Olin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu,
jossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja
keskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli
eräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan
kuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja
käytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.
Joku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan
tekevän erityisen vaikutuksen.
Kun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.
"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?" kysyi hän
ujosti.
"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt", sanoin hänelle puoli
kylmästi.
"Oletteko kuulleet Kalle K----sta mitään kerrottavan?" kysyi hän
taasen.
"En. Minunhan on mahdoton tietää, mitä mistäkin milloinkin on
kerrottu", sanoin kylmän tylysti.
Seurasi tovi äänettömyyttä. Hän näytti ikäänkuin hämmentyneeltä, loi
silmänsä lattiaan ja naputteli sormillaan hiljalleen penkinlaitaan.
Minun alkoi käydä säälikseni miehen alakuloisuus ja häpeäkseni kylmä
vastaukseni, koska tunsin hänen sentakia tulleen alakuloiseksi.
"Olisiko siinä Kallessa sitten jotakin vaariinotettavaa?" kysyin
ikäänkuin lievennellen tylyyttäni ja saadakseni hänet elpymään entisiin
oloihinsa.
"Olisipa siinä kylläkin", sanoi hän ja katsoa vilautti minua silmiin.
"Mitä laatua se sitten olisi?"
"Minä en ole nähnyt koskaan vielä ainoatakaan ihmistä, johon intohimot
olisivat niin väkevästi vaikuttaneet", sanoi hän.
"Tunnetteko tuon Kalle K----n luonteen ja elämäntavat tarkoilleen ja
pitemmältä ajalta?" kysyin.
"Aivan lapsuudesta saakka, koko hänen elämänsä", vastasi hän.
"Haluaisitteko sitten niistä minulle kertoa?"
"Aivan kernaasti, kun vaan halunnette kuunnella". myönsi hän.
Kun vaunu oli matkustavaisia niin täynnä, että kaikki tarkempi
keskustelu kävi siinä mahdottomaksi, pyysin konduktööriltä, että
pääsisimme konduktööri-vaunuun. Luvan saatuamme menimme sinne ja mies
alkoi kertoa:
Kalle oli pienen torpan poika ja vanhin neljästä sisaruksestaan. Torppa
sijaitsi meidän maalla ja meidän talo oli hyvissä varoissa.
Lähiseutuvilla oli useita muitakin taloja ja torppia, jonka takia
niillä piirteillä oli paljon lapsia. Melkein poikkeuksetta olivat
ympäristön lapset meillä leikkimässä ja telmimässä, eikä lasten kesken
ollut koskaan mitään eroa köyhän tai rikkaan välillä, sillä olimmehan
vielä niin viattomat ja turmeltumattomat, ettei semmoista voinut
koskaan mieleenkään tulla.
Meidän talo sijaitsi lähellä järven rantaa ja rannalla oli laajanlainen
hiekkatasanko. Siinä sopi kesäiseen aikaan kilpaa juosta, pallia lyödä,
nakella litteillä rannan kivillä voileipiä järven pinnalle, tai
koettaa, kuka korkeimmalle voisi kohtisuoraan kiven nakata ja kenen
kivi teki veteen pudotessaan komeimman umpinaisen purskahduksen; mies
se, joka parhaat tulokset sai. -- Talvisin laskettiin suksilla ja
kelkalla mäkiä, ja tuo mäki ei joutanut pahoillakaan pyryillä kauvan
ummessa oleman, sillä kyllä me siitä huolen pidimme, että se auki
pysyi. Kyllä oli iloa ja riemua, ja tointa oli itsekullakin niin
paljon, että sitä olisi riittänyt kahteenkin rekeen; posket punottivat
ja terveys, ilo ja ystävyys loisti jokaisen kasvoilta. Voi niitä
murheettomia ja iloisia lapsuuden aikoja!
Melkein poikkeuksetta oli Kallekin telmimässä meidän kanssamme. Hän oli
kaikissa leikeissä johtajana ja se kävikin laatuun. Me katsoimme ja
luotimme häneen niin kuin päällikköömme ainakin.
Mutta jo aikaisin huomattiin hänessä ankaraa itsepintaisuutta. Minkä
hän kerran sai päähänsä, sen täytyi niin olla ja tapahtua, eikä sinä
auttanut mitään toisien lapsien ohjeet, neuvottelut, väitteet ja
vastalauseet. Hänen piti vaan aina päästä voitolle kaikissa
mielipiteissä ja kilpailuissa.
Eräänä kertana juostiin kilpaa ja eräs poika voitti hänet juoksussa.
Tuosta pahastui Kalle niin kovin, että hän haasti voittajansa vielä
pari eri tovia kilpailemaan. Mutta kun kilpailija voitti niissäkin
koetuksissa Kallen, niin ei hän ottanut enään koko päivänä osaa toisten
leikkeihin; istua murjotti vaan erillään toisista erään kiven päällä.
Viikkokauteen ei hän tullut ottamaan osaa toisten kisoihin ensinkään.
Saatiin kuulla, että hän oli niinä päivinä ahkerasti yksinään kotonansa
harjoittanut juoksemista. Kun hän sitten ensikerran ilmestyi
kisatantereelle, haastoi hän oitis voittajansa kilpajuoksuun. Kävi
kuitenkin taasen niin onnettomasti, että Kalle menetti voiton
kilpailijallensa. Nyt huomattiin, että Kalle suuttui silmittömäksi, hän
leimahti punaiseksi, niinkuin turkin pippuri ja puri hammasta.
Pikaisesti kuiskattiin Kallen kilpatoverille, että hän tahallansa
antaisi Kallelle perään, ettei mitään riitaa välillä syntyisi.
"Koetappa vielä yksi kerta", sanoi Kalle kilpatoverilleen vihasta
puhisten.
"Koetetaan vaan", sanoi toinen naurussasuin ja niin sitä taasenkin
lähdettiin juosta vilistämään.
Ja kas! Kalle voittikin nyt.
"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa", sanoi Kalle
tyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.
Semmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin
tekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään
äksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja
teki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen
tehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja
työkykyä.
Kun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme
yhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin
loistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle
oli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin,
saattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle
maksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli
kuultu.
Eräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas
erääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon
isommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa
palkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän
kerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä.
Minä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin
pitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki
turhaan.
Kun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.
Tuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä,
etten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei
kirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen
haihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan;
joskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?
Minäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.