väärä pohja, jolle kaikki on ollut rakennettu, on alkanut horjua ja
horjuu jo niin, että koko laitos tuossa tuokiossa luhistuu kokoon.
Luonnollistahan on, että niin piti käydä, sillä niin ei pitänyt
rakentaa. Luonnollistahan on, että sen petollisen, valheellisen
perustuksen pitää tulla ilmi. Sinä tiedät, Hilja, että sinä olet
ensimäinen, johon sydämmeni on ollut kiintynyt, syvästi kiintynyt,
niin syvästi, että nytkin voin sanoa, että sinä olet ainoa, johon
se vieläkin on oikein kiintynyt. Sille perustukselle siis olisi
ollutkin rakennettava. Mutta miksi ei niin tehty, sen tiedät myöskin.
Vaan se oli väärin, ettei niin tehty. Sen aavistin jo silloin, sen
näen selvään nyt. Siinä asiassa meidän ei olisi pitänyt antaa perää
toisille syrjäseikoille, kun oma onni oli kysymyksessä. Sillä mitä
on äitini voittanut, etten hänen tähtensä, hänen ihmisarkuutensa
tähden — sillä muuta se ei ollut hänen puoleltansa — sinua vaimokseni
ottanut, kun jo olit minun? Mitä olen minä voittanut, että myöskin
hänen tähtensä, heikkoudessani, uhrasin parhaimman osani, vaikkapa
sinunkin suostumuksellasi, sinunkin tahdostasi, ja toiseen sitouduin
enemmän kylmän harkinnan, kuin todellisen, syvän tunteen perustuksella?
Ja lopuksi: mitä olet sinäkään, Hilja raukkani, voittanut, että
näin uhrasit itsesi toisten tähden, toisten, äitini ja minun, muka
onnelle, rauhalle, ulkonaiselle edulle vain? Emme mitään. Se nähdään
nyt. Emme suorastaan mitään. Päinvastoin on vain päivä päivältä,
paitsi ulkonaisia kärsimyksiä, vielä enemmän sisällisiä sieluntuskia
lisääntynyt niin, etten minä voi ja varmaankaan et myöskään sinä voi
sitä kuormaa kauemmin kantaa. Niitä olen koettanut peitellä ihmisten
silmiltä, tukehuttaa niitä, vaan nyt se on enää mahdotonta. Nyt täytyy
kaiken tulla ilmi, nyt on muutos tapahtuva, nyt on minun tunnustus
tehtävä — sinun suostumuksellasi, Hilja, sillä sinä olet tahtonut tämän
salaisuuden kuorman nurkumatta julkisesti yksin kantaa, vaikka minun se
olisi myöskin ollut yhdessä kannettava kanssasi. Muuten ei nyt enää käy
päinsä, — ei sinun eikä minun. Sen tahdoin sinulle nyt ilmoittaa.
_Hilja_ (syvissä mietteissä). Niin. — — Niin. — — Minä sen kyllä näen.
— — Minä sen kyllä tunnen, että niin on... että niin pitää tehdä. — —
Mutta kuinka — —? Minä en käsitä, kuinka sitte käy?
_Hemmo_. Käyköön, kuinka käykin. Mutta muuta apua ei ole enää.
_Hilja_. Ei sitte ole, ei. Se on Jumalan tahto siis. Eihän semmoiset
asiat voi pysyä salassa. Kaikkihan tämänkin jo tietävät varmaan?
_Hemmo_. Isäsi on siitä, nähtävästi, jo ihan selvillä?
_Hilja_. On. Ja tuo vieras rouva näkyy myöskin...
_Hemmo_. Niin, hän. — Hän on lietsonut asian ilmi tuleen. Sen tiedän.
Arvasin, että niin tulisi käymään, kun hän tänne saapui. Olin
aikonut... Niin, isäsihän on puhunut, mitä esitin, että olisit voinut
olla rauhassa?
_Hilja_. Kyllä.
_Hemmo_. Mutta se ei ollut oikein tehty. Niin ei pitänyt tehdä. Hän voi
vaatia hyvitystä. Ja hän on oikeassa.
_Hilja_. Ei, ei. Sitä en tahdo. En minä semmoinen ole.
_Hemmo_. Mutta sitä hän tuntui uhkaavan.
_Hilja_. Siihen vain en ikinä suostu. Se on minun asiani eikä isäni.
Oikeuteen hän ei saa tätä vedetyksi.
_Hemmo_. Nyt ei hän sitä tarvitsekaan. Toisin tahdon sen sovittaa.
Toisin jo senkin vuoksi, Hilja, että hän sinua, joka olet jaloutesi
tähden paljon paremman kohtelun ansainnut, kuuluu kovin tylysti, jopa
säälimättäkin kohtelevan. Ja siitä on tuleva loppu nyt, siitäkin.
_Hilja_. Mitä minusta — —!
_Hemmo_. Juuri sinusta välitän. Juuri sinun tähtesi on se tehtävä.
Semmoista ihanteellista rakkautta, kuin sinun, tähän maailman aikaan
harvoin, jos missään enää tapaa. Sen tautta juuri on se palkittava,
vaikka niinkin kuin sen vielä voin tehdä. Ja siitä on isäsikin osansa
saava. Hänkin, toivon, on sitte oleva siihen tyytyväinen.
_Hilja_. Mutta vanha rouva, äitinne?
_Hemmo_. Äitini, niin?! Hän saa nähdä, kuinka paljon olen tämän asian
tähden kärsinyt, väärän asian tähden, jota minun ei olisi pitänyt tehdä
hänelle mieliksi.
_Hilja_. Entä vaimonne sitte?
_Hemmo_. Vaimoni?! (Vaipuu ajatuksiin.)
_Hilja_. Hänhän on ihan syytön.
_Hemmo_. Niin.
_Hilja_. Ei, ei. Ei sittenkään. Ei se käy päinsä. Ette saa ilmaista.
_Hemmo_. Mutta hänkin on jo asiasta perillä.
_Hilja_. Jo?! Perillä?!
_Hemmo_. Ja minun yli lankeaa sitä suurempi syyllisyys, etten ollut
hänelle mitään puhunut meidän, — sinun ja minun, — välistämme, kun
naimisiin menin. Syyttömänä saa hän kanssani kärsiä nyt.
_Hilja_. Onneton! Onneton! Mitä olenkaan tehnyt?!
_Hemmo_. Sinä?! Miksi sinä? Minä, minä sen olen tehnyt. Minä olen
syypää. Minä yksin — heikon, horjuvan, velton luonteeni kautta. Mutta
nyt tahdon sen korjata. Nyt täytyy minun se korjata, sillä rauhaa ei
omatuntoni ennen saa.
_Hilja_. Vaan nythän on kaikki myöhäistä. Tätä asiaa ei saa korjatuksi
mitenkään enää ilman rikkomatta kaikkia välejä, teidän ja omaistenne
elämää ja onnea.
_Hemmo_. Rikkoutukoot, kun kerran niin pitää. Ja niin pitääkin nyt.
_Hilja_. Ei, ei, ei. Minä en sitä tahdo, en.
_Hemmo_. Muuta pääsyä ei ole enää, Hilja.
_Hilja_. Ei, ei, ei.
_Hemmo_. Ja mitään elämää tämä ei missään tapauksessa sittenkään olisi
enää. Onnea vieläkin vähemmin. Elämäni ja onneni ovat muutenkin jo
olleet särkyneet, palasina, pirstaleina. Tulkoon sitte meille, mitä
tulleekin! Mitä meistä?! Mitä sinä, Hilja kulta, (tarttuu Hiljaa
kädestä) aina vain minua ja meitä ajattelet? Olethan jo enemmän kuin
tarpeeksi saanut kärsiä.
_Hilja_. Itsehän olen niin tahtonut. Ja tahdon vieläkin, tahdon niin
mielelläni, jos vain jotenkin vielä on mahdollista. (Painautuu Hemmon
olkapäätä vasten.) Teidän tähtenne teen kaikki, mitä voin, —vaikka mitä.
_Hemmo_ (hellästi). Hiljaseni, Hiljaseni! Sinä olet jo tehnyt
enemmänkin, kuin olisit voinutkaan. Nyt on minun tehtävä sinun tähtesi
kaikki mitä voin. Ja sen minä tahdon tehdä. Ja minä teen.
_Elvi_ (tulee portaikon kautta pihaan, häntä pitelevät Selma toisesta,
Liisi toisesta kädestä, seuraten häntä). Minä tahdon mennä heitä
katsomaan, minä tahdon. Missä he ovat, Mikko, Hilja ja hänen lapsensa?
Minne he ovat menneet? Minne he ovat menneet?
_Selma_. En minä tiedä, kultaseni.
_Elvi_. Joko he ovat lähteneet? Eihän. Tuollahan hevonen seisoo. He
ovat täällä vielä.
_Liisi_. Kyllä he sitte täällä vielä ovat.
_Elvi_. Missä? Minä tahdon heitä nähdä. Minä tahdon varmuutta.
Tuvassako ehkä? Niin, niin, siellä he ovat. Päästäkää, päästäkää!
(Riistäytyy irti ja juoksee tupaan.)
_Liisi_. Menköön, täti! Tässä ei auta enää mikään.
_Selma_. Voi, Liisi kulta! Mitä tästä nyt tulee?!
_Hemmo_ (joka Elvin juostessa pihaan on hypähtänyt paikaltaan, menee
puutarhan portille, Hiljan seuraamana vähän matkan päässä). Kas niin,
äiti! Se on selvä nyt. Täällä on Hiljakin. Tule, Hilja, tule! (Ottaa
Hiljaa kädestä ja vie hänet pihaan äitinsä luo.) Ja Elvi?
_Selma_ (hätääntyneenä). Hän meni tupaan. — Hilja hyvä!! — — Hemmo
rakas!!
_Hemmo_. Tulkoon nyt Elvikin! Ja Mikko myös —! (Aikoo mennä tupaan
päin.) Minä kutsun heidät kaikki. Kas tuossa! — —
_Elvi_ (palaa samassa, Mikko jälessä). Missä hän on, Hilja?
_Hemmo_. Tässä, Elvi, — tässä hän on. Minä — —
_Elvi_ (seisahtaa silmänräpäykseksi, tuijottaen Hiljaan, ja syöksyy
sitte Hemmon luo, tarttuen häntä käsivarresta). Hemmo, Hemmo! Onko se
totta? Onko se totta? Sano! Onko se totta?
_Hemmo_. Minä tahdoin... Minun täytyy se tunnustaa. Se on niin...
_Elvi_ (vaipuu kirkaisten Hemmon eteen maahan).
_Hilja_ (peittää, itkien, kasvonsa ja kyykistyy kiikkulaudalle).
_Selma_. Jumala! Hän pyörtyi! Elvi! Elvi kulta! Hän pyörtyi! Viedään
hänet sisään, Hemmo! Kannetaan!
_Hemmo_ (nostaen Elvin käsivarrelleen). Minä puhun kanssanne vielä,
Mikko. (Kantaa Elvin sisään, Selman häntä auttaessa ja seuratessa.)
_Hilja_ (nousten ylös, Mikolle, joka on pysähtynyt tuvan portaiden
eteen). Isä! Sen kuulitte nyt. (Rientää tupaan.)
_Mikko_. Sen kuulin nyt.
_Liisi_ (joka välähtelevin silmin on taaempana seisonut, sanoo
voitonriemuisesti kuiskaten Mikolle). Nyt sen kuulitte! (Juoksee
oikea käsi ojossa, vasemmalla kädellä portaissa hamettaan edestäpäin
kohottaen, nopeasti portaikon kautta sisään.)
_Mikko_ (katsoo hetkisen vakavana eteensä, kääntyy sitte ja menee
tupaan).
_Esirippu_.
KOLMAS NÄYTÖS.
(Hemmo Kaltimon työhuone. Oikealla ikkuna ja sen edessä kirjoituspöytä.
Samalla puolella, etualalla, tupakkapöytä ja sen ympärillä kolme
nojatuolia. Perällä, keskiseinässä, ovi eteiseen, oikealle siitä
kirjakaappi ja vasemmassa peränurkassa uuni. Vasemmassa seinässä,
likempänä uunia, myöskin ovi, josta etualalle päin iso sohva. Sohvan
yläpuolella riippuu peuran sarvet, pyssyjä, metsästyslaukku y.m.
metsästyskaluja sekä kuvia ja tauluja, joita myöskin on muilla
seinillä. Sohvapöytä ja tuolit ovat sysätyt, miten kuten, tieltä, että
sohvan edusta olisi tyhjä.)
(_Elvi_ makaa tainnoksissa sohvalla. _Selma_ on hänen edessään lattialla
polvillaan, kastellen hänen ohimojaan hajuvedellä, jota myöskin antaa
hänen haistella. _Hemmo_ istuu sohvan laidalla, pidellen Elviä kädestä
_Liisi_ seisoo, nojaten selin kirjoituspöytään, ja katsoo hellittämättä
Hemmoon.)
_Hemmo_. Hän virkoo nyt!
_Selma_. Hän virkoo. — — Liikuttaa huuliaan.
_Hemmo_. Ja nyyhkyttää. — — On hyvä, jos puhkee itkuun.
_Elvi_ (aukaisee silmänsä, heittää kätensä Selman kaulaan ja purskahtaa
hysterilliseen itkuun). Äiti! — — Äiti!!
_Selma_. No, kultaseni! Kultaseni, no!
_Hemmo_ (on samassa noussut ylös ja menee Liisin luo; puolikovaan).
Minä pyydän: poistu, Liisi, poistu!
_Liisi_ (myös puolikovaan). Vaan jos vielä tarvitset... minua?
_Hemmo_ (ottaa Liisiä käsivarresta ja tahtoo viedä häntä eteisen
ovelle). En tarvitse...
_Liisi_ (kääntyy ja menee vasemmalle vievälle ovelle). Ehkä. Menen
tänne — siltä varalta kuitenkin. (Poistuu vasemmalle.)
_Elvi_ (tyyntyen). Äiti! — —
_Selma_. Mitä, kultaseni?
_Elvi_. Ja sinä, Hemmo! Istu tähän!
_Hemmo_ (istuutuu Elvin viereen). Mitä tahdot sanoa, Elvi...?
_Elvi_ (tarttuu toisella kädellään Hemmoa, toisella Selmaa kädestä).
Niin. Tahdon... tahdon puhutella teitä. Tahdoin sanoa... (Alkaa jälleen
nyyhkyttää.)
_Hemmo_. Mitä niin, Elvi hyvä? Älä nyt!
_Selma_. Niin, koetahan rauhoittua nyt, Elviseni.
_Elvi_. Tahdoin sanoa, että... kyllä on... parasta, että... minä...
lähden... että minä jätän teidät...
_Hemmo_. Kuinka?!
_Selma_. Mitä sinä nyt?! — —
_Elvi_. Niin, niin... että lähden... pois... vanhempieni luo...
kotiin... kokonaan. (Purskahtaa itkuun ja painautuu Hemmon rintaa
vasten.)
_Hemmo_. Mutta, Elvi!...
_Selma_. Elvi kulta, ajattelehan, ajattelehan toki! Mitä tästä tulee?
Mitä ihmiset sanovat? Eihän sitä nyt niin saa! Voihan sitä antaa
anteeksi. Hemmo pyytää sinulta anteeksi... koettaa sovittaa, sovittaa
vast'edes kaikki. Pahahan se on ollut, hirveän paha. Eihän sitä kukaan
hyväksy. Mutta tapahtuuhan sitä, tapahtuuhan. Ja voihan sen antaa
anteeksi, eikö niin? Ja elää sitte hyvin... Unhottaa, unhottaa!...
Voihan sitä? Ajattelehan toki ensin.
_Elvi_. Minä olen sitä jo ajatellut...
_Selma_. No? Annathan sinä anteeksi? Hemmohan pyytää?
_Hemmo_. Niin, Elvi. Se on minun velvollisuuteni. Olen tehnyt väärin
sinua kohtaan.
_Elvi_. Antaa anteeksi — niin. Sen voi...
_Selma_. Tietysti, tietysti.
_Elvi_. Mutta unhottaa, unhottaa!...
_Selma_. Senkin voi — aikaa myöten. Aika kyllä tuo, — unhotuksenkin.
_Elvi_. Ei, äiti, ei.
_Selma_. Kuinka: ei? Voi, voi!
_Elvi_. Päinvastoin: — sen muistaa aina. Ja mitä on elämämme silloin,
meidän yhdyselämämme, Hemmon ja minun?! Ei, ei.
_Selma_. Ei, Elvi, ei. Ei se ole niin. Eihän, Hemmo? No, miks'et
sinäkin puhu? Sanohan sinäkin jotakin!
_Hemmo_ (nousten ylös ja alkaen kävellä huoneessa eestaas). En tiedä,
en tiedä, äiti.
_Selma_. Kuinka et tiedä?! — Niin. Eihän tässä ole minun asiani puhua
teidän kanssanne nyt. Minä menen. Jätän teidät kahden kesken. Minä
olen vain tiellä tässä. Puhelkaa, selvittäkää, sopikaa! (Suutelee
Elviä otsalle.) Kultaseni, kultaseni! Tehkää se! Ja sinä, Hemmo rakas!
(Halailee Hemmoa.) Minun tähteni, minun tähteni! (Menee, pyyhkien
silmiään, vasemmalle.)
_Elvi_ (kotvan äänettömyyden jälkeen). Sano, Hemmo! Eikö se ole
parasta, että teen niin? Enkö minä, mielestäsi, ole oikeassa siinä,
mitä sanoin?
_Hemmo_. Voinko minä siihen nyt vastata? Minä olen sinulle tunnustanut,
mitä minulla oli tunnustettavana. Sen johdosta olen sitte pyytänyt
sinulta anteeksi, että olen tehnyt väärin sinua kohtaan. Ja sinä
olet jo ajatuksesi lausunut, jo päätöksesikin tehnyt ja sen minulle
ilmoittanutkin. Minä en tiedä, olisiko minulla sitte enää mitään
oikeutta pyytää sinua vielä jäämään, jos niin voin kysymyksesi ymmärtää.
_Elvi_. Oikeutta? Pyytää?
_Hemmo_. Oikeutta, niin, pyytää, jos näin, ensi myrskyn tultua, sen
enempää kysymättä, kuulematta, paikalla olet valmis lähtemään... ilman
muuta jättämään kaikki.
_Elvi_. Mitä sillä tarkoitat, Hemmo?
_Hemmo_. Sitä, että mihin sinun tunteesesi voin minä nyt sitte vedota?
_Elvi_. Todellako? Olisiko sinulla ehkä joku syy? Ehkä tosiaankin
olen tehnyt väärin siinä, etten ensin ole kysynyt, onko sinulla
mahdollisesti joku selitys, joka voisi tätä asiaa lieventää, jolla voit
puolustaa itseäsi ja joka ehkä voisi...
_Hemmo_. Muuttaa ajatuksesi, vaikuttaa päätökseesi, niinkö?
_Elvi_. Niin, en tiedä, olisiko se mahdollista. Mutta minä tahdon joka
tapauksessa kuulla, minkä nojalla sinä minulta niin paljon vaadit,
vaadit enemmän, kuin minä luulen voivani tehdä.
_Hemmo_. Minä en voi, Elvi, sinulta mitään vaatia. Minä toivon sinun
puoleltasi vain ymmärtämistä.
_Elvi_. Ja minä olen sanonut, että minä tahdon sinulle antaa anteeksi.
Tahdon siis myös koettaa ymmärtää sinua.
_Hemmo_. Silloin sinun samalla pitää myöskin ottaa huomioon minun
tunteeni, ihmisluonteen heikkous ylimalkaan.
_Elvi_. Nyt semmoinen, joka tahtoo jakaa elämänsä useamman välille,
paloitella sydämmensä ja tarjota sen mureneita milloin millekin,
niinkö? Kelle onneksi? Tokkopa itselleen? Ei ainakaan muille, — niille,
joille noita sirpaleita siroitellaan.
_Hemmo_. Kenen on elämä ehjä? Missä on onni täydellinen? Ken ei sitä
etsi? Harva ei hairahdu. Se vain voi todellakin anteeksi antaa, joka
kaikki oikein ymmärtää.
_Elvi_. Hyvä! Minä tiedän siis, että, ennenkuin minut jo tunsit ja
vaimoksesi otit, Hemmo, olit etsinyt ja ehkä löytänytkin onnesi toisen
luota. Tämä, suhteesi Hiljaan, on nyt tullut ilmi. Sattumalta, — en voi
sanoa. Olet sen kyliä itse...
_Hemmo_. Tunnustanut ja tahtonut tunnustaa.
_Elvi_. Niin. Mutta pakosta.
_Hemmo_. Sisällisestä omantuntoni pakosta.
_Elvi_. Nähtävästi kuitenkin ulkonaisesta. Sillä Liisin osa, niin
hämärä kuin se vieläkin minulle on, on sittenkin tässä ollut kylliksi
huomattava.
_Hemmo_. Olkoon niin! Minä myönnän sen, että hän on ollut
välikappaleena tässä. Mutta siitä, mitä itse jo olen meistä sinulle
puhunut ja minkä verran sinä itse hänet tunnet, tiedät, että hänessä ei
piile muuta, kuin sokea koston ja hävityksen henki.
_Elvi_. Joka on jostakin varmaan johtunut?
_Hemmo_. Halveksitusta rakkaudesta, loukatusta itserakkaudesta vain, —
senhän jo pitäisi olla sinulle selvä.
_Elvi_. Uskon sen sitte. Hän on tietänyt sinusta enemmän kuin minä ja
on sentähden paljastanut lemmensuhteesi Hiljaan. Mutta onhan samalla
nyt tuon asian kautta paljastunut toinenkin: meidän välimme, sinun
ja minun. Mitä se on ollut ja mitä se olisi ollut? Miksi olet minut
nainut? Jos rakkaudesta, — niin mitä on silloin Hilja sinulle ollut?
Tahi jos hänellä on vielä sydämmesi, niin mitä olen minä silloin
sinulle, vaikka olenkin vaimosi? Ja miksi silloin hänet jätit ja minut
nait? Missä ovat nyt oikeat tunteesi? Jos toista rakastat, niin olet
vain toista rakastavinasi. Sillä eihän sydämmesi toki voi olla jaettu,
— jaettu ainakaan rehellisesti. Vai kuinka, Hemmo?
_Hemmo_. Ei. Sen tunnen kyllä nyt. Ja siksi olenkin kaikki sinulle
tunnustanut.
_Elvi_. Olet siis katunut naimistasi, Hemmo? Hiljan heitit, minun otit
ja nyt olet jo minuunkin väsynyt. Niinkö häilyväinen sinä siis oletkin?
Intohimoko se sinussa sitte vain tyhjänä vaahtona kuohuu ja poreilee?
Oi, kuinka säälittävä onkaan tuon tyttö paran kohtalo! Vaan onko
minunkaan sitä paljoa parempi?! Jos semmoinen olet, miksi tahdoit minut
näin onnettomaksi tehdä?
_Hemmo_. Minä en ole tahtonut olla silmissäsi parempi, kuin olen, ja
siksi olen ilmaissut sinulle sen mitä nyt tiedät. Etten jo tunnustanut
sitä sinulle pyytäessäni sinua vaimokseni, siinä olen voinut tehdä,
ja sen näen nyt, olen tehnyt väärin. Mutta onnettomaksi minä en ole
tahtonut kumpaakaan teistä tehdä. Ja mitä sinuun tulee, niin ilman
mieltymystä, ilman kiintymystä sinuun minä sinua en ole nainut, sen
kyllä tiedät itsekin. Niin, minä rakastuin sinuun ja — saatoin sinut
naida.
_Elvi_. Saatoit?
_Hemmo_. Niin — saatoin.
_Elvi_. Vaan Hiljaa?...
_Hemmo_. Häntä en saattanut naida.
_Elvi_. Vaikka olisit tahtonut?
_Hemmo_. Vaikka olisin tahtonut.
_Elvi_. Kuinka? Rakastit häntä, vaan et voinut?... Miksi?
_Hemmo_. Siksi, että me ihmiset heikkoudessamme teemme ja usein olemme
pakoitetut tekemään paljon — toisten ihmisten tähden.
_Elvi_. Särkemäänkö oman ja toisten elämän, onnenkin?
_Hemmo_. Valitettavasti — niin, kun tahtoo uhrautua toisen hyväksi.
_Elvi_. En ymmärrä, Hemmo. Se on turha veruke, joutavaa puhetta.
_Hemmo_. Mutta kuitenkin on asianlaita ollut niin — tässä tapauksessa.
Erilainen asemamme, Hiljan ja minun...
_Elvi_. Nykyaikaan, tämmöisessä asiassa? Kuka ottaa niitä seikkoja
huomioon, jos todellakin...?
_Hemmo_. Tuomitset jälleen liian aikaiseen ja liian ankarasti. Sillä
siinä asiassahan juuri toiset — omaiset, lähimmät etupäässä — asettavat
oman näkökantansa, — yhteiskunnallisen aseman, eri sivistystason j.n.e.
— toisen sydämmen asiaa korkeammalle. Ja näin sitä välistä alistuu ja
kärsii, vaikka tahtoisikin... toisin.
_Elvi_. Olisit siis todellakin aikonut ottaa Hiljan...?
_Hemmo_. Olisin. Aioin.
_Elvi_. Äitikö siis vastusti? Hän tunsi valinne, Hiljan ja sinun, ja
sittenkinkö...?
_Hemmo_. Kun sinuun tutustuin, kun sinut nain, ei äitini, sen uskon,
tuntenut, minkälainen välimme Hiljan kanssa todellisesti oli, yhtä
vähän kuin minäkään tiesin, mihin seuraukseen se oli johtanut, mihin
tilaan hän jo oli joutunut. Onhan asioita, joita ei puhu äidilleenkään,
joilla ei tahdo tuottaa surua rakkahimmalleenkaan. Ja Hiljaa, häntä
en ollut moneen kuukauteen edes nähnytkään. Kun tämän sinulle
olen sanonut, ehkä nyt on asia vähän selvempi, ehkä nyt on tekoni
lieventynyt, ehkä nyt jo ymmärrät kaikki?
_Elvi_. Nyt minä ymmärrän. En tiedä, mitä sanoa nyt. Onnettomat!
Onnettomat! Mihin asemaan olemmekin joutuneet?! Ja Hilja, Hilja, mitäs
hän? Miks'ei hän?...
_Hemmo_. Hän, hän on vain hiljakseen kärsinyt. Alusta pitäen tähän
päivään saakka — yksin kärsinyt. Ja tahtoo vieläkin kärsiä —
rakkautensa tähden — yksin.
_Elvi_. Se on käsittämätöntä, Hemmo.
_Hemmo_. Sille, joka ei häntä tunne. Sillä hän — kuule vielä sekin! —
itse ei tahtonut, kun pidin velvollisuutenani tehdä hänelle rehellisen
miehen tarjoumuksen, tulla tänne emännäksi talooni.
_Elvi_. Hän? Köyhän alustalaisen tyttö ei tahtonut tulla ison kartanon
emännäksi, kun tarjottiin? Vieläpä rakkaudesta? En ole moista kummaa
kuullut. En ymmärrä enkä voi sitä ymmärtää.
_Hemmo_. Mutta hän on juuri rakkaudessaan asian niin ymmärtänyt, kun
tiesi äitini tahdon, — ettei hän sopisi tänne emännäksi, vaimokseni,
äitini rinnalle, sukulaisteni joukkoon, ja ettei hän voisi tuoda
isäänsä, omaa torppariani, Takamaan Mikkoa, minulle appena talooni. Ja
sen tautta hän ei suostunut tarjoumukseeni, vaan uhrautui rakkaudelleen
ja tyytyi nurkumatta yksin sen seurauksia kärsimään.
_Elvi_. Tyytyi siis — kaikesta kummallisinta! — äänettömään häpeään,
raiskatun...
_Hemmo_ (kiivaasti). Elvi! Elvi! Sitä sanaa et saa koskaan hänestä
käyttää!
_Elvi_. Rakastetun siis?
_Hemmo_. Rakastavan, syvästi rakastavan onnettoman tytön osaan.
_Elvi_. Ja sinun vielä syvästi rakastamasi. — — Sen tiedän nyt. Sen
näen hyvin nyt.
_Hemmo_. Niin tunteeton, niin kovasydämminen, — sen näet myöskin, —
en ole, etten nyt tahtoisi, etten pitäisi velvollisuutenani hänen
kohtaloaan, mikäli mahdollista, lieventää.
_Elvi_. Ja sinulla on siihen mahdollisuus nyt. Minun päätökseni kautta.
Sinulla on siihen oikeus nyt.
_Hemmo_. Oikeus? Ainoastaanko siis sillä lailla, että sinä lähdet? Eikö
millään muulla ehdolla?
_Elvi_. Millä muulla? Millä lailla?
_Hemmo_. Eikö minulla olisi oikeutta pyytää sinua jäämään, Elvi, jos
ottaisin Hiljan ja minun lapsen tänne kasvatettavaksi? Eikö, — jos
Hilja siihen suostuisi?
_Elvi_. Nyt minä luulen, Hemmo, ettei sinulla ole oikeutta pyytää
minua jäämään millään ehdoilla enää. Sillä minä en ole sinulle, mitä
minun pitäisi olla. Sinä olet kyllä näennäisesti sidottu minuun,
mutta kiintynyt on sydämmesi enemmän toiseen. Sinä ehkä pidät myöskin
velvollisuutenasi pyytää minua olemaan vaimonasi vieläkin, mutta
oikealla rakkaudella tuskin voit tätä pyyntöäsi nyt tukea. Ja, näin
ollen, olisi asemani täällä väärä, suorastaan häpäisevä minulle, — ehkä
vieläkin enemmän, jos Hilja ehdotukseesi suostuisi. Ei, väärin tekisin
minä, jos nyt jäisin, väärin itseäni, sinua ja Hiljaa kohtaan. Jos
kerran hänellä on sydämmesi, niin on hänen oleva täällä se paikkakin,
joka nyt on ollut minulla. Minun on se jälleen tehtävä vapaaksi,
luovutettava sille, jolle se on tuleva, ja sinun on se hänelle nyt
vieläkin tarjottava. Siihen on meillä nyt täysi syy, täysi oikeus. Ja
nyt toivokaamme, ettei Hiljakaan enää tätä tarjoumusta hylkää.
_Hemmo_. Elvi, sinä ajattelet kauniisti, jalosti teet, mutta — —
_Elvi_. Mutta mitä?
_Hemmo_. Minä tunnen Hiljan ja minä uskon, että hän sittenkin hylkää.
_Elvi_. Siihen hänellä nyt ei ole syytä enää, — varsinkin jos äitisikin
taipuu nyt.
_Hemmo_. Mutta sinun tähtesi Hilja ei sitä tahdo, hän ei sitä tee.
Sillä sinunkin tähtesi, Elvi, hän on kohtaloonsa tyytynyt. Minä
tiedän sen. Hän on minulle sen itse sanonut. Hän ei tahdo meidän
pesäämme rikkoa nytkään. Sinua, minua, meitä kaikkia hän on koko ajan
alttiiksi antavasti ajatellut, että kaikki säilyisi niin ehjänä, kuin
mahdollista. Sinun tähtesi hän nytkin suostuu tuohon ehtoonkin, siitä
olen varma, jos sinä vain...
_Elvi_. Ei, Hemmo, niinkuin asia nyt on, minulla ei ole oikeutta
riistää toiselta hänen etuoikeuttaan. Hänen on saatava sitä hyväkseen
käyttää, hänen asiansa sitte on, tahtooko sitä vai ei. Sinun, Hiljan
ja itseni tähden minun täytyy siis pysyä päätöksessäni. Olisi väärin
jäädä. Se olisi petosta itseään ja muita kohtaan. Minä en voi, minä en
voi, minä en voi.
_Hemmo_. No niin! Olkoon sitte! Tee niinkuin tahdot, Elvi! Minulla ei
ole nyt enää mitään lisättävää. Se on ratkaistu sitte.
_Elvi_. Niin, Hemmo! Se on ratkaistu nyt. Minä lähden. Minä lähden.
(Peittää kasvonsa ja poistuu kovassa mielenliikutuksessa vasemmalle.)
_Hemmo_ (tekee liikkeen ikäänkuin tahtoisi estää Elviä menemästä, mutta
seuraten häntä pysähtyy ovelle ja kääntyy takaisin kirjoituspöytänsä
luo, jonka eteen jää, selin vasemmalle vievään oveen päin, seisomaan,
tuijottaen ikkunaan ja rummuttaen sormillaan pöytään).
_Liisi_ (tulee, hiljaa ovea aukaisten, vasemmalta sisään, vetää oven
jälkeensä kiinni ja pysähtyy). Se olen minä.
_Hemmo_ (kääntyy nopeasti). Mitä sinulla on täällä tekemistä?
_Liisi_. Tahdoin hiukan laittaa kuntoon huonettasi. Täällä on, tiedän
mä, kaikki epäjärjestyksessä. (Sijoittelee pöydän ja tuolit sohvan
eteen.)
_Hemmo_. Epäjärjestyksessä — niin. Ja sinä tahdot laittaa kuntoon?
_Liisi_. Niin.
_Hemmo_ (kuivahko lyhyt naurahdus). Niin, niin. Ehkä. Se on oikein.
Kukas täällä on epäjärjestyksen aikaan saanut, ellet sinä?!
_Liisi_. Minä?!
_Hemmo_. Sinä — niin!
_Liisi_. Mitenkäs se sananlasku sanoo: pata kattilaa soimaa...?
_Hemmo_ (katkerasti). Kyllä sinä olet niin harvinainen otus...
_Liisi_ (ivallisesti naurahtaen) että?
_Hemmo_. ... että olisin jo aikoja sitte ajanut sinut pellolle...
ellet...
_Liisi_. ... ellen minä olisi minä...
_Hemmo_. ... ellet olisi nainen.
_Liisi_. Ihanko totta?