kohtaan, ei
voi turha olla," sanoi hän.
"Tuommoinen jumalaton ajatus! Heittää vaimonsa ja lapsensa tänne
kurjuutta kärsimään ja karata toisen kanssa muihin maihin, se on kovin
pirullinen ajatus; ajatteletko vähääkään, mitä sinä puhut?" sanoin
kauhistuksissani.
"En ole heitä aikonutkaan kurjuuteen heittää. Minä myön kaikki, mitä
minulla on, ja laitan heille asunnon ja jätän heille rahoja, että
voivat toimeen tulla, sillä eivät he voi kuitenkaan maata viljellä;
otan itse vaan senverran, että tulen matkarahoista toimeen," esitteli
hän.
"Muuten luulen vielä, ettei vaimoni enään ole pitkäaikainen, ja siinä
tapauksessa ei niitä toimia tarvittaisikaan," sanoi hän edellisen
jatkoksi.
"Ja etkö aio luopua näistä synnillisistä ja hirveistä ajatuksistasi?"
kysyin.
"En voi niistä luopua, vaikka paikalla henkeni menettäisin," sanoi hän
itsepintaisesti.
"Sinulla ei ole yhtään vähää omaatuntoa. Mikään järjellinen puhe ei
sinuun pysty tuon ankaran itsepintaisuutesi ja näiden intohimojesi
takia. Sinä olet kerrassaan auttamaton ja mennyt mies," sanoin hänelle
jotenkin tylysti.