tämä oli nyt vain kiusantekoa minulle. Kiusallaan hän tuon kaiken vain
teki silmieni edessä. Sydäntäni raadellakseen vain. Sillä miks'ei
hän muuten olisi pyytänyt minua poistumaan, kun noin tahtoi teitä
puhutella? Nähkääs: näin onnelliseksi hän on minutkin tehnyt!
_Hilja_. Nyt tekin vain tahdotte kiusata minua, vielä tuskiani lisätä.
_Liisi_. Eikä, kun vain silmänne ajoissa avata, että tietäisitte,
mikä teilläkin edessänne on. Sillä minäkin olen ollut häntä yhtä
lähellä, kuin te. Minäkin olen häntä rakastanut ja rakastan vieläkin
yhtä paljon, ehkä enemmänkin, kuin te. Ja minua hän on ennen teitä
rakastanut, minulla on ollut hänen ensi lempensä, ja sen tautta hän on
minun, minun eikä kenenkään muun.
_Hilja_. Ei, rouva. Sitä minä en usko. Se ei ole totta. Se ei voi olla
totta.
_Liisi_. Mutta se on kuitenkin niin. Sillä te ette voi häntä rakastaa,
niinkuin minä. Minä vaikka kuolisin hänen tähtensä, vaan sitä ette...
Sanokaapa, Hilja, voisitteko te kuolla sen henkilön tähden, jota
rakastatte? Voisitteko te nyt kuolla hänenkin tähtensä?
_Hilja_. En ymmärrä, rouva, miksi te tuommoisia kyselette.
_Liisi_. Siinäpä se on. Mutta minä voisin. Minä voin vaikka heti.
(Hypähtää ylös sohvalle ja etsii aseiden joukosta seinältä.)
_Hilja_ (hätääntyen). Rouva! Mitä te teette? Mitä te ai'otte tehdä?!
_Liisi_. Missä?... Missä?... Minä kyllä näytän... Ei, ei ole... (Kun ei
löydä seinältä revolveria, niin hyppää alas ja juoksee kirjoituspöydän
luo, josta hakee kiireesti.)
_Hilja_. Rouva, rouva hyvä!
_Liisi_ (löytää revolverin). Tässä se on! Ja panoksissa — valmiina.
_Hilja_. Ette saa, ette saa! Minä huudan ihmisiä tänne.
_Liisi_. Ha-ha-ha! Näenhän minä, ettette te uskaltaisi! Mitä on sitte
teidän rakkautenne? Jos häntä rakastatte, niinkuin sanotte, niin tuossa
on! (Tarjoo Hiljalle revolverin.) Uskaltakaa nyt! Näyttäkää, että häntä
rakastatte enemmän, kuin kaikkea muuta maailmassa! No!
_Hilja_ (peräytyen). Mitä te tarkoitatte, rouva?!
_Liisi_ (kuivasti naurahtaen). Ha-ha-ha! Voi, Hilja raukka! Näenhän
minä nyt, kuinka paljon hänen onnestansa ja elämästänsä välitätte.
Kuolla sen tähden jota rakastaa, se ei ole vielä mitään, ja sitäkään
ette voi. Mutta tappaa se, joka riistää sinulta rakastamasi olennon, ja
elää sittenkin rakkautensa tähden, se on jotakin, se on suurta, se on
suurenmoista ja sen uskallan minä.
_Hilja_. Oletteko te hullu?!
_Liisi_ (takertuen kiinni Hiljaan). Ja minä sen teen, minä sen teen!
Kuuletteko te, Hilja! Minä — sen — teen.
_Hilja_. Kyllä. Päästäkää! Päästäkää!
_Liisi_ (Hiljan kaulassa). Sillä hän on minun eikä kenenkään muun.
Eikä saa olla. Ei saa olla. Kuuletteko, Hilja? Minä häntä rakastan,
vain minä. Ja te ette saa häntä minulta riistää. Minä pyydän, minä
rukoilen teitä, Hilja, rakas Hilja! Uskokaa minua! Se on niinkuin olen
sanonut. Hän on minun. Miksi te viette minulta kalliimpani, sen, joka
on minun, minun, minun eikä kenenkään muun! Miksi te olette kaikki
tielläni, tekin? Miksi ette väisty? Miksi ette mene? Lähtekää! Antakaa
minulle omani! Antakaa hyvällä, muuten minä hänet otan, niin, minä
hänet otan kuitenkin, otan, otan väkisin. Sillä minä tahdon elää, elää
hänen kanssansa, elää elämäni ihanimman päivän, uneksia sen suloisimman
sydänyön hänen povellansa. Antakaa minunkin elää kerran, kerran vain!
Ja sitte kuolla, kuolla hänen kanssansa! Niin, Hilja. Tiedättekö, mitä
minä olen päättänyt? Ellen minä tätä toivoani täytetyksi saa, niin
kuolkoon sitte hän — ensin.
_Hilja_. Jumala! Jumala!
_Liisi_. Ja sitte kuolen minä, — vasta sitte. Sillä miksi kuolisin vain
minä? Miksi ampuisin minä itseni? Että toinen hänen saisi? E-hei. Ei
koskaan, ei koskaan.
_Hilja_ (painautuu oven pieltä vastaan itkemään). Niinkö sitte tämä
päättyy?!!
_Liisi_. Niin. Muuta pääsyä ei nyt ole enää. Sillä ellen minä tapa
sitä, joka on minun tielläni, ja jää rakkauteni tähden elämään ja
kärsimään, niin tapan sen, jota rakastan, ja sitte kuolen itse. Se on
päätetty. Muuta pääsyä ei ole. Saatte valita, Hilja. Jompi kumpi. Kumpi
sitte?
_Hilja_. Eläkää! Eläkää! Minä menen. Lähden. En tahdo olla teidän
tiellänne — en kenenkään — en kenenkään tiellä enää.
_Liisi_ (suutelee häntä rajusti). Kiitos! Kiitos, Hilja! Kiitos!
_Hilja_ (riuhtaisekse nopeasti irti). Päästäkää! — — Minä menen. —
Hyvästi!! (Poistuu perälle.)
_Liisi_ (huo'ahtaa ikäänkuin helpotuksesta). Onnistuikohan sittenkin?!
(juoksee ikkunan luo.) Ei, ei rantaan. — Pihan poikki — tupaan. — —
Raukka! Raukka! — — Vaan — kuka tietää? Ehkä — kuitenkin.
_Hemmo_ (tulee nopeasti vasemmalta). Sinä — yksin? Entä Hilja?
_Liisi_. Hän meni!
_Hemmo_. Meni? Minne?
_Liisi_. En tiedä. Ei sanonut. Luultavasti tupaan — lastansa katsomaan.
_Hemmo_. Lasta! Niin, niin. Meidän pikku lastamme.
_Liisi_. Joka siis nyt jää tänne äitinsä kanssa, niinkö? Vai?
_Hemmo_. Niin jäävät.
_Liisi_. Ja Elvi?
_Hemmo_. Hän lähtee. Niinkuin oli päätetty. Ja nyt voin sinuakin
kiittää, Liisi. (Ojentaa hänelle molemmat kätensä.) Hyvästiksi myöskin.
_Liisi_. Tokkopahan vielä?
_Hemmo_. Olethan asettanut kaikki kuntoon nyt. Johan täällä alkaa
kaikki olla järjestyksessä taas. Anna siis kätesi minulle, että saan
puristaa niitä vielä viimeisen kerran!
_Liisi_ (joka on koettanut salaa pitää revolveria selkänsä takana,
piiloittaa sen nopeasti taskuunsa ja asettuu uhmailevaan asentoon,
kädet selän takana, Hemmon eteen.) Jospa ei kaikki vieläkään olisi
valmista?!
_Hemmo_ (hätääntyen). Mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä teit täällä yksin?
(Alkaa hakea pöydältä revolveria.) Mitä? Sinä olet ottanut revolverini.
Missä se on? Sinä olet ottanut. Sinä pidit sitä, sinä piiloitit sen
äsken. Anna tänne se! Anna se heti paikalla tänne! (Tarttuu Liisin
käsiin ja vaatii niitä näyttämään.) Näytä kätesi!
_Liisi_ (kiemurrellen, vastustellen). Anna minun olla! Minulla ei sitä
ole. No! Katso sitte! (Näyttää molempia tyhjiä käsiään.) Näethän!
_Hemmo_. Sinä valehtelet. Se on sinulla. Mitä sinä teet sillä? Mitä
sinä aiot tehdä?
_Liisi_. Minä kai saan itselleni tehdä mitä tahdon. Se on minun asiani.
_Hemmo_. Sinähän raivoat. Olet hullu ihan. Anna tänne se paikalla!
(Yrittää jälleen käydä Liisin kimppuun.)
_Liisi_. Anna minun pitää se! Anna minun pitää se, Hemmo! Minä
tarvitsen sen. Tarvitsenhan sen, kun täältä lähden. Minunhan nyt pitää
täältä lähteä. Sinähän sen sanoit. Sinähän käsket minun lähtemään.
Sinähän ajat minut pellolle, kuin koiran, pahemmin kuin koiran. Hemmo!
Hemmo!
_Hemmo_. Mutta, taivaan nimessä, ole toki järkevä! Mitä hyötyä tästä
lähtee? Olethan jo tarpeeksi kääntänyt taloni mullin mallin. (Ulkoa
kuuluu rattaiden ajoa portaiden eteen.) Kas tuossa on jo hevonenkin
valmis Elvin lähteä. Voithan olla tyytyväinen siihenkin jo, mitä nyt
on tapahtunut. Pyydän sinua siis kauniisti, ystävän tavoin, jos niin
tahdot: lopeta, lopeta jo! Jätä ilveesi! Liisi! Liisi!
_Selma_ (tulee perältä, itkien). Nyt hän lähtee. Nyt Elvi lähtee. Etkö
edes tule saattamaan, Hemmo? Ja sinä, Liisi? Mikä teillä on? Mitä te
täällä teette? Tulkaa! Vaan missä Mikko on? Minne hän on mennyt?
_Hemmo_. Ulkona kai. Hevosen luona.
_Selma_. Ei ollut, ei.
_Liisi_ (katsoen ikkunaan). Tuolta hän juoksee tännepäin, tuvasta.
_Mikon_ (ääni ulkoa). Tulkaa, hyvät ihmiset! Apuun! Auttakaa! Auttakaa!
_Hemmo_. Mitä hän huutaa?
_Selma_. Mitä on tapahtunut?
_Hemmo_. Apua?! Mitä! (Aikoo mennä perälle).
_Mikko_ (rientää samassa kauhistuneena sisään).
_Elvi_ (puettuna matkapukuun tulee hänen jälessään, myöskin aivan
pelästyneenä). Voi, Jumala!
_Mikko_. Hilja on hirttäytynyt! Oma Hiljani hirttäytynyt!
_Hemmo, Liisi ja. Selma_. Hirttäytynyt!!! (Kaikki, paitsi Liisi,
osoittavat kasvoissaan surua ja kauhistusta.)
_Hemmo_. Missä? Milloin?
_Mikko_ (nopeasti). Tupakamarin pellinnyöriin. Kuulin lapsen itkevän,
juoksin katsomaan, ei ollut Hiljaa tuvassa, etsin, löysin riippumasta.
_Hemmo_. Joko kauan, joko kauan?
_Mikko_. En tiedä. Tulkaa! Apuun! (Rientää ulos.)
_Hemmo_. Mennään! Joutuun! (Seuraa Mikkoa.)
_Selma_. Voi, hyvä Jumala! Se siitä tuli.
_Liisi_ (itsekseen puolikovaan). Niinkö se kävi?!
_Elvi_. Ja minkä tähden sitte nyt?!
_Selma_. Kuka hänet tietää?! Hilja raukka!
_Elvi_. Eihän se ole minun syyni. Enhän minä sitä tahtonut — sillä
lailla. Voi, äiti, äiti!
_Selma_. Rauhoitu, kultani! Ethän sinä... Päinvastoin. (Vilkaisten
ikkunaan.) Kas tuossa he kantavat hänet pihalle. Minä menen myöskin
auttamaan.
_Elvi_. Ehkä hän sitte vielä virkookin.
_Selma_. Ehkä — niin — toivotaan. Tulkaa tekin, tulkaa! (Rientää
perälle.)
_Liisi_ (joka koko ajan jännitetyin mielin, seisoen yhdellä kohtaa, on
seurannut tapahtumia, heittäytyy sohvan nurkkaan ja kääntää kasvonsa
seinään päin.) Ei, ei, ei. Minä en voi nähdä kuollutta, en. Mene sinä,
Elvi, mene, jos tahdot. Minä en mene.
_Elvi_ (seisoen kirjoituspöydän luona ja pelokkaasti katsoen silloin
tällöin ulos). Tuossa hän on tuvan oven edessä nurmella. Nuora on hänen
kaulastaan leikattu pois.
_Liisi_ (kuin itsekseen kuiskaten). Nurmella... Leikattu pois!
(Väliaika.)
_Elvi_. Mutta hän ei hievahda...
_Liisi_ (kuin äsken). Ei hievahda! (Väliaika.)
_Elvi_. Hemmo koettaa yhä toinnuttaa.
_Liisi_ (kuin äsken). Toinnuttaa! (Väliaika.)
_Elvi_ (kirkaisten). Voi, kuinka siniset kasvot ovat! Ihan siniset!
(Vaipuu, kasvot käsiin peitettyinä, tuolille kirjoituspöydän ääreen.)
_Liisi_ (huo'ahtaen kuin helpotuksesta). Siniset — — kasvot! — — (Hän
heittää käsivartensa päänsä alle ja oikaisekse sohvalle suoraksi).
(Pitkähkö väliaika. Ulkoa kuuluu levotonta, äänekästä puhelua.)
_Selma_ (tulee sitte itkien sisään perältä). Myöhäistä! Myöhäistä! Ei
siinä auta enää mikään.
_Elvi_. Eikö mikään enää?
_Selma_. Ei, ei, ei.
_Liisi_ (ikäänkuin itsekseen, puolikovaan). Ei!
_Hemmo_ (palaa kovasti nyyhkyttäen). Kuollut! Kuollut!
_Liisi_ (kuultuaan Hemmon äänen hypähtää ylös ja kuiskaa). Kuollut!
_Hemmo_ (kävellen edestakaisin huoneessa). Hilja, Hiljani! Kuollut!
Poissa! Nyt kun hänet sain. Nyt kun häntä tarvitsin.
_Selma_ (lähestyen Hemmoa). Hemmo! Poikani!
_Hemmo_ (äitinsä kaulassa). Voi, äiti, äiti! Kaikki on minulta nyt
poissa. Nyt ei minulla ole mitään enää.
_Selma_. On, Hemmo, on. Ajattelehan vielä! Me, minä ja... ja...
lapsesikin.
_Hemmo_. Niin. Lapseni. Onhan se. Senhän unhotin. Pikku poikani, meidän
pikku poikamme. Sehän on jälellä. Senhän sain kuitenkin pitää.
_Elvi_. Hemmo! Saanko minä puhua? Uskallanko minä...? Minä tahtoisin
pyytää — —
_Hemmo_. Mitä niin?
_Elvi_ (hellästi, kyynelsilmin). Minä pyytäisin... Näetkös! Nythän asia
on kokonaan muuttunut — tämän onnettomuuden kautta. Niin. Jos minä nyt
— — — jos sinä sittenkin — — — tahtoisit — — Tiedäthän, että minä aina
olen sinua ra... rakastanut — — Minä tahdon nyt koettaa — — unhottaa —
— Nyt sen ehkä voi — — jos sinä — — tahdot pitää — — huolit minusta, —
— niin otetaan — — lapsesi... Minä tahdon sitä hoitaa... kasvattaa...
olla sen äiti...
_Hemmo_. Elvi! Elvi! — —
_Elvi_. Niin. Jäädä... jäädä... tänne... vaimoksesi.
_Selma_. Niin, Hemmo, niin. Nythän ei ole mitään esteitä enää tiellä.
Pitäähän sitä nyt.
_Elvi_. Jos sinä luulet, että se on mahdollista, niin minä koetan
kaikki. Jos se on mahdollista...?
_Hemmo_ (kuin ajatuksissaan). Niin... koetetaan... Voihan... Ehkä se on
mahdollista... nyt.
_Liisi_ (asettuen heidän väliinsä). Mutta se ei ole mahdollista.
_Hemmo_. Mitä? Kuinka? Mitä sinä?...
_Liisi_. Sillä _minä_ aion ottaa sen pojan ja kasvattaa sen, olla sen
äiti. Minä eikä kukaan muu. Sillä...
_Hemmo_. Millä oikeudella sinä...?
_Liisi_. Sillä _minulle_ Hilja sen jätti. Minulle hän luovutti
paikkansa. _Minulle_ hän tiesi sen kuuluvan, kun hirtti itsensä.
_Elvi_. Taivaan Jumala! | Yhtä aikaa.
_Selma_. Liisi hyvä! |
_Hemmo_ (sysäten Liisin syrjään). Raivotar! Mieletön! Sinä hänet siis
sait itsemurhan tekemään? Sinun on tämä kamala teko!
_Liisi_. Sitte tapan minä vielä senkin, joka nyt uskaltaa tielleni
tulla. (On ottanut taskustaan esille revolverin ja aikoo ojentaa sen
Elviä kohti.)
_Hemmo_ (tarttuen samassa Liisin käteen, vääntää irti revolverin ja
paiskaa Liisin maahan). Vai semmoinen sinä olet! Hullu! Hullu!
_Elvi_ ja _Selma_ (huudahtavat kauhuissaan. Elvi painautuu tuolin
taakse. Selma juoksee perälle ja aukaisee oven).
_Liisi_ (taisteltuaan Hemmon kanssa, masentuneena maassa). Saitkos sen
sittenkin?! Voititkos sittenkin?!
_Mikko_ (on Selman avatessa ovea, ilmestynyt kynnykselle).
_Selma_. Auttakaa, Mikko, auttakaa! Hän murhaa, hän tahtoo tappaa
meidät kaikki.
_Hemmo_. Ei tarvita apua. Tässä on ase. Nyt sen näitte. Tuossa tuo on
syypää kaikkeen. Peto, peto hän on, vaan ei ihminen.
_Elvi_. Hemmo! Sinä pelastit minut.
_Selma_. Jumalan kiitos, Hemmo!
_Mikko_ (kuin itsekseen). Onko se sitte ollut mahdollista...?
_Elvi_. Rakas Hemmo! Sano nyt! Vastaa nyt! Voinko minä nyt jäädä?
_Hemmo_. Voit, Elvi. Nyt. Nyt se on mahdollista. Koetetaan nyt
elää taas. (Painaa Elviä poveaan vastaan.) (Sitte Mikolle.) Niin,
Mikko hyvä! Näin täällä on käynyt. Me olemme kaikki olleet suuressa
onnettomuudessa mukana. Te olette Hiljanne kadottanut, kultaisen
sydämmen. Häntä säälimme, suremme yhdessä. Mutta meillä on muisto
häneltä, — lapsi. Sen olemme me, vaimoni ja minä, päättäneet nyt ottaa
tänne kasvatettavaksemme. Teillähän ei voi olla mitään sitä vastaan?
Ja tekin voitte asua täällä. Tahi, jos niin tahdotte, jäätte niinkuin
ennenkin Takamaalle. Tekin olette meidän omamme nyt. (Puristaa Mikon
kättä.)
_Elvi_. Niin, Mikko, niin!
_Mikko_. Nuori rouva siis jää?
_Hemmo_. Nyt hän jää. |
_Elvi_. Minä jään. | Yhtä aikaa.
_Selma_. Hän jää. Hän jää. |
_Mikko_. Hevonen siis joutaa...?
_Hemmo_. Hevonen on valmis — rouva Blomille.
_Liisi_ (joka sillä välin on noussut polvilleen ja on ollut
kyykistyneenä tuolin käsinojaa vastaan, nousee kalpeana ylös
verkalleen). Hevonen — valmis — rouva Blomille?!
_Hemmo_. Jos hän tahtoo lähteä täältä sillä lailla pois... palaamatta
koskaan enää. Taikka on se valmis noutamaan nimismiestä, jos rouva
Blom mieluummin tahtoo tulla murhayrityksestä vangittavaksi. Hän saa
itse valita.
_Liisi_. Saa valita?!
_Hemmo_. Muuta vaalia ei ole.
_Liisi_. On. Jos saan takaisin tuon (osottaa revolveria), minkä minulta
otit.
_Hemmo_ (revolveri kädessä). Tämän?! Sinun käsiisi en usko sitä koskaan.
_Liisi_. Itseäni varten, Hemmo! Minä pyydän: — muistiksi — matkalle!
Kun nyt lähden — kokonaan.
_Selma_ ja _Elvi_. Liisi! Liisi.
_Hemmo_ (pitäen asetta korkealla kädessään). Tämän tarvitsemme tästä
päivästä muistiksi me, Elvi ja minä. Sinä et täältä mitään muistia
tarvitse etkä saa. (Avaten peräoven.) Mikko on hyvä ja saattaa rouvan
kotia ensin. Sitte pidetään huoli kaikesta muusta..
_Liisi_. Täällä minulla nyt sitte ei ole enää mitään tekemistä.
(Lyö suonenvedontapaisesti puristetun nyrkkinsä sydäntään vasten ja
huudahtaa tukehtuvalla, särkyneellä äänellä.) Ah! — — Ah! (Hoippuu
ulos.)
_Mikko_ (seuraa).
_Elvi_ ja _Selma_ (heittäytyvät) Hemmon (kaulaan).
_Esirippu_.
LOPPU.
Helsingissä, Helmikuussa 1909.