Suuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin
varhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli
kesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä
herättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä
istumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa,
kääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena
samaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin
laihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan.
Menin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle "hyvän huomenen."
Välinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle
kätensä.
"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä,
menemme sitten minun kamariini", sanoin hänelle.
Kun palasin takasin, kehoitin häntä lähtemään mukaani. Hän ei näyttänyt
kuulevan eikä näkevän, istua jurotti vaan alallansa.
Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin:
"Miksi sinä, Kalle, nyt olet noin kummallinen, etkö sinä enään pidä
entisestä ystävästäsikään?"
Hitaasti nousten kömpi hän ylös, kierasi kätensä irti minun kädestäni
ja alkoi astella jälissäni. Samassa hän huokasi pitkän, raskaan
huokauksen.
Menimme semmoiseen huoneesen, jossa kenelläkään ei ollut asumusta eikä
mitään toimintaa. Kehoitin häntä istumaan. Mutta hän kallisteli ja
käänteli itseään sinne ja tänne, ikäänkuin katsellen, missä hänelle
olisi mukavin istuinpaikka. Vihdoin sivalsi hän erään tuolin, siirsi
sen takanurkkaukseen ja istuutui sille.
"Miksi sinä, ystävä hyvä, olet nyt noin kummallinen? Et enään ole
ensinkään entisenlaisesi; olet niin vanhennut ja kuihtunut, etten ollut
sinua enään tunteakaan. Koko entinen iloisuutesi, ohvakkuutesi ja
terveenmoinen hyvinvointisi näkyy kerrassaan kadonneen, ja synkkä ilme
ja alakuloisuus jääneen sijalle. Kai sinulla on joku raskas murhe; tai
oletko menettänyt terveytesi?" sanoin hänelle.
"Murhe minulla on raskainta laatua ja sen kanssa on terveyskin mennyt",
sanoi hän.
Oikein hämmästyin tuon äänen kuultuani, sillä se kuului niin kumealta
ja onealta, ikäänkuin se olisi haudasta noussut. Siinä ei ollut
rahtuakaan sitä iloista ja heleää sointua, mikä hänen puheessaan ennen
oli ollut.
"Mitä? Olet kai löytänyt siellä mielitiettysi ja saanut häneltä
rukkaset!" sanoin ikäänkuin saadakseni häntä elpymään.
"Mielitiettyni olen kyllä löytänyt ja rukkasia en ole häneltä saanut;
ja siinäpä se nyt koko juttu onkin", sanoi hän.
"Kuinka se sinun elämäsi on siellä oudossa paikkakunnassa alusta alkaen
mennyt? Haluaisin sen pienoisuuksineen kuulla, kun näin kauvan olemme
olleet toistemme elämästä mitään tietämättä", sanoin.
"Kuinkahan toki muutoin kuin hyvästi: Heti sinne tultuani sain
edullisen palveluspaikan ja hyvän palkan. Pian keksivät
paikkakuntalaiset minut kaikinpuolin kelvolliseksi ja kunnolliseksi,
sekä kaikkiin töihin kykeneväksi työmieheksi. Kilvan korottivat he
minulle palkkaa, niin että se meni jo ennen kuulumattomiin. Niin olin
palveluksissa yhtämittaa kymmenen vuotta. Säästävä kun olin, kokosin
noista palkoistani melkoiset säästöt. Kaikki ihmiset kunnioittivat
minua, niinkuin arvon miestä ainakin. Luulempa, että moni tyttökin
katsoi hyvällä silmällä minuun, mutta ei heissä ollut semmoista, johon
minun sydämeni olisi voinut kiintyä", puheli Kalle hyvästi elpyneenä.
Kun hän tuntui siihen pysähtyvän, kysäsin:
"Entäs sitten?"
Hän ei näyttänyt ottavan ensinkään huomioonsa tuota minun kysymystäni,
siirsi vaan hieman tuoliansa, kumartui alaspäin ja näytti vaipuvan
entiseen surumielisyyteensä.
"Noh, kerrohan nyt toki eteenpäin", muistutin häntä toistamiseen.
"Niin sitten, sitten -- --, sitten ilmestyi näkymölle eräs pienen talon
tyttö. Alma oli hänen nimensä. Hän oli kaikkein nuortenmiesten
mielitietty ja lempilintu. Kaikki hänen perässään hyppäsivät kaupaten
mielisuosiotaan. Ei ollut sitä nuorten sijaa ja leikkipaikkaa, eikä
niitä tansseja, häätilaisuuksia, joissa ei hän aina olisi leiskunut
ylimpänä. Hän olikin semmoinen tanssilintu, ettei hänen jalkansa
näyttänyt ensinkään koskevan lattiaan, kun hän valssissa ja polkassa
mennä pyyhkäsi tanssituvan lattialla. Hän olikin aina menossa, eikä
näyttänyt ensinkään hengästyvän, niinkuin tavallisesti muille tytöille
käy ankarasti tanssiessa. Alma näytti olevan kuin keijukainen.
Varreltaan oli hän pitemmänpuoleinen ja sorea, samalla kuin hän oli
kasvoiltaan tavattoman kaunis.
"Kauvan aikaa katselin minä hänen viehkeyttään ja sulouttaan aivan
kylmäverisesti, enkä välittänyt hänestä niin mitään. Vaan kun tuota oli
kestänyt jonkun aikaa, alkoi tämä tenhotar minua vähitellen miellyttää.
Vihdoin kävivät tunteeni niin polttaviksi että ne ajoivat minut
kaikkialle missä luulin saavani Alman nähdä.
"Mutta vaikka sydämeni oli näin kahlehtinut outo, minulle ennestään
tuntematon tunne, pidin sen itselläni niin tarkoin, etten edes Almalle
sitä ilmaissut saadakseni tietää hänen tunteittensa laatua.
"Hänellä oli, kuten sanoin, paljon kosijoita. Kun yksi heitti, otti
toinen ja ihmiset tiesivät aina kertoa Alman 'uudesta sulhasesta'."
"En tiedä, oliko noilla alinomaa vaihtuvilla sulhasilla ja Almalla ollut
vakaisempia liittoja, vaiko ei, kumma vaan oli se, että sulhasia niitä
tuli ja meni, yhdyttiin ja erottiin yhtenään. Tätä katsellessani tahtoi
sydämeni pakahtua. Lopulta tulin siihen vakaumukseen, ettei noissa
alinomaisissa vaihteluissa ollut sen syvempää pohjaa, kuin että Alma
tahtoi vaan loistaa silläkin alalla, näyttääkseen kuinka suuresta
joukosta hänellä oli valitsemisen varaa.
"Kaihoni ja ikäväni Almaan kävi vihdoin niin sietämättömäksi, että
päätin kosia häntä, kävi miten kävikin. Tilaisuus ilmestyikin aivan
pian siihen, että pääsin keskustelemaan kahden kesken hänen kanssaan.
Se oli kuuma hetki minulle. Sydämeni pamppaili ja löi niin kovasti,
että oikein henkeä ahdisti; ei tahtonut olla sanaa suuhuni tulevaa,
koetin niellä hämmästystäni ja vakavuuttaa itseäni. Viimein sain
senverran rohkeutta, että otin Almaa kädestä kiinni ja änkytin samassa:
"'Alma, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, enkä voi ilman sinutta
elää; tahdotkos ruveta minun kanssani jakamaan tulevat ilot ja surut,
tulevat ne sitte missä muodossa vielä tulevatkin?'
"Alma punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja kallisti hiljaa päänsä
minun rintaani vasten.
"'Voi Kalle! Minä olen kauvan jo sitä samaa ajatellut, vaan en ole sitä
tahtonut oikein itsellenikään uskoa, sitä vähemmin muille ilmoittaa',
sanoi hän.
"Siinä me sitten vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja
uskollisuutta.
"Voi herra, minkälaista rakkautta ja lempeä hehkui sydämeni! Oli kuin
olisin kohonnut yläilmoihin ja sydämeni eronnut ruumiista. Tuo
pelonsekainen rakkaustunne, joka minua niin kauvan oli rasittanut,
haihtui kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen, ja sanomaton ilo ja rauha
täytti sydämeni. Monikertaan syleilimme ja halailimme erotessamme.
"Mutta vaikka tunsin sielussani sanomatonta iloa ja autuutta, sekaantui
näihin tunteisiin kuitenkin jotakin kylmää ja tuskallista: Kaikki oli,
mielestäni, tapahtunut liian helposti ja se siitti mielessäni katkeran
epäluulon: ehkäpä se on muidenkin sulhasien kanssa käynyt yhtä
helposti, josta seurauksena on ollut nuo pikaiset erot. Kuitenkaan en
antanut iloni ja rauhani häiritsijöille suurta valtaa, vaan koin niitä
alaspainaa ja tukahuttaa niin paljon kuin voimissani oli. Mutta
itsepintaisesti palasivat ne yhä uudelleen.
"Semmoisenaan kului aika.
"Nämät vastenmieliset ja kalseat tunteeni saivat pian uutta virkettä.
Sain, näet, tietooni, että Alma yhä edelleenkin otti vastaan muita
kosijoita ja vieläpä öisinä aikoinakin.
"Arvattavahan on, minkä vaikutuksen tämä tieto minuun teki. Alma koki
tuota kaikkea tehdä suurimmassa salaisuudessa, mutta kuitenkin se tuli
ilmi. Se hehkuva rakkaus, jota olin Almaa kohtaan tuntenut, muuttui nyt
katkeraksi pettymyksen tunteeksi, joka sellaisenaan täytti koko
sieluni.
"Tuskalla jaksoin sietää häntä silmissäni, milloin näköpiiriini sattui.
Seurustelimme kyllä nytkin toisinaan yksissä, mutta suhde oli kylmä ja
jäykkä, ja minä sydämestäni inhosin häntä. Poissa oli hehkuva ja
intohimoinen rakkaus!
"Kaiken muun hyvän lisäksi rupesin epäilemään hänen
siveellisyyttänsäkin; en tiedä olisiko siinä ollut mitään epäilemisen
syytä, mutta asianhaarain takia lykkääntyi kuitenkin semmoisia
ajatuksia mieleeni.
"Kukaan kuolevainen ei voi aavistaakaan, mihin tuskaan ja ahdistukseen
minä nyt jouduin. Mitä on nyt tehtävä? Erotako heti hänestä? Se olisi
ehkä parasta muuten -- mutta ei, ei! Miehisenä miehenä en tahdo sitä
tehdä, sillä olenhan antanut hänelle sanani ja pyhän lupaukseni, ja
miehen tulee aina pitää sanansa. Sitäkin vaikeammaksi kävi minun
puoleltani ero, kun Alma ei näyttänyt sitä haluavan.
"Vaikka sydämeni oli niin täynnä katkeruutta ja inhoa Almaa kohtaan,
ruvettiin kuitenkin puuhaamaan lopullista yhtymistä.
"Säästövaroillani ostin hyvän torpan. Sen tiluksilla voitiin elättää
viisi lehmää, hevonen ja joku määrä lampaita; peltoviljelystä oli
torpassa myös jotenkin runsaasti. Huoneet olivat välttävässä kunnossa.
Tämän torpan piti tulla uudeksi asunnoksemme.
"Asia pantiin menemään tavallista uraansa; meidät kuulutettiin
avioliittoon, pappilasta käytiin vihillä ja niin olimme nyt aviopari.
"Meille alkoi nyt aviollinen yhdyselämä, mutta minkälaista se oli!
Kuollutta, kylmää ja raskasta oli se. Olin kuvitellut, että kaikki
vielä voisi käydä hyvin ja että inhoni ja ylönkatseeni Almaa kohtaan
voisivat haihtua ja tasaantua, varsinkin kun Almassa ei ollut mitään
todistettua syytä. Mutta, sen pahempi, tämä toivoni ei toteentunutkaan.
Minä en parhaalla tahdollanikaan voinut poistaa mielestäni
vastahakoisuuttani ja inhoani Almaa kohtaan, sillä se oli sydämessä
kiinni ikäänkuin naulattuna. Näennäisesti koetin täyttää ihmisellisiä
velvollisuuksiani vaimoani kohtaan, mutta sydän se vaan pysyi kylmänä
ja kankeana.
"Naisen tarkalla vaistolla käsitti Alma aivan pian asian todellisen
laidan. Usein hän koetti tavallisella luonteenomaisella iloisuudellaan
leperrellä ja kysellä, mikä minua vaivaa, kun olen niin kylmä ja
synkkämielinen, ja samassa hän katsoi niin lempeästi ja rakkaasti minua
silmiin, laskien kuitenkin kätensä minun kaulalleni.
"'Ole tuossa taas joutavoimatta, eihän minua mikään vaivaa', sanoin
tavallisesti ja työnsin hänet tylysti pois luotani.
"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja
raskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon,
että oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt
asiain nykyinen kamala tila. --"
-- "Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää
nykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi", sanoin
Kallelle.
"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin.
Jos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja
sydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo,
sillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja
pahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka
tahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä
tarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista
ja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään.
Usein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen
huomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani
kohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua
lempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut.
Kylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama
surumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.
"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin.
Minun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei
jättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä
yöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani
unissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua
rasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru
mukanani.
"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista,
ettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen
siellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua
ensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti
syypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja
oikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.
"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se
tuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin
tuli minusta patajuoppo.
"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua
lempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta
minä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde
lieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin
kaksinkertaisella voimalla.
"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä
jatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani
maan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin
sen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.
"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli,
syntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista
vanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.
"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun
vanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti
kotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi
yltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin
istumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli
kuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani
kaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi
lastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin
kaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät
ylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki
se tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui
nyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.
"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt
kaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden
tunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.
"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä
paranevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut
sydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt
musertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme
paremmaksi ja toisenlaiseksi tehdä," sanoi Kalle epätoivoisena ja
alakuloisena.
Surumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.
Minä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista
elämäntarinaa.