Elämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka
kestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa
muodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee
liikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on
lankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja -- pettymystä. Tämmöistä
on elämäntaistelu.
Moni sortuu auttamattomasti, ja onnellinen se, joka näistä vihureista
eheänä pääsee ja vielä kykenee toivomaan, tointumaan ja ylöspäin
pyrkimään.
Varsin vaikeaksi käy tämä elämäntaistelu, ellei ihmisellä ole
kelvollista taistelukumppania. Mutta kun sydän löytää sydämen, ja he
sitten rakastavat ja kunnioittavat toisiansa, luottavat ehdottomasti
kaikessa toisiinsa, eivätkä salaa mitään toisiltansa, niin silloin voi
elämäntaistelu käydä voitolliseksi. Silloin heissä vallitsee oikeuden
ja totuuden tunto ja hyveen sisällinen, siveellinen voima. Ken
tämmöisen sydämen löytää, hänellä on uskollisin, väkevin, urhollisin ja
varmin taistelutoveri elämän myrskyissä. Hän ei luovu sivultasi
koskaan, ei väisty eikä pelkää koskaan. Murtua, kaatua hän voi, vaan ei
antautua. Myötäkäymisen vaarattomina hetkinä iloitsee hän niinkuin
lapsi ja tämä tekee toisenkin kumppanin mielen niin rohkeaksi ja
iloiseksi. Murheen, tuskan ja hädän aikana lohduttaa, tukee, turvaa ja
rohkaisee hän, kokee lievennellä ankaraa surua ja vieläkin toivoa,
vaikka kaikki näyttää menneen. Jaloja lahjoja on tuolla
taistelukumppanilla, sillä kaiken muun lisäksi hän vielä rakastaa,
anteeksi antaa ja peittää kaikki puutokset ja rikokset. Jos hän joskus
sortuu taistelussa, kärsii hän nöyränä kohtalonsa, mutta toivoansa ei
hän vaan heitä. Hän odottaa hiljaisena ja tyynenä niin kauvan kuin
myrsky on tauvonnut ja tyyni taasenkin tullut; ja jälkimaininginkin
aikana on hän vielä vaiti. Hän on viisas taistelija ja tietää aivan
hyvin, millä tavalla voitto saavutetaan. Uudestaan rupeaa hän
siveellisellä voimallaan vaikuttamaan voiton saavuttamiseksi, ja katso!
voitto saavutetaan. Myrsky on lakannut, murhe on poistunut ja iloinen
tyyneys ja rauhallinen toivo on taasen vallannut mielet. Rohkeasti
katsovat he taas tulevaisuutta silmiin, samassa kuin he, ahkerasti
sotaneuvottelua pitäen, varustavat itseänsä aina lujemmiksi ja
lujemmiksi uusia vaaroja ja taisteluja vastaan.
Onnellisia ovat ne taistelukumppanukset, jotka näin yksistä neuvoin
taistelevat. Mikään myrsky ja vaara ei voi heitä elämän merellä
kukistaa. Ilolla täyttävät he raskaita velvollisuuksiansa, eikä se
tunnu vaikealta, sillä luottaen toisiinsa ja turvaten Jumalaansa
tuntevat he sen olevan heidän velvollisuutensa.
Mutta tuleepa kerran semmoinenkin vihollinen, jota vastaan taistellessa
täytyy jommankumman tahi molempienkin taistelijain sortua. Se on tuo
ankara, säälimätön ja lahjomaton kuolema, jota ei taistelemallakaan
voiteta. Häntä ei liikuta orvoiksi jääneitten itku ja parku, ei
jäljelle jääneen taistelukumppanin murhe ja valitus. Kaikki on hänelle
yhtäkaikki. -- Kova, tyly, armoton on kuolema.
Kun hän sitten saa temmatuksi uskollisen taistelukumppanin jälkeen
jääneen sivulta, murtuu, sortuu tämäkin usein. Eipä kummakaan, sillä
eipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä,
hellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa
virvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki
on kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa
lakkaamatta murtunutta sydäntä. Vieraat askeleet kaikuvat kylminä ja
kolkkoina huoneissa ja vieras käsi kouhottelee rauhattoman leposijan.
Maailma riehuu ja myllehtii. Mutta nyt ei ole halua riehuntaan, sillä
eipä ole minkä vuoksi enään riehuisi, kenen eduksi taisteleisi. Ihmiset
nauravat ja iloitsevat, mutta ei voi ymmärtää, minkätähden he niin
tekevät. Nyt ei voi nauraa, ei iloita eikä itkeäkään, sillä ankara suru
on polttanut kuiviksi kyynelten lähteet. Mikään ei huvita, mikään ei
tunnu miltään, ei rikkaus, ei kunnia, ei ystävät eikä viholliset, ei
itkut eikä ilot. Kaikki, kaikki on yhtäkaikki. Tuntuu siltä, että olisi
haahkeampi, kun pääsisi johonkin maailman soppeen, korven loukeroon tai
vuoren vinkaloon, semmoiseen, jossa ei kuulisi yhdenkään ihmisen ääntä,
jossa ei kuulisi taistelevien sotahuutoja, ei sortuneiden valituksia
eikä huokauksia, ei voittaneiden iloa ja riemua, semmoiseen, jossa ei
näkisi ainoatakaan ihmistä, ei kyyneliä, eikä särkyneitä sydämiä. --
Niin, semmoiselta se tuntuu, että siellä olisi vähän parempi
yksinäisyydessään kärsiä sydämmensä tuskaa. Mutta auttaisiko sekään?
Murhe tuntuu seuraavan sinnekin, sillä se on iskenyt sydämeen kiinni.
Paras pakopaikka tuntuisi olevan hauta, tuo peittävä kammio, joka on
yhtä tasapuolinen kuin kuolemakin. Tuo, joka kaikki unhottaa ja
sovittaa, tuo elämän taistelun aikana suljettu lepokammio, joka vasta
taistelujen loputtua sylinsä aukaisee, ja kylmänä ja synkkänä
vastaanottaa kaikki. Se ei pidä lukua siitä, ovatko hänen
vastaanotettavansa rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä vai alhaisia,
kunniassa pidettyjä tahi halveksittuja, ylönkatsottuja, sorrettuja,
hyviä taikka huonoja taistelijoita.
Mieli liitelee ja harhailee sinne tänne, aina tähtitarhain tuolle
puolen, etsien rauhaa ja lohdutusta polttavalle surulle, mutta
lievitystä ei kuulu kustaan. Jospa sitä vielä mistäkin koettaa etsiä ja
haparoida, aina vaan mieli ja sydän lentää ja palaa tuon tasapuolisen
ja avosylisen haudan luo, joka poveensa kätki jalon ja armaan
taistelukumppanin. Siinä hänen rinnallaan olisi niin rauhallinen
levätä. Siinä unhottuisivat kaikki maailman taistelut, surut, tuskat ja
huolet. Siinä ei tulisi aika pitkäksi odottaissa sitä hetkeä, jolloin
Herra kutsuu kaikki meidät eteensä tutkiaksensa, ken on ollut
kelvollinen taistelija, ken ei.
Niin, semmoiselta se tuntuu, mutta sinnekään ei ole lupa mennä,
ennenkuin aika joutuu.
Tämä on kovin elämän taistelu. Silloin tuntuu siltä, että pitäisi
lähteä pois, kauvas pois, mutta mihin? Tuntuu siltä, että pitäisi saada
siivet, joilla pääsisi pikaisesti, hyvin pikaisesti lentämään halki
ilmojen, maiden ja metsien taa...
Mutta ei tunnu hyvältä näinkään, jotakin siis täytyy koettaa. Mitähän,
jos lähtisi ulkoilmaa haistelemaan, koska kuolema täälläkin kuitenkin
on välttämätön.
* * * * *
Kutsuin kestikievarista hevosen ja vaivuin sitten taas entiseen
surulliseen raskasmielisyyteeni.
"Hevonen on valmis," kajahtaa yht'äkkiä korviini. Minä säpsähdän, sillä
olin jo unohtunut niin vähässä ajassa koko hevosen pyyntöni ja
matkahommani.
"Kyytihevonen, jota olette pyytänyt, on valmiina," sanoo oven suussa
oleva poikanen toistamiseen.
"Vai niin, no lähdetään sitten!"
"Mihin ajetaan?" kysyi kyytipoika.
"Aja mihin tahdot, se on minulle saman tekevä."
"No, ehkä minä sitten ajan alaspäin."
"Aja vaan."
Raitis talvi-ilma hiveli poskiani ja polttavaa otsaani niin raittiisti
ja terveellisesti. Se tunkeutui keuhkoihinikin ja tuntui häikäisevän
sydämeni paloa; oli kuin elon säde taas olisi tunkeutunut sieluuni.
Poika vei minut seuraavan pitäjän kestikievariin. Kuulin kuinka he
keskustelivat, minkälainen kyydittävä heillä nyt on. Selittivät minut
umpimieliseksi, semmoiseksi, joka ei itsekään tiedä minne menee.
Puolikasvuinen poikaressu näytti laahailevan ylleen jotakin vanhaa,
pitkää miehen röhjoä, köytellen sitä muutamalla nuoranpätkällä
hinteräisen vartalonsa ympärille. -- Muuta en huomannut mitään.
"Hevonen on valjaissa," kajahti yht'äkkiä taas korviini ja kun
käännähdin ääntä kohden, oli edessäni äskeinen poika. Sivalsin nuttuni
ja kiirehdin kartanolle rekeen.
"Mihin ajetaan?" kysyi poika, ja entiseen tapaani vastasin: "aja mihin
tahdot!"
"Olen tuolta toisesta pitäjästä poikkimaisin; haluaisitteko sinne päin
matkustaa, niin minäkin saisin käydä kotonani?"
"Aja vaan sinne, sama minulle on, missä ajelen."
Ilta oli jo tullut. Kireä pakkanen vallitsi. Revontulet roihusivat
taivaalla niin, että oli ikäänkuin sähinä niistä olisi kuulunut.
Pakkasen purema lumi narisi reen anturain alla niin kireästi, että
olisi luullut kolmenkertaisen kuorman olleen hevosen perässä.
Revontulet haihtuivat vähitellen ja ilma seestyi selkeäksi. Tähtitaivas
näkyi kaikessa loistossaan, pakkanen paukahteli metsässä, kiskoi jonkun
petäjän, kuusen tai koivun pinnasta säleen irralleen koettaen siten
näyttää mahtiaan.
Ajoimme muutamalle parin kolmen kilometrin pituiselle järvelle. Sää
vongahteli niin surunvoittoisesti. Kuu paistoi täydeltä terältä ja sen
valju varjo kiiti rinnallamme. Lumihiteet kimaltelivat kuun valossa
niin sädehtivästi, että olisi luullut tuon pienen järven jäälle
kokoontuneen koko maailman timantti-aarteet.
Metsään päästyämme hyppeli peukalolintu ja talitiainen iloisesti
oksalta oksalle, etsien ruokaansa. Heillä ei tuntunut olevan surun
kaunaa, heillä!
Kaikki tämä havainto- ja tunnemaailma saattoi minut yhä syvempiin
mietelmiin. Mietin silloin: onkohan Jumala luonutkin vaan ihmisen
nääntymään ja kärsimään, koska nuo lintuisetkin olivat niin iloisia,
ikäänkuin ei mitään surua olisi olemassakaan? Tuommoinen pakkanen, joka
vaihteli neljänkymmenen pykälän vaihteessa, ei vaikuttanut noihin
pikkulintuihin niin mitään; pirteinä ja notkeloina lentelivät ne vaan
oksalta oksalle.
Koko taipaleella en vaihtanut pojan kanssa luotuista sanaa, sillä
minulla ja pojalla mahtoivat olla erinkaltaiset ajatussuunnat.
"Haluatteko käydä lämmittelemässä, sillä tässä on kotini," kuului
äkkiä, ja kun katsoin kyytipoikaa silmiin, huomasin häneltä tämän äänen
lähteneen.
Pojan ääni kuului korviini niin onealta, että oikein säikähdin sitä.
"Yhtäkaikki," sanoin minä, "missä häntä aikansa kuluttaa."
Poika käänti hevosen kotikartanolleen.
Rästyneeltä näytti talo. Asuinhuone oli kokoon luhistunut, savutorvet
katolla murtuneet ja yksinkertaiset ikkunat olivat päreillä ja tuohilla
paikatut. Tämän tähden olivat ikkunat niin paksussa jäässä, että oli
niinkuin olisi jäätelit nostettu ikkunain reikiin. Ulkohuoneet
puulukkoineen ja muine salpoineen olivat niin keloutuneet, että
ampiaiset kai niistä saivat hyvää pesänsä-ainetta.
"Olkaa hyvä ja käykää lämmittelemään," sanoi poika, ruveten hevostansa
vaalimaan.
Lähdin kömpimään kurjia, jäätyneitä, liukkaita portaita huoneesen.
Tupaan päästyäni seisahdin hämärään ovipieleen.
Mikä näky! Huoneessa hääri valju, keski-ikäinen nainen. Hänen
ympärillään pyöri neljä lasta, jotka eivät olleet juuri toinen toistaan
härevämpiä. Pienimmät heistä vanuivat ehtimiseen äitinsä hameesen
kiinni hokien: "äiti, äiti."
Samassa tuli kyytipoika huoneesen.
Kun äiti huomasi, että hänen poikansa tuli kotiin, syöksähti hän tätä
vastaan varjokkaaseen ovipieleen ja syleili häntä. Selvästi näki
hajamielisinkin, että perheessä vallitsi hellä sydämmellisyys.
"Voi, voi, tulitkos, Oskar, kotiin! Ja mitenkäs sinä oletkaan päässyt
kotona käymään?" sanoi ihastunut, kärsivän näköinen äiti.
"Minä olen kyydissä, äiti, ja tämä vieras halusi käydä
lämmittelemässä," sanoi poika osoittaen samassa minua.
Vaimo näytti hämmästyneeltä, sillä hän ei ollut ennen huomannut minua.
Melkein hajamielisin sanoin pyysi hän minua käymään peremmäksi.
Astelin pöytälavitsan luo ja istahdin sille, vaikk'en oikeastaan
tiennyt, mitä tein; omat askeleenikin kumisivat niin oudoilta.
Vaikka mieleni olikin niin apea, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta
tämän perheen keskinäistä suhdetta. Tuntui mielestäni niin
kummalliselta, kun ei perheen keskuudessa näkynyt ainoatakaan aikaista
miestä, jota olisi voinut pitää perheen isänä.
"Missäs teidän isäntä on?" kysyin melkein tietämättäni.
"Ei meillä olekaan isäntää," vastasi vaimo, samassa luoden minuun
vakavan katseen; oli niinkuin hän olisi sanonut: "oletkos ainoa
muukalainen joka et näitä tiedä."
"Kuinka se sitten on?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Niinpä se on: tuoni korjasi mieheni pois puoli vuotta sitten," sanoi
vaimo surullisesti.
"Ettäkö teiltäkin on elämän kumppani temmattu pois?"
"Niin on käynyt."
"Näyttää kuitenkin siltä, kuin ei teillä olisi surun kaunaa, olettehan
lastenne keskessä iloinen kuin käki metsässä."
"Mitäpä minulla enää muuta maailmasta jäljellä olisikaan kuin nämät
lapset. Pois on mennyt miesvainajani, joka oli niin hellä ja hyvä;
kaikki tarmonsa uhrasi hän perheensä hyväksi. Mutta poissa, poissa on
hän nyt, ja koko elämän taakka on laskettu hartioilleni."
"Minäkin olen sortunut ihminen. Minultakin on tuoni korjannut elämän
kumppanin pois; sen takia olenkin nyt täällä hakemassa polttavalle
sydämelleni jotakin hoivaa. Ja nyt tuntuu siltä kuin olisin tavannut
ristisisaren, jolla on yhtä suuri suru kannettavana kuin minullakin,"
sanoin.
"Vai niin, vai niin! Vai on kuolema teiltäkin temmannut pois kumppanin.
Kyllä ymmärrän täydellisesti, miltä sitä tietä tullut sydämen suru
maistaa," sanoi vaimo ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
"Mihin tautiin kuoli miehenne?"
"Keuhkotautiin; hän oli avutonna jo pari vuotta. Odottamaton ei kuolema
ollut, mutta sittenkin koski se kovasti," sanoi vaimo surullisesti.
Minun ei haluttanut matkustaa edemmäksi. Pyysin talosta yösijaa ja se
minulle luvattiinkin. Kyytipoika meni hevosta riisumaan ja illastamaan.
Porstuan perässä oli pieni lämmitettävä kamari; sinne laitettiin
minulle vuode. Se oli siistitty puhtaaksi: pöydällä oli valkoinen liina
ja palava talikynttilä levitti hämärää valoa huoneesen.
Yksinäisyyteen tultuani vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini.
Kokonaiskuvana esiintyi eteeni rapistunut sydänmaalla sijaitseva
uudistalo, jossa jo monta miespolvea lie taisteltu ja kärsitty.
Nykyisen asukkaan, kärsivän vaimon surullisen lempeät kasvot suruisine
sydämineen, lapsijoukkonsa ympäröimänä, painui niin syvästi mieleeni,
ett'eipä se sieltä lähtenytkään.
Oli miten oli, mutta kumma vaan oli se, että unhotin oman suruni ja
itseni miettiessäni vaimoparan asemaa. Minulle selkeni, että tuo
"heikompi astia", paljon hankalammassa tilassa ollessaan kuin minä, oli
kuitenkin väkevämpi minua.
Noita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko
ajan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut
ensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt
niin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja
leveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin
huoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.
Tunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä.
Sammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin
en ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni
ja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan
ollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.
Herätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen
viikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni
virkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa
ilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. -- Kärsivä
nainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa
huomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän
muistoni turvissa minä vielä elänkin.