ja varsinkin, mitä sinulla nyt enää voi olla täällä tekemistä.
_Liisi_. Nyt enää?
_Hemmo_. Kun toinen, jolla on hatuistakin oman arvon tuntoa, ammoin jo
olisi lähtenyt tiehensä — käskemättäkin.
_Liisi_. Oletpa sinä käynyt hienotunteiseksi, oikein kohteliaaksi!
_Hemmo_. Ansiosi mukaan.
_Liisi_. Ja minä kun luulin, että sinä nyt juuri tarvitsit minua, aloit
kaivata — apuani.
_Hemmo_ (ylenkatseellisesti). Sinun apuasi?! Ei. Kyllä minä tulen
toimeen ilman sinua nytkin, yhtä hyvin kuin ennenkin. Lohduta sinä
vain, jos voit, itseäsi sillä, että nyt olet päässyt tarkoitustesi
perille.
_Liisi_. Tarkoitusteni perille?
_Hemmo_. Kun olet saanut taloni hajalle, sen rauhan rikkonut.
_Liisi_. Kun Elvi on päättänyt lähteä?
_Hemmo_. Sen tiedät siis jo?
_Liisi_. Tiedän.
_Hemmo_. No, sehän on sinun tekoasi. Sehän on ollut sinun
tarkoituksesi? Sehän on ollut sinun hellää huolenpitoasi minusta!
_Liisi_ (katkerasti). Sitä purevaa ivantekoasi minusta! Oo, kuinka sinä
kohtelet minua ylimielisesti, Hemmo. Ja kuitenkin: (hellästi) jos sinä
tietäisit, jos sinä tietäisit!
_Hemmo_. Mikä ihmeellinen teeskentelijä! Kyllä minä jo tunnen sinut.
_Liisi_. Mutta _jos_ et tuntisikaan vielä kylliksi, perinpohjin?
_Hemmo_. Kyllä, kyllä, kyllä!
_Liisi_. Älä ole niin varma kuitenkaan! Jos erehdyt? Voithan erehtyä
hyvinkin. Kuinkas silloin? Ellet ole vielä likimainkaan sieluni pohjaan
nähnyt, kaikkiin sydämmeni sopukkoihin katsonut...
_Hemmo_. Niin en ainakaan, — siitä olen varma, — niistä enää mitään
hyvää löytäisi.
_Liisi_. Kuinka suurenmoisen mustan hirviön siis tässä edessäsi näet!
_Hemmo_. Se on oikea sana.
_Liisi_. Oikean teatterihirviön, jommoisen vain huonot kirjailijat
osaavat luoda ja jonka huonot näyttelijät sitte vielä pahemmaksi
pilaavat? Niinkö?
_Hemmo_. Olethan oman kuvasi maalari!
_Liisi_ (on purskahtanut katkeriin nyyhkytyksiin, mutta pidättää ne
sisäisellä voimanponnistuksella, naurahtaa kohta kuivasti ja lausuu
sitte harvaan syvällä tunteella). Tiedätkös, Hemmo?! Se ei ole
ollenkaan hauska olla niin kovin musta. Ei ollenkaan hauska.
_Hemmo_. Niin että siis pitäisi vähän niinkuin sääliä sinua, vai?
_Liisi_ (jälleen ivallisesti). Varjelkoon! Sehän olisi jo kovin
senttimenttaalia, melodraamallista.
_Hemmo_. Mitäs sitte?
_Liisi_ (hampaiden lomitse). Ivata vain, pilkata, vitsoa, hämmästellä —
hellittämättä — oikein kirvelevästi.
_Hemmo_. Jos olen käsittänyt sinut oikein, niin on sinun menettelysi
täällä ollut juuri sentapaista, ehkä vieläkin tunnottomampaa, eikä
ainoastaan sanoissa, vaan myöskin teoissa.
_Liisi_. Niin, niin. Niitä valopilkkuja siinä mustassa kuvassa, niitä
sinä et ole huomannut. Niitähän muka ei ole.
_Hemmo_. En, totta tosiaan, ole huomannut.
_Liisi_. Mutta tahtoisit ehkä nähdä?
_Hemmo_. Voisihan tuo olla hauskaa.
_Liisi_ (hyvin vilkkaasti). Hauskaa?! No, sitte —! — Mutta silloin
pitää meidän molempien, sinun ja minun, ajatuksissamme palata takaisin
viime kesän aikoihin.
_Hemmo_. Se ei ole hauskaa.
_Liisi_. Eikö? Sinusta?
_Hemmo_. Tuskinpa sinustakaan.
_Liisi_. Kyllä. Se oli elämäni ihanimpia vuosia.
_Hemmo_. Tokkopahan? Pietarilaiselle, sinuntapaisellesi? Ja täällä
maalla, sisämaassa? Kivistön talonpoikaistalossa?
_Liisi_. Alhon vieressä. Sen isännän parissa.
_Hemmo_. Vähänpä sinä tarvitsit!
_Liisi_. Vähän. Ja niin tyytyväinen olin kuitenkin! Paljon siis, paljon!
_Hemmo_. Suhteellisesti kai vähän entisiin verrattuna?
_Liisi_. Entisiin?! Tuo kuulostaa niin rumalta, kovin rumalta! Mutta
hypätään yli! Tahi annetaan anteeksi mahdollinen sala-ajatus! Puhutaan
oloista! Entisistä ajoista! Asioista!
_Hemmo_. Niistähän et koskaan minulle ole tahtonut puhua.
_Liisi_. Mutta nyt tahdon. Ja vain sinulle. Kellekään muille en ole
niistä koskaan puhunut. Enkä puhu.
_Hemmo_. Olenpas sitte voittanut luottamuksesi!
_Liisi_. Niinkuin näet.
_Hemmo_. Minä kuuntelen.
_Liisi_. No niin! — Sanalla sanoen: minä tunnustan, ett'en ole koskaan,
ennenkuin viime kesänä ensi kerran eläessäni, saanut toiselta tuntea
enkä ole itse toista kohtaan tuntenut mitään, jota olin kuullut
sanottavan rakkaudeksi.
_Hemmo_. Anteeksi, jos — —
_Liisi_. Älä, älä! Minä odotin, minä tiesin sen, että väittäisit
vastaan.
_Hemmo_. Niin teenkin.
_Liisi_. Mutta annahan minun selittää. Jos minä sanon sinulle, että
minä olen erään suomalaisen sotilashenkilön, sanokaamme, ottotyttö,
hänen talouttaan hoitaneen palvelijansa kasvattama — tylysti,
raa'asti, vitsoin ja tukistuksin, kun kasvatti-isä ei nähnyt, mutta
imelän hellästi, teeskennellyn sydämmellisesti, kun hänen silmänsä
tahi korvansa sattui valvomaan — ja että minut, kun siihen ikään olin
tullut, pantiin yhteen niitä tyttökasvatuslaitoksia, joihin on sulettu
kuin luostariin ja joissa, semmoisten edellytysten ohessa, kuin minulla
oli oloihin ja luonteeseni nähden, sulkeutuu itseensä. — —
_Hemmo_. Anteeksi taaskin, jos — —
_Liisi_ (keskeyttää nopeasti). Taaskin arvasin, että väittäisit vastaan.
_Hemmo_. Tietysti. Kun kaikki sinussa todistaa kaikkia muuta, kuin
itseensä sulkeutunutta luonnetta.
_Liisi_. Niinkuin klounin sydän ei voisi vuotaa verta, vaikka hän
kujeillaan yleisöä naurattaa? Ei, ei! Enhän minä toki niin voi
teeskennellä. Näkyy kai se kuitenkin toisinaan, mikä pohjalla piilee?
Mutta nyt et saa keskeyttää. — Pääsin sitte ulos kasvatuslaitoksesta
ja sen ulkomuodon avulla, joka minulla silloin (Hemmo tekee liikkeen)
oli, jouduin heti naimisiin. Odota, odota! Minut annettiin, kysymättä
mieltäni, ensimäiselle, joka tahtoi minut ottaa. Ja minä menin. Olihan
se imartelevaakin monessa suhteessa. Mutta rakkautta, sitä siinä ei
ollut. Eikä tullutkaan.
_Hemmo_. Seitsemään vuoteen?
_Liisi_. Niihin seitsemään vuoteen, jotka olin naimisissa. Tuo kysymys
oli hiukan indiskreetti, epähieno, mutta minä vastaan siihen kuitenkin:
ei mieheeni eikä kehenkään muuhun. Näen kyllä, että sitä vähän epäilet,
mutta kiirehdin ilmoittamaan, että sotilaspiireissä, ainakin siinä,
mihin minä jouduin, rakkaus, semmoinen, joksi minä sen olin kuvitellut,
oli vain "flirtiä", kuhertelua, no niin, — miksi en sitä sanoisi? —
ehkä välistä vähän enemmänkin, mutta rakkautta se vain ei ollut. Ja sen
ohessa korttipeliä, juominkeja, tanssiaisia j.n.e.
_Hemmo_. Kurimus, joka veti puoleensa.
_Liisi_. Oli vetää. Mutta silloin kuoli mieheni.
_Hemmo_. Kuoli?
_Liisi_. Kuoli, kuoli. Ampui itsensä. Minä kyllä tiedän, mitä
tarkoitat, mutta niin se oli. Uhkapelin seurauksia. Ei kyennyt
vuorokauden kuluessa hävittämäänsä summaa maksamaan.
_Hemmo_. Ja sinä olit leski, — vapaa.
_Liisi_. Niin, varsinkin henkeni puolesta. Sain toimia itsenäisesti,
ihan itsenäisesti.
_Hemmo_. Ja toimit? Laskit ohjakset valloilleen?
_Liisi_. Hyvin viattomasti. Melkein päinvastoin. Järkeni piti minua
aisoissa. Ja sydämmeni ei pitänyt mitään ääntä — Pietarissa. Se nukkui,
kuin karhu, talviunensa, — siellä.
_Hemmo_. Jopa?!
_Liisi_. Niin, niin, niin. Et usko taaskaan. Vaan niin se on. Mutta
sitte muutin viime vuonna kesäksi tänne...
_Hemmo_. Ja silloin vasta heräsi — sydämmesi?!
_Liisi_. Niin. Se heräsi.
_Hemmo_. Ja ensi kerran elämässäsi?!
_Liisi_. Kuule, Hemmo, minä pyydän sinua: voisitko ehkä tämän ainoan
kerran kuunnella minua vakavasti, luottavasti, ilman — ilman — ilman
tuota loukkaavan pisteliästä sävyä kysymyksissäsi ja huomautuksissasi?
_Hemmo_. Koetan.
_Liisi_. Tarkoitan: varsinkaan, kun nyt puhuessani meidän
tuttavuudestamme, minä en laske leikkiä, en, en, en, en. — Sehän on
ehkä kummallista ja tietysti voi näyttääkin hyvin kummalliselta,
että minun iässäni, niissä oloissa, joissa minä olin elänyt, kun
tulin tänne maalle, näihin oloihin, ja tapasin miehen, semmoisen kuin
sinä olet, nuoren, suoran, rehdin maanviljelijän, mutta yliopistoon
lukeneen miehen, — että voi käydä, niinkuin minun kävi. Mutta kyllä se
sittenkin on totta, ettei sydän katso sitä, milloin, missä ja mihin se
ilmituleen puhkeaa. No niin! Sen, minkä jo ammoin olet tietänyt, siitä
olen varma, sen nyt kuulet suustani. Sillä sinun pitää se saada kuulla.
Minä rakastuin, rakastuin sinuun, Hemmo, rakastuin silmittömästi —
ensi näkemältä. (Hän on heittänyt kätensä Hemmon kaulaan ja katsoo
häntä intohimoisesti silmiin.) Ja rakastan sinua yhä ja yhä vieläkin
äärettömästi, äärettömästi, niinkuin vain hellällä, syvällä sydämmeni
tulella voin rakastaa.
_Hemmo_ (tahtoo, kääntäen pois päänsä, irroittaa hänen kätensä). Minä
en, — — Liisi! — — En tahdo kuulla — —
_Liisi_ (tarttuen kovemmin kiinni). Ei, ei! Älä ota pois käsiäni! Et
saa ottaa! Sinun pitää kuulla! Tämä kerta! Miksi käännät pois kasvosi?!
Katso minua silmiin, niin uskot sen. Sinun pitää katsoa! Kuuletko?! Kun
tämän sinulle sanon, niin ymmärrät kaikki, kaikki. Se selittää sinulle
tekoni, menettelyni, kaikki, kaikki, mitä on tapahtunut. Ja silloin
annat minulle kaikki anteeksi, unhotat kaikki, säälit, niin, sittenkin
säälit minua kaikessa viheliäisyydessäni, kehnoudessani, ilkeydessäni,
eikö niin, eikö niin? Ja ehkä lopulta löydät sydämmesi pohjalta
(hellästi, painaen päänsä Hemmon rintaa vasten) — minua kohtaan — —
(kuin kerjäten) rahtusen — — vaikkapa rahtusenkin vain rakkauttakin — —
vielä.
_Hemmo_ (väistellen). Vielä?
_Liisi_ (intomielin). Niin, vielä, vielä! Niinkuin silloin, silloin!
Muistatkos?!
_Hemmo_. Se ei ole totta. Sitä ei ole koskaan ollut.
_Liisi_. Eikö — koskaan?
_Hemmo_. Ei koskaan. Yhtä vähän kuin sinullakaan minua kohtaan koskaan
mitään semmoista on ollut.
_Liisi_. Mitäs se sitte olisi ollut?
_Hemmo_. Tyhjää peliä vain. Niinkuin nytkin.
_Liisi_. Oikeinko tosissasi puhut näin? Niinkö sitte sen olet
käsittänytkin?
_Hemmo_. Vieläpä paremmin: se on ollut vain kavala juoni, välikappale
saavuttaaksesi tarkoituksesi.
_Liisi_. Joka, muka, on ollut?
_Hemmo_. Päästä tänne Alhoon hallitsemaan ja vallitsemaan. Nyt sen
tiedät.
_Liisi_. Nyt sen tiedän. Kiitos, että sanoit. No, jos se oli minun
tarkoitukseni, jos sellaisena seikkailijattarena vain minua olet
pitänyt, niin minkälainen oli silloin sinun menettelysi? Muistelepas!
Miksi sitte miltei joka päivä ensin minua milloin kävelemään, milloin
soutelemaan, milloin ratsastamaan kanssasi noutamaan tulit?
_Hemmo_. Siksi että — —
_Liisi_ (keskeyttää nopeasti) — — että se vain minua huvitti, —
tietysti! Kohteliaisuudesta vain tahdoit minun mielitekojani tyydyttää.
Kiitos! Se oli kauniisti tehty! Kiitos sitte siitäkin, että aina vain
silloin tahdoit olla kanssani kahden kesken. Muistathan, muistathan?
Kiitos sitte vielä siitäkin, että iltaisin, kun aurinko jo oli painunut
järven taa ja harmaa hämärä oli laskeutunut salaperäiseksi, leppoisaksi
peitoksi Alhon ja Kivistön maisemain yli, vielä kauan, kauan, kauan,
myöhään yöhön, viitsit istua kanssani rannalla venelaiturin penkillä,
istua ja haaveksia ja kertoella sydämimesi asioita...
_Hemmo_. Ja vastata sinun väsymättömään utelemiseesi.
_Liisi_ (kuivasti naurahtaen). Kun en minä, tuhma, osannut olla sinulle
vain mykkä seuratoveri! Kun en pyytänyt sinua vaikenemaan, kun puhelit
maatilastasi, sen hoidosta ja että se oli emännän tarpeessa, nuoren,
rakkaan... Niin, niin. Miks'en käännyttänytkään sinua takaisin, kun
aina tarjouduit saattelemaan minua kotia iltamyöhään ja aina tahdoit
kulkea tuota oikotietä, pellonpiennarta, rantapuitten suojassa?
_Hemmo_. Miks'et? Miks'et?
_Liisi_. Siksi, että uskoin sinunkin todella rakastavan minua, niinkuin
minä sinua. Uskoin, sillä semmoinen oli käytöksesi, — kunnes — —
_Hemmo_. Kunnes olin täydellisesti selvillä sinun pyyteittesi laadusta.
_Liisi_. Kunnes sinä, — muistathan sen illan? — luulit jo voittaneesi
minut, ja silloin pyysit, että vielä istuisimme siellä pientareella
muka kuuntelemassa, kuinka ruisrääkkä yksitoikkoisesti pellolla
äänteli, ja katselemassa, miten kuu pitkänä hopeavirtana lahden
pinnalla kimmelteli. Mitä silloin merkitsi se, mitä minulle aloit
korvaan kuiskaella? Ja mitä tarkoittivat hyväilysi, kun vedit minua
povellesi ja suutelit hurjasti, hurjasti? Minun seikkailuhaluni
tyydyttämistä? Sano!
_Hemmo_. Sitä ainoata hetkeä, jolloin heikkoudessani olin viettelysi
verkkoon langeta, aina vain kammoten, inhoten muistelen.
_Liisi_. Minun viettelyni?! Hauska kuulla! Vaikka minä voin olla aina
ylpeä siitä lujuudesta, että sain sinun himosi purkauksen estetyksi ja
etten minä antautunut sinulle silloin. Kumpi meistä voitti silloin?
Kenen tunteet olivat syvemmät, voimakkaammat? Ja kenen käytös siis
alhaisempi, inhottavampi, loukkaavampi?
_Hemmo_. Jos sinä käsitit sen asian itsellesi silloin loukkaukseksi,
niin minä en käsitä vieläkään, miksi sitte täällä enää uudelleen olet
silmäsikään näyttänyt.
_Liisi_. Niin. Sinä et sitä käsitä, sillä sinä et sitä tiedä, kuinka
paljon, kuinka syvästi, kuinka todellisesti minä sinua, Hemmo,
sittenkin, kaikesta loukkauksesta, kaikista kärsimyksistä, kaikesta,
kaikesta huolimatta, rakastan. Niin, rakastan. (Tarttuu jälleen kiinni
Hemmoon.) Ymmärrätkö? Minä en voinut olla tulematta. Minä en voinut
elää ilman sinua. En voinut elää saamatta katsoa sinua silmiin, näin,
näin, näin...
_Hemmo_ (sysää hänet rajulla liikkeellä luotaan). Mikä käärme sinä
olet, kun vieläkin luulet voivasi kiemurrella ympärilläni?! Luuletko
todellakin vielä voivasi saada minut uskomaan rakkauteesi kaiken sen
jälkeen, mitä täällä nyt olet toimittanut? Sillä ethän toki enää voine
väittää tekosi johtuneen rakkaudesta minua kohtaan?
_Liisi_ (intomielin). Kyllä, Hemmo, kyllä. Ei muusta, ei mistään muusta.
_Hemmo_. Mutta sitte vain loukatusta, halpamaisesta itserakkaudesta,
silmittömästä kostonhimosta, joka nyt on näyttäytynyt kaikessa
loistossaan.
_Liisi_. Niinkö? Niinkö?
_Hemmo_. Niin juuri. Sillä ei todellisesta rakkaudesta tehdä, mitä
sinä olet tehnyt. Siitä olen vakuutettu täydellisesti nyt, — nyt, kun
vieläkin syvemmälle olen saanut sinun sielusi pohjaan nähdä. Valhetta,
kavaluutta siellä vain olen nähnyt nytkin, niinkuin silloin, — ei muuta.
_Liisi_. Hemmo! Hemmo!
_Hemmo_. Sen tautta olet sen kohtelun, jonka silloin osaksesi
sait, täydellisesti ansainnut. Sillä sinä et ole sen parempi, kuin
minkälaisena minä sinua sinä iltana pidin.
_Liisi_. Vai semmoisena naisena sinä siis minut vain piditkin?!
Semmoisena, jonka vain ottaa ja viskaa, kuin rääsyn, jonka on käyttänyt
intohimonsa pyyhkeenä?! (Kiristäen hampaitaan, sähisten.) Häpäisijä!
Häpäisijä!!
_Hemmo_. Semmoisena. Ja se näennäinen silloinen lujuutesi, josta
kerskasit, ei ole tehnyt sinua ollenkaan paremmaksi silmissäni. Se oli,
näetkös, vain ikävä hairahdus sinulle, jota olet kipeästi katunut.
Sillä kuka tietää? Jos silloin se onnettomuus, josta minut tahtomattasi
lujuudellasi pelastit, olisi tapahtunut, kuka tietää, sanon, etkö sinä
nyt olisi emäntänä, vaimonani täällä?!
_Liisi_ (katkerasti). Oo, kuinka sydämmetön minulle olet, Hemmo!
_Hemmo_. Niin, niin se kävi! Kumpi meistä siis sittenkin silloin
voitti? Onnellinen minä, että sinä silloin laskuissasi erehdyit! Mutta
sitä erehdystäsi sinä et ole voinut tähän päivään asti sulattaa. Ja
siitä johtuvat kaikki sinun tekosi. Sinua saan nyt kiittää siitä, että
minä olen tekoni tunnustanut. Ja minä kiitän sinua siitä vilpittömästi.
Sillä minä olin tehnyt väärin ja voin nyt tekoni sovittaa. Ja minä
tahdon sen sovittaa. Niin. Elvi on nyt päättänyt lähteä, jättää minut,
jättää paikkansa toiselle. Sen minä nyt tahdon täyttää. Niin on
Elvinkin tahto ja toivottavasti se nyt voikin täyttyä.
_Liisi_. Ja se on, Hemmo? (Tarttuu epätoivoisasti Hemmon takin
rinnukseen.) Mikä se on? Mikä se on?
_Hemmo_ (ottaa Liisiä käsien ranteesta). Ha-ha-ha-ha! Toisaalla,
syvemmällä, kuin mitä sinä luulet, ovat minun tunteeni sittenkin.
(Väistää Liisin luotaan.)
_Liisi_ (kirkaisten). Haa!! (Heittäytyy sohvaan ja painautuu, kasvot
alaspäin sen nurkkaan.)
_Hemmo_. Ja missä, — sen saat kohta itse kuulla. (Menee peräovelle
päin.)
_Mikko_ ja (hänen jälessään) _Hilja_ (tulevat samassa perältä häntä
vastaan).
_Hemmo_. Parahiksi tulitte. Aioin juuri lähteä teitä hakemaan. Käykää,
käykää sisään!
_Mikko_. Onko se totta, isäntä?
_Hemmo_. Mikä niin, Mikko?
_Mikko_. Nuori rouva kun kävi pyytämässä, että minä valjastaisin
hänelle hevosen ja tulisin kaupunkiin viemään... ja...
_Hemmo_. Mitäs? Tehkää niinkuin rouva pyysi!
_Mikko_. Sitähän minä, että onkos se totta, — niinkuin hän sanoi, —
että hän lähtee pois?
_Hemmo_. On, Mikko. Totta se on.
_Hilja_. Kokonaanko?
_Hemmo_. Niin, Hilja, kokonaan. Me eroamme nyt, hän ja minä.
_Hilja_ (peittää kasvonsa käsillään). Voih!
_Mikko_. Ettäkö oikein?
_Hemmo_. Niin se on päätetty. Ja samalla, Hilja, olen päättänyt, —
kuulkaa se nyt tekin, Mikko! — ottaa sinut ja poikamme tänne. Ensin
niin — asumaan — ja sitte niinkuin pitää — oikein.
_Liisi_ (hypähtää ylös ja teroittaa kuntoaan).
_Hilja_. Eihän. Miksikä niin?
_Hemmo_. Kyllä, kyllä. Puhutaan siitä kohta enemmän. — Menkää te nyt
vain, Mikko, ja tehkää mitä rouva pyysi.
_Mikko_ (epäröiden). Jos rouva kuitenkin jäisi?
_Hemmo_. Ei, ei. Ei se siitä muutu. Kyllä se on varma, — päätetty asia.
Menkää nyt vain!
_Mikko_ (poistuu verkalleen).
_Hilja_. Arvasinhan, että näin tulisi käymään.
_Hemmo_. Mutta näinhän piti käydä, Hiljaseni.
_Hilja_. Ja kaikki minun tähteni, minun tekoni tähden!
_Hemmo_. Kultaseni! Mitä sinä joutavia — —! Minähän se — — Minunhan se
on enemmän, kuin sinun. Ja minähän tahdoin, että kaikki tulisi ilmi,
meidän rakkautemme suhde, minun väärintekoni ja sinun kärsimyksesi.
Näinhän piti lopulta käydä kuitenkin. Ja nyt, kun asia on tällä
kannalla, nyt ei ole enää mitään esteitä, ei mitään turhaa luulottelua,
ei mitään arkailua itsensä eikä pelkoa ihmisten tähden, nyt voit tulla
omakseni kokonaan. Eikö niin, eikö niin, rakas oma Hiljaseni?
_Hilja_. Minä tunnen kuitenkin, ettei minun omatuntoni saa rauhaa
koskaan.
_Hemmo_. Mitä sinä nyt noin puhut, Hilja?
_Hilja_. Se tulee minua aina syyttämään.
_Hemmo_. Mistä sitte nyt?
_Hilja_. Että minä olen tullut toisen tielle, olen vaimonne
syrjäyttänyt, teidät häneltä riistänyt.
_Hemmo_. Mutta hänhän tietää nyt, että sinä minulle ensin kuuluit.
Hänenhän tämä on tahto. Hän tietää, että minäkin sinua rakastan
vielä ja kuinka syvästi sinä minua rakastat. Hän tietää nyt sinun
uhrautuvaisuutesi ja sen tautta hän tahtoo itse luovuttaa paikkansa
sinulle, sen paikan, joka sinulle on kuulunut, jonka sinä olet
hylännyt, mutta joka sinulle on tuleva ja joka sinun nyt on otettava
vastaan, jos et tahdo minua kokonaan onnettomaksi tehdä. Sillä hän ei
jää tänne enää, ei tahdo eikä voi jäädä — sinun tähtesi. Ymmärräthän
sen nyt, Hilja: ei voi jäädä — millään ehdoilla. Ethän sinä nyt sitte,
sinäkin, tahdo hylätä minua, jättää minua, riistää minulta ainoata
onneani? Ethän, ethän, Hiljaseni?
_Hilja_. Eikö sitte ole mitään muuta neuvoa enää?
_Hemmo_. Ei, Hilja. Ei mitään. Etkö sinä sitte rakastakaan minua,
niinkuin olen luullut? Et, — jos sinäkin nyt — —
_Hilja_. Tiedättehän itse hyvin, — kuinka.
_Hemmo_. No niin. Tiedänhän sen. Sinun siis nyt pitää vain suostua
— lailliseen oloon, jahka se voidaan järjestää. Miltä tämä muuten
näyttäisi? Mitä sinusta voisi luulla? Sehän olisi nyt jo kovin
kummallista, — nyt varsinkin.
_Hilja_. Ymmärränhän sen kyllä. Tiedänhän sen, että te itse aina sitä
olette tahtonut.
_Hemmo_. Ja nyt se on mahdollista.
_Hilja_. Ja tahtoisinhan minäkin... Olisihan välttämätöntä jollakin
lailla...
_Hemmo_. Niinpä niin, kultaseni. Se on välttämätöntä — meidän ja
lapsemme tähden. Eihän se pieni raukka ole syyllinen mihinkään. Miksikä
se tehtäisiin onnettomaksi? Sen eteenhän meidän on elettävä. Sille
annettava kaikki rakkautemme. Yhdessä, Hilja, yhdessä! (Painaa Hiljaa
rintaansa vasten.)
_Hilja_ (heltyen itkemään). Te olette — — te olette —
_Hemmo_. Mitä? Mitä nyt? Miksi sinä itket? Älä itke, älä!
_Hilja_. — — liian — — liian hyvä!
_Hemmo_. Tyytyväinen olen nyt, että voin täyttää velvollisuuteni sinua,
kauan kärsinyttä, kohtaan. Se on Sallimuksen tahto.
_Selma_ (tulee vasemmalta). Hemmoseni! Hemmoseni! Niinkö se sittenkin
päättyi?
_Hemmo_. Niin, äiti.
_Selma_. Elvi laittaa jo välttämättömimmät tavaransa kuntoon
lähteäkseen, vaan itkee, itkee taukoamatta.
_Hemmo_. Hän teki itse päätöksensä ja pysyi siinä.
_Selma_. Ja sinä et välitä siitä sen enempää? Annat hänen vain lähteä?
_Hemmo_. Niin, äiti. Niin on paras. Sille ei mahda mitään. Niin täytyy
tehdä. Ja tässä on nyt Hilja. Hän jää nyt tänne Elvin sijaan.
_Selma_. Elvin sijaan?
_Hemmo_. Niin. Se on meidän yhteinen päätöksemme.
_Selma_. Poikani! Mitä sinä teet? Niinkö sinä lasket laillisen vaimosi
menemään? Sinähän suorastaan ajat pois hänet. Ja olet heti valmis tällä
lailla menettelemään: ottamaan toisen ja — kenen? Ja minun tahtoanikaan
kysymättä?
_Hilja_. Voi, hyvä Jumala!
_Hemmo_ (lujasti). Äiti! Nyt en voi menetellä enää toisin. Nyt minun
täytyy tehdä näin, vaikka vastoin sinun tahtoasikin.
_Selma_. Tämänkö surun minulle, vanhalle äidillesi, lopulta sitte
kuitenkin valmistat?!
_Hilja_. Ei, rouva, ei, ei.
_Hemmo_ (Selmalle). Minä olen jo liian paljon sinun tahtoasi
noudattanut ja sen kautta rikkonut sydäntäni ja omaatuntoani vastaan.
Sinun täytyy minulle nyt antaa anteeksi, että hairahdukseni korjaan
tällä lailla, vaikka se sinusta kuinka kipeältä tuntuisikin.
_Selma_. Viimeiseen asti luotin vielä sinuun ja toivoin, että kaikki
päättyisi hyvin. Tulin sinua hakemaan, että vieläkin koettaisit saada
Elviä jäämään, tulisit häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Minä
puolestani olenkin jo tehnyt kaiken voitavani ja uskon nyt, että
yksi sana, harras pyyntö sinun puoleltasi sittenkin vielä saa hänet
taipumaan ja päätöksensä muuttamaan. Onko nyt tämä äitisi viimeinen
rukous sinulle, Hemmo, aivan mahdoton, kaikkea merkitystä vailla?
_Hilja_ (Hemmolle). Minäkin pyydän: menkää, tehkää se! Teidän täytyy.
_Hemmo_. Hilja! Sinäkin! Ja äiti! Tehän nyt revitte sieluni
kappaleiksi. Eikö tästä sitte ole mitään pääsyä enää? Mitä on minun
tehtävä? Enhän minä voi hänelle mitään sanoa? Sehän oli jo päätetty
Elvin kanssa. Ja Hiljan kanssa myös. Niin no! Se on ainoa, mitä voin
hänelle sanoa, että Hilja nyt on suostunut tulemaan vaimokseni.
_Hilja_. Ei, ei...
_Selma_. Niin: eihän, Hilja kulta?
_Hemmo_. Kuinka ei? Mitä sinä nyt, Hilja? Vast'ikään juuri olit
taipuvainen. Ja sinä, äiti? Miksi taas tahdot repiä, mikä jo on saatu
rakennetuksi? Vaan minä en nyt enää salli sitä. Sen tulen sanomaan
Elville, että asia Hiljan kanssa nyt on päätetty, — sen, jos tahdotte,
muuta en voi sanoa, äiti. Ja sitä, — minä tiedän sen, — ei Elvikään
tahdo muutetuksi. Tule! Mennään sitte, äiti, mennään! (Sysää Selmaa
edessään vasemmalle.)
_Selma_. Mennään, mennään! (Menee.)
_Hemmo_ (ovelta). Mutta sinä, Hilja, odota täällä! Minä tulen kohta
takaisin. (Menee vasemmalle.)
_Hilja_ (kovassa mielenliikutuksessa, epätoivossaan). Kaikkivaltias
Jumala! Mitä on minun tehtävä?! (Aikoo poistua perälle.) Enhän minä voi.
_Liisi_ (juoksee pidättämään häntä). Kuulkaa, odottakaa, Hilja!
Isäntähän käski... (Tarttuu Hiljaa kädestä.) Ja sallikaa minun nyt
onnitella teitä.
_Hilja_ (kääntyen takaisin). Pilkkaako te, rouva, nyt minusta teette?
_Liisi_. Onnellinenhan olette, kun pääsette tämän talon emännäksi.
_Hilja_. Mitenkä voin minä olla onnellinen, kun näen nyt jo, että olen
tehnyt kaksi muuta ihmistä täällä onnettomaksi?!
_Liisi_. Kolme.
_Hilja_. Kuinka: kolme? Kenen vielä?
_Liisi_. Minut.
_Hilja_. Teidät?
_Liisi_. Niin. Tiedättekös, Hilja? Teille minä voin sen sanoa: noin,
kuin äsken teitäkin, hän on minuakin hellinyt, noin hän on minullekin
lemmestänsä puhunut, intomielin, tulisesti.
_Hilja_. Ei ole totta se.