kesken sen kauniin tyttärensä, Hiljan kanssa?
_Elvi_. Niin hän kuuluu... (Vaipuu äkkiä mietteisiin.)
_Liisi_. Sitte ehkä... Kuule, Elvi! Oletko sinä nähnyt sen Hiljan?
_Elvi_. En, en kertaakaan.
_Liisi_. Hän on todellakin suloinen. Eikös Hemmo ole koskaan
puhunutkaan sinulle hänestä?
_Elvi_. Ei... Ehkä — sivumennen — joskus.
_Liisi_. Varmaan ei ole tahtonut. Tyttöraukalle kuuluu siellä
tapahtuneen vahinko.
_Elvi_. Vahinko?
_Liisi_ (kuiskaten). Hän on äskettäin saanut lapsen.
_Elvi_. Lapsen.
_Liisi_. Pojan — niin. Eikä tiedetä, kuka sen isä on.
_Elvi_. Ei tiedetä?!
_Liisi_. Niin, kuka sen isä on. Ehkä Hemmo sen tähden ei ole puhunut
hänestä sinulle. Ehkä hän sen tähden — —.
_Elvi_. Mitä sinä — —?
_Liisi_. Eikö tätikään ole mitään siitä maininnut?
_Elvi_. Tietääkö hän — —?
_Liisi_. Eiköhän! Varmaankin! Koska minäkin jo...
_Elvi_. Miks'eivät he minulle — —?
_Liisi_. Kummallista todellakin! (Pitkähkö äänettömyys.)
_Elvi_ (tuijottaa mykistyneenä eteensä. — Sitte sanoo harvaan). Miksi?
Minä — en — ymmärrä.
_Liisi_ (vilkkaasti). Tästä minulle muistuu mieleen juttu, jonka joku
aika sitte kuulin kerrottavan. — Oli muuan nuori rouva, joka kohta
naimisiin jouduttuaan sattumalta sai kuulla, että hänen miehensä oli
erään tytön kanssa tehnyt lapsen, ja suuttui siitä niin, että heti
tahtoi erota ja erosikin lopulta miehestään. Minusta se tuntui vähän
hassulta.
_Elvi_. Mitä — sinä — nyt — puhut? Miksi sinä — tuota — minulle —
kerrot — nyt?
_Liisi_. Kun se muuten vain yht'äkkiä tästä juolahti mieleeni.
_Elvi_. Ei, mutta — — luuletko sinä — —? Luuletko sinä, todellakin? — —
_Liisi_. Mitä minä luulen?! Enhän minä mitään... Itsehän sinä sait
minut siihen hullunkuriseen ajatukseen. Eihän sillä muuten tarvitse
olla mitään yhteyttä sen asian kanssa. Vaikka kaikkihan tässä
maailmassa voi olla mahdollista.
_Elvi_. Olisiko se todellakin mahdollista?!
_Liisi_. No, jospakin niin olisi, niin eihän se nyt sekään sen
kummempaa olisi.
_Elvi_. Uskotko sinä sitte, että se on totta, Liisi?
_Liisi_. Minä uskon vain, mitä varmaan tiedän. Muuta en voi sanoa. Sinä
taas voit puolestasi päättää siitä, mitä tahdot.
_Elvi_. Mutta sehän olisi kauheata! Sehän olisi kauheata! (Purskahtaa
itkuun.)
_Liisi_. Mitä sinä nyt joutavia, Elvi! Ja ennen aikojasi. Ensinhän
sinun pitää saada varmuutta asiasta.
_Elvi_. Niin, niin. Se minun pitää saada.
_Liisi_. Ja sen voitkin saada vaikka — tänään jo.
_Elvi_. Tänään?
_Liisi_. Tänäänhän on keskiviikko.
_Elvi_. Niin. Keskiviikko.
_Liisi_. Muistatkos? Tänäänhän heidän — sieltä Takamaalta — piti tulla
tänne.
_Elvi_. Oikein, oikein. Niinhän se Mikko uhkasi. (Oikealta kuuluu
rattaiden kolinaa.)
_Liisi_. Tuollapa kujalla kuuluukin joku ajavan. Ehkä he jo...?
(Juoksee tuvan päädyn kohdalle, josta katsoo oikealle.) Niin onkin. He
sieltä tulevatkin. (Palaa Elvin luo.)
_Elvi_. Mutta Hemmo, Hemmo! Missä hän on? Miksi hän on poissa — nyt?
_Liisi_. Kummallista! Miksi hän nyt läksi pois?! Juuri nyt?!
_Elvi_. Se on totta, se on totta, sittenkin! (Purskahtaa jälleen itkuun
ja lähtee pihan ja portaikon kautta sisään.) Se on kauheata! Minä en
voi. (Menee.)
_Liisi_ (seuraa häntä puutarhan portille, johon pysähtyy). No — Hemmo
— nyt! (Palaa lehtimajaan, ottaa sanomalehden ja painautuu pensaan
peittoon kuuntelemaan, kun Mikko tulee pihaan tuvan takaa, survaisten
edelleen Hiljaa, joka kantaa käsivarrellaan kapalolasta.)
_Mikko_. Kah, mene, mene! Mitä tuossa vitkastelet?
_Hilja_. Voi, isä hyvä, mitä te nyt teettekään?!
_Mikko_. Mitäkö teen? Teen mitä tehdä pitää. Vaan mitäs sinä olet
tehnyt, senkin — kutale?!
_Hilja_. Älkää toki edes ihmisten nähden — — Minä en ilkiä — —
_Mikko_. Et ilkiä?! Mutta salassa kyllä ilkiät muille kakaroita tehdä.
_Hilja_. Aina te vain tuolla lailla... yhtä ja samaa... Yhtämittaa
soimaatte.
_Mikko_. Vaan nyt lopetan. Tule! (Tahtoo käsipuolesta viedä Hiljan
portaikolle päin.)
_Hilja_ (tempautuen irti). En minä... Antakaahan minun ensin edes
hiukan levähtää matkan jälkeen. (Menee kiikkulaudalle istumaan.)
_Mikko_. Näetsen tuota! On tämä peliä! Ihan sinua pitää, kuin vankia,
väkisin kulettaa.
_Hilja_. Kukas teitä käskee kulettamaan?! Ei siihen mitään pakkoa ole.
_Mikko_. Vai ei? Vai kuka käskee? Saatpahan sen kohta itse kuulla.
_Hilja_. Lieneeköhän täällä kotonakaan ketään?
_Mikko_. Ketään? Yhtä vain tarvitaan. Ell'ei ole se, niin odotetaan,
kunnes tulee.
_Hilja_. Käykäähän sitte kuulustelemassa, ettette turhaan tässä kiusaa.
_Mikko_. Jos sinut uskaltaa tähän yksin jättää, ettet luiki tiehesi,
mokomakin lintu.
_Hilja_ (väräjävällä äänellä). Voi, Herra Jumala! En minä jaksa enää.
Niin olen jo tarpeeksi saanut, kun näin loukkaamistanne loukkaatte.
_Mikko_. Minä loukkaan? Enkös minä sitte ole tarpeekseni saanut
kaikesta häpeää ja kärsimyksiä, tarpeekseni tuosta uppiniskaisuudestasi?
_Hilja_. Voi, hyvänen aika!
_Mikko_. Ja kun nyt tässä vielä sinun tähtesi, Jumala tiesi, minne
joudun päälle päätteeksi.
_Hilja_. Ja kun, mitään tietämättä, turhaan rupesitte ääntä pitämään.
Ihan syyttä suotta reistailemaan kävitte.
_Mikko_. Vai syyttä suotta? Vai en tiedä? Miksikäs se meidät Takamaalta
tahtoisi pois siirtää, ell'ei vain omia jälkiään umpeen lakaistakseen?
Kyllä se on niin selvä, kuin päivä.
_Hilja_. Joko te jälleen tuota jankutatte?! Isä!
_Mikko_. Jo, jankutan, sillä niin se asia on eikä siitä päästä yli eikä
ympäri. Sinä kyllä sitä et ole myöntänyt tähän saakka, vaan nyt se on
saatava kuulla... ja täällä.
_Hilja_ (kuin itsekseen). Ei ikinä.
_Mikko_. Ja sen häväistyksen pitää hänelle itselleen ilmi tuleman
rangaistukseksi, koskapa hän vielä sillä lailla meitä tahtoo kohdella.
_Hilja_. Niin että vain kostaa sillä lailla haluattekin?
_Mikko_. Niin kyllä.
_Hilja_. Se ei ole oikein, isä. Kosto on Jumalan eikä ihmisten. Ihminen
itse rikkoo ja voi erehtyä. Jumala vain tietää, kuka on syyllinen, ja
sitä Hän rankaisee taikka armahtaa. Minäkin olen rikkonut, minä olen
syyllinen. Jumala minutkin rangaiskoon ja antakoon tekoni anteeksi!
Antakaa te olla, isä! Ei ole teidän asianne tuomita eikä kostaa. Te
voitte erehtyä, voitte syytöntä tuomita.
_Mikko_. Syytöntä ja syytöntä! Niinkuin sinä yksin vain tässä syyllinen
olisit, hupakko!
_Hilja_. Itse olen tekooni syypää enkä muita siitä syytä. Sen olen
sanonut ja tulen sanomaan.
_Mikko_. Olet sinä jo ihan järkesi menettänyt. Et omaa etuasi ymmärrä.
Mikä sinä sitte olet? Arvoton virsun rätti. Siallakin on hintansa ja
arvonsa, vaan sinulla sitä, mielestäsi, ei mitään ole.
_Hilja_. Mitä te nyt puhutte, isä?!
_Mikko_. Sitä puhun, että hyvitys on meille sen, joka tämän teon on
tehnyt, maksettava, lain määräämä hyvitys.
_Hilja_. Senkö tähden, toden perään, sitte tänne lähtenytkin olette?
_Mikko_. Ettäkö tänne leikkiä laskemaan olen tullut?! Kärsiköön, kun
mekin on kärsiä saatu.
_Hilja_. Ja minua näin keinotteluna käyttää tahdotte, kauppatavarana
vain?
_Mikko_. Luuletko sitte vain tyhjällä rakkaudellasi eläväsi? Leipää
elämä vaatii. Elää pitää sinun, minun ja penikkasikin. Ei siitä liioin
kostu vain herrain huvina ja pilkkana olemisesta.
_Hilja_. Hyi, isä, hyi!
_Mikko_. Hyi, sinua itseäsi, kun et sen paremmin oikeuttasi valvoa
osaa. Huonosti hoidit kunniatasi, huonosti oikeuttasikin hoidat.
_Hilja_. Minä kyllä itseäni hoidan, kun vain minut rauhaan jätätte.
Parempi on minun kokonaan, sen jo näen, omille teilleni lähteä.
_Mikko_. Mille teille joudut, sen jo hyvin näen.
_Hilja_. Itsestäni ja lapsestani kyllä huolen pidän. Vaan en koskaan
siihen suostu, mitä te nyt tahdotte tekemään, en koskaan.
_Mikko_. Vai et? No sepähän sitte nähdään. (Menee portaikon kautta
sisään.)
_Hilja_ (vetäytyy, lastaan hiljakseen hyssyttäen ja kyyneleitä
silmistään pyyhkien, tuvan viereiseen aidan nurkkaan.)
_Liisi_ (joka on tarkkaan seurannut edellistä keskustelua, nousee,
Mikon poistuttua, nopeasti paikaltaan ja menee Hiljan luo). Päivää,
Hilja!
_Hilja_ (hätkähtää, kääntyy). Päivää!
_Liisi_. Muistattehan minut — viime kesästä?
_Hilja_ (katsoen pitkään Liisiin). Kyllä — — muistan.
_Liisi_. Minä olen niin usein teitä muistellut. Olipas se nyt
hauskaa saada nähdä teitä ja lapsenne. Niin, minä olen kuullut, että
olette äiti. Mikä suloinen tunne saada olla äiti! Ja mikä suloinen
ja viehättävä äiti olette! Ette ole paljon ollenkaan viimeisestä
muuttunut. Vähän kalpeampi ehkä, posket vähemmän punaiset, mutta yhtä
kaunis kuitenkin.
_Hilja_. Mitä te?! — —
_Liisi_. Ihan totta! Ihaelen teitä kovin. Varmaan on lapsennekin yhtä
kaunis? Näyttäkää! Saanko minä katsoa oikein? (Katselee lasta.) Ei,
mutta — —! Sehän on kummallista!
_Hilja_. Mikä niin?
_Liisi_. Sehän ei ole ollenkaan teidän näköinen.
_Hilja_. Eikö?
_Liisi_. Ei ollenkaan. Ihan isänsä näköinen.
_Hilja_ (hämmästyksestä melkein mykistyen.) Isänsä?!!
_Liisi_. Isänsä, niin. Ei ollenkaan äitinsä.
_Hilja_. Kuinka te... voitte... sanoa?
_Liisi_. Näenhän minä sen. Näkeehän sen jokainen. Ihan isänsä otsa,
nenä, leuka. Silmät voivat olla teidän, mutta sitähän en voi sanoa, kun
pikkunen noin kiltisti nukkuu.
_Hilja_. Se ei ole totta. Te ette tiedä...
_Liisi_. Tiedän, tiedän.
_Hilja_. Kun ei kukaan tiedä, ei kukaan.
_Liisi_. Kaikkihan sen jo tietävät.
_Hilja_. Se ei ole totta. Eikä koskaan kukaan saa tietää.
_Liisi_. Mitä te nyt näin joutavia puhutte?
_Hilja_. Ei, ei, ei.
_Liisi_. Turhaan vain näin salata koetatte, vaikk'ei tässä mitään
salattavaakaan ole. Ihan jokapäiväinen asia, luonnollinen asia.
_Hilja_. Mutta minä en tahdo, en tahdo, en, en. (Kääntyy pois, peittäen
lapsen kasvot, ja itkee.)
_Liisi_. Olettepas te oikein kummallinen! Mitä te nyt joutavia itkette?
Tiettyhän se on, ettei lapsenne voi isätönkään olla. Isä kai silläkin
olla pitää, niinkuin kaikilla ihmisillä.
_Hilja_ (pahastuen). Se ei koske kehenkään. Kellään ei ole sen kanssa
mitään tekemistä.
_Liisi_. Mutta täytyyhän jonkun siitäkin huolta pitää.
_Hilja_. Ei tarvitse.
_Liisi_. Kuinka ei tarvitse?
_Hilja_. Minä kyllä siitä itse huolen pidän. Tulen kyllä itsekin
toimeen.
_Liisi_. Minä pyydän, Hilja hyvä, älkää nyt noin pahastuko! Enhän minä
teille mitään pahaa tahdo. Päinvastoin.
_Hilja_. En minä tiedä, miksi tekin, rouva, näin kiusaatte minua? Eikö
minun jo voida antaa olla rauhassa? Enhän minä keltään mitään pyydä,
keltään mitään vaadi. Muuta kuin saada olla rauhassa.
_Liisi_. Herranen aika! Tietysti! Sehän on sitäpaitsi niin kauniisti
tehty teidän puoleltanne, ett'ette tahdo ilmaista lapsenne isää,
ett'ette mitään vaadi, että yksin tahdotte kaikki tekonne seuraukset
kantaa.
_Hilja_. Niin, sen vain tahdonkin. Miksi en minä sitä sitte saa, kun en
muuta pyydä?
_Liisi_. Minun puolestani, Hilja hyvä, kernaasti. Mutta sanokaa minulle
kuitenkin yksi asia. Niinkö sitte te vihaatte lapsenne isää, ett'ette
tahdo enää olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, kun näin
menettelette, vai niinkö häntä rakastatte...?
_Hilja_. Rouva, se on minun omantuntoni, minun sydämmeni yksityinen
asia.
_Liisi_. Rakastatte, rakastatte siis?! Minä ymmärrän sen. Minä kuulen
sen sanoistanne. Minä näin sen kaikesta. Olette onnellinen, Hilja?!
_Hilja_. Niin, etten ketään muuta tahdo onnettomaksi saattaa.
_Liisi_. Sehän on ihanata, sehän on suurenmoista! Onnettomuudessakin
onnellinen!
_Hilja_. Tässä povellani on onneni... (Painaa lastaan rintaansa vasten)
oma pikkaraiseni!
_Liisi_. Oi, kuinka teitä kadehdin, Hilja, äärettömästi kadehdin.
_Mikko_ (palaa ja tervehtii Liisiä). Tässä sitä ollaan nyt.
_Liisi_. Mutta isäntä ei ole kotona?
_Mikko_. Ei. Vaan tuolta hän näkyy pellolta palaavan.
_Hilja_ (aikoen mennä tupaan). Minun täytyy...
_Mikko_ (pidättäen). Minnekä sinä?... Kah!
_Hilja_. Kapaloita korjaamaan. Täytyy.
_Liisi_. Antakaa, Mikko, mennä... siksi aikaa. Täytyyhän sitä.
_Mikko_. No, joutuun sitte! Mene!
_Hilja_. Ei mitään enää saa!... (Menee tupaan.)
_Liisi_. Minä tässä puhelin tytön kanssa.
_Mikko_. No, mitäs...?
_Liisi_. En tiedä, onko maailmassa toista semmoista — aarretta?!
_Mikko_ (naurahtaen). On se aarre! Semmoiseksi on käynyt, ett'ei
tolkkua mitään.
_Liisi_. Tyttö näkyy todellakin rakkautensa tähden olevan valmis vaikka
hirteen menemään.
_Mikko_. Sitähän minäkin pelkään, ett'ei se vielä jotakin semmoista
tuhmuutta tekisi.
_Liisi_. Minkäs sille sitte voi? Ei taida auttaa muu Mikon, kun jättää
asia sikseen ja pitää hyvänään.
_Mikko_. En toki niinkään vielä jätä. Vielä hänet isännän eteen tilille
otan, se on vissi.
_Liisi_. Koettakaa, koettakaa sitte!
_Selma_ (tulee rientäen ulos portaikolle). Liisi, Liisi! Oletko täällä?
_Liisi_. Täti?
_Selma_ (Mikolle, kiireesti). Kyllä minä luulen, niinkuin sanoin, että
poikani kohta tulee. Mikko on hyvä ja odottaa.
_Mikko_. Kiitoksia vain. (Istuutuu kiikkulaudalle.)
_Selma_ (Liisille syrjään). Mitä on tapahtunut, Liisi hyvä? Elvi
on ihan suunniltaan. Onko teillä jostakin ollut puhe, joka hänet
semmoiseksi on saanut?
_Liisi_. Onkos hän teille, täti, jotakin sanonut?
_Selma_. Ihan äkkiarvaamatta rupesi hän kanssani puhumaan ja minulta
kyselemään, tiedänkö minä, onko Hemmo Hiljan lapsen isä?
_Liisi_. Siis samaa kuin minultakin.
_Selma_. Niinkö? Mutta mistä, Herran nimessä, on hän sen saanut...
siihen luuloon tullut?
_Liisi_. Onkos se totta sitte, täti?
_Selma_. Mistä minä...?! Enhän minä... Ei Hemmo ole minulle siitä
puhunut, jos niin onnettomasti olisikin.
_Liisi_. Hänen kanssaan oli Elvi jostakin juuri puhellut, kun taannoin
lehtimajaan palasin. Elvi oli itkenyt. Otaksuin, että siitä oli heidän
kesken ollut puhe.
_Selma_. Mutta mistä, mistä hän on sen päähänsä saanut? Hän siis puhui
sinunkin kanssasi siitä? Tiesitkö sinä siis, Liisi, siitä jotakin?
Sanoitko hänelle jotakin?
_Liisi_. Kun Elvi niin kovasti alkoi urkkia ja vaati minua
selittelemään itselleen yhtä ja toista, niin kallistui puhe sinnepäin.
Asettaen yhteen kaikellaisia tapahtumia hän lopulta varmaan tuli siihen
johtopäätökseen, että niin on. Ja sitte tulivat samassa Mikko ja
Hiljakin lapsineen.
_Selma_. Entä sinä? Mitäs sinä sanoit?
_Liisi_. Ett'en voi mitään sanoa.
_Selma_. Mutta että kuitenkin luulet, niinkö...?
_Liisi_. Että kaikki on mahdollista.
_Selma_. Voi, Liisi kulta! Miksi?
_Liisi_. Eihän tuo nyt sen kauheampaa ole, täti hyvä, jos asia nyt
niin onkin. Voihan sen, minun mielestäni, antaa anteeksi. Eihän tädin
tarvitse...
_Selma_. Niin. Voihan se olla... Voihan sen... täytyyhän se antaa
anteeksi, jos...
_Liisi_. Tietysti. Luonnollisesti.
_Selma_. Kuinka hirveän ikävää kuitenkin se on, — Elvi raukalle
varsinkin. Mutta kuka sen voi sanoa? Uskotkos sinä sen todeksi, Liisi?
_Liisi_. Minun täytyy uskoa, täti.
_Selma_. Mistä syystä?
_Liisi_. Näin äsken Hiljan lapsen. Se on tuvassa tuolla.
_Selma_. No? Mitä?
_Liisi_. Se on ihan Hemmon näköinen.
_Selma_. Eihän niin pienestä voi mitään päättää.
_Liisi_. Voi, täti, voi. Se on varma.
_Selma_. Liisi hyvä, mene sisään! Mene Elvin luo! Pidä hänelle seuraa,
kunnes Hemmo tulee. Puhele, lohduttele, ettei hän nyt tulisi katsomaan.
_Liisi_. Mielelläni, täti. (Menee sisään.)
_Selma_ (Liisin jälkeen). Minä tulen heti paikalla. — (Mikolle.) Voi,
Mikko hyvä! Minä olen kuullut, minä tiedän nyt, miksi olette tulleet.
Onko se sitte todellakin niin?
_Mikko_ (joka on noussut istualtaan). Kyllä se on niin.
_Selma_. Ja ihanko te todella tahdotte...?
_Mikko_. Kyllä, rouva. Tiedätte kai mitenkä asiat ovat?
_Selma_. Olenhan minä jotakin sinnepäin aavistanut. Mutta miksikä sitä
nyt pitää, nyt... Ja sillä lailla? Eikö sitä voi toisin järjestää? Niin
ettei mitään julkista häväistysjuttua syntyisi?
_Mikko_. Kyllä se jo nyt on niin julkinen häväistys meille ainakin,
ettei paremmasta apua. Ja siitä on isäntä lisäksi huolen pitänyt, kun
tahtoo meidät pois ajaa.
_Selma_. Puhutelkaa häntä vielä, Mikko hyvä! Ehkä hän vielä jotenkin
toisin sen sovittaa.
_Mikko_. Pyytää en minä enää mitään ai'o, en mitään armoa rukoilla.
Minulla on nyt oikeus vaatia.
_Selma_. Onkos se oikeus sitte niin selvä? Mistä sen niin varmaan
tiedätte? Onkos Hilja mitään sanonut? Hänenhän ensin pitää... ennenkuin
te...
_Mikko_. Niin pitää. Ja ell'ei hän sitä tee, niin kylläpähän se
lakituvassa selviää.
_Selma_. Ajatelkaahan toki, Mikko, mitä te teette!
_Mikko_. Sitä olen kyllä ajatellut.
_Selma_. Ja kaikkia seurauksia!
_Mikko_. Niitäkin olen ajatellut. Sillä onhan se kunnia nyt jo
meikäläiselläkin, jota ei niin vain tahrata saa, ja oikeus, joka ei
niin vain loukattavaksi jouda.
_Selma_. Mutta syyttömän kärsimyksiä! Ajatelkaahan, ell'ei meitä muita,
niin nuorta rouvaa! Mitäs pahaa hän on tehnyt? Säälikää edes häntä!
Kuinkas hänen, raukan, käy?
_Mikko_. Sitä olisi pitänyt hänen miehensä ajatella, kun naimisiin
meni, tietäen, mitä oli tehnyt. Ja tokkopahan minuakaan ajateltiin,
kun tytärtäni häväistiin? Tokkopahan minuakaan, isää, kukaan säälii
kärsimyksistäni nyt? (Pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleen.)
_Selma_. Kyllä, Mikko hyvä, kaikki säälimme teitä, Hiljaa, koko tätä
asiaa, joka nyt näin on käynyt. Eihän sitä kukaan ole tahtonut. Mistä
sen tietää, mitä syitä kaikkeen on voinut olla? Mutta eihän sitä pidä
asiaa näin tuhat kertaa pahemmaksi tehdä meille kaikille — teille ja
meille. Pitää koettaa kärsimyksiä lieventää, eikä lisätä, ja rikokset
sovittaa mielisuosiolla molemmin puolin. Eikö niin, Mikko hyvä, eikö
niin? — Kas tuossa onkin poikani. Neuvotelkaa hänen kanssansa nyt!
_Hemmo_ (tulee portista oikealta. Ystävällisesti). Hyvää päivää, Mikko!
(Kättelyä.) Näin teidän tulevan ja palasin... Olette täällä Hiljan
kanssa?
_Mikko_. Niin, ollaan, kaikki.
_Selma_. Hemmo rakas, minä pyytäisin sinua Mikon puolesta, että
järjestäisit sen asian.
_Hemmo_. Mistä teillä on ollut puhe?
_Selma_ (vetäen Hemmon syrjään vasemmalle). Poikani! Minä olen
aavistanut, että niin oli laita... Minä näen, että olit kiinni... ja
miksi tahdoit... silloin.
_Hemmo_. Mutta sinä et tahtonut, äiti. Vastustit. Tahdoit toisin.
_Selma_. Niin, poikani, niin. Ja nyt on Elvi saanut vihiä.
_Hemmo_. Arvasinhan. Niin piti käydä. Sen piti tulla ilmi.
_Selma_. Kultaseni! Mitä ai'ot tehdä?
_Hemmo_. Teen, mitä on tehtävä, äiti.
_Selma_ (Mikon kuullen). Sinun pitää sovittaa Mikon kanssa, Hiljan
kanssa, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi.
_Hemmo_. Niin. Minä tahdon sovittaa kaikki. Minä en voi muuten enää.
Minä en jaksa. Minä teen, mitä on tehtävä. Ja se on ainoa keino päästä
selville, rauhaan. Se on ainoa oikea keino. Toivon, että tekin, Mikko,
tulette olemaan tyytyväinen.
_Selma_ (kummastellen). Mutta mitä ai'ot tehdä?
_Hemmo_. Sen saatte kuulla kohta. Jätä minut nyt vähäksi aikaa, äiti!
Mene! Tahdon ensin puhua Mikon ja Hiljan kanssa.
_Selma_ (epätoivossaan). Minä menen, minä menen. (Menee portaikon
kautta sisään.)
_Hemmo_ (saattaen äitiään portaikolle asti). Minä kyllä kutsun teidät
sitte — kaikki — tänne. (Palaa Mikon luo.) No niin, Mikko! Oli hyvä,
että tulitte. Olen teitä kovin odottanut, teitä ja Hiljaa. Sillä se
asia on selvitettävä nyt, niinkuin kuulitte.
_Mikko_. Kyllä se sitä on.
_Hemmo_. Vaan missäs Hilja on? Sisälläkö?
_Mikko_. Täällä, tuvassa on.
_Hemmo_. Kutsukaa hänet minun puheelleni! Vaikka tänne puutarhan
lehtimajaan. Siellä on rauhallista. Tahtoisin puhutella häntä kahden
kesken.
_Mikko_. Tokkopahan siitä mitään hyvää lähtee. Kyllä minä sen arvaan.
Eipä teillä liene muuten enää mitään semmoista puhuttavaa, jota minä en
saisi olla kuulemassa ja jota minun ei pitäisi kuulla.
_Hemmo_. Ei ole, Mikko, ei. Mutta antakaa minun kuitenkin ensin
puhutella Hiljaa kahden. Sitte puhutaan kaikki kolme, kaikki.
_Mikko_. Mitäs isäntä — nyt sillä — tarkoittaa?
_Hemmo_. Nähkääs: tahdon ensin ottaa esille Hiljan kanssa hänen
asiansa, sitte ratkaistaan se toinen, se muuttoasia, josta teille
silloin puhuin, teidän kanssanne.
_Mikko_. Mutta se on ja pysyy, niinkuin jo olen sanonut, ettei siitä
tule mitään.
_Hemmo_. No, no, älkää nyt hätäilkö, Mikko! Olkaa levollinen! Ehkä
se nyt kuontuukin toisinpäin. Saadaan sitte nähdä. Vaan tehkää nyt
niinkuin sanoin: kutsukaa Hilja luokseni! Ja olkaa itse sen aikaa
tuvassa lapsen kanssa!
_Mikko_. No, jos... sitte... Ell'ei tästä muuten mihinkään päästä.
(Menee tupaan.)
_Hemmo_ (hänen jälkeensä). Minä odotan häntä lehtimajassa. (Laskeutuu
sinne, istuutuu ja sytyttää paperossin.)
_Liisi_ (aukaisee samassa hiljaa lehtimajan yläpuolella olevan ikkunan,
josta kumartuu puhumaan, kuiskaten) Hemmo!
_Hemmo_ (hätkähtää, kääntyy). Mikä on?
_Liisi_. Oletko siellä?
_Hemmo_. Kuulethan sen.
_Liisi_. Voitko tulla vähän sisään?
_Hemmo_. Kuinka niin? Mitä varten?
_Liisi_. Vaimosi ei voi oikein hyvin.
_Hemmo_. Tulen vähän ajan perästä. Onhan äitini siellä?
_Liisi_. On.
_Hemmo_. No niin. Minä tulen, jahka joudun.
_Liisi_ (istuutuu ikkunalaudalle ja alkaa viheltää: "La donna e mobile").
_Hemmo_ (kotvan kuluttua). Ole niin hyvä ja pane ikkuna kiinni!
_Liisi_. Miksi?
_Hemmo_. Kun minä pyydän. — —
_Liisi_. Tiedätkös, että Hilja on tuvassa?
_Hemmo_. Tiedän.
_Liisi_. Ja hänen lapsensa?
_Hemmo_. Minun poikani.
_Liisi_. Sanoitko sinä sen nyt?
_Hemmo_. Joko sinä nyt menet pois?
_Liisi_ (riemuisasti). Kyllä! Nyt minä menen. (Sulkee ikkunan ja
poistuu.)
_Hilja_ (on, ilman lastaan, tullut tuvan portaille, Mikon seuraamana).
Minä menen, isä, menen.
_Mikko_. No, sukkelaan sitte. Tuonne! (Poistuu jälleen.)
_Hemmo_ (on noussut ylös ja menee portille Hiljaa vastaan, jota
kättelee). Tule, Hilja, tule! (Menevät lehtimajaan.) Vihdoinkin saan
sinut nähdä, vihdoinkin puhua kanssasi. Olen sitä niin kauan hartaasti
halunnut. Istuhan — tähän! (Istuutuu ja osoittaa Hiljaa istumaan.)
_Hilja_ (estellen). Kyllähän minä — —
_Hemmo_. Istu toki. Minä pyydän.
_Hilja_ (istuutuu). Olisinhan minäkin halunnut. Ette ole käyneet — —
siellä — — kuitenkaan.
_Hemmo_. En ole voinut, Hilja.
_Hilja_. Ymmärränhän sen.
_Hemmo_. En ole voinut, en ole voinut. Ymmärrä se oikein! Minun on
ollut niin raskasta, kovin raskasta. Olen jo kauan kärsinyt. Et tiedä,
— kuinka! Emmehän ole tavanneet toisiamme, voipa sanoa, ollenkaan — sen
koommin.
_Hilja_. Niin — emme.
_Hemmo_. Ja sen jälkeen on niin paljon tapahtunut, minkä ei olisi
pitänyt tapahtua. Toisin olisi pitänyt kaiken käydä, — sittenkin niin,
kuin minä tahdoin.
_Hilja_. Kai se näin kuitenkin oli sallittu.
_Hemmo_. Sanotaanhan, että jokainen on oman onnensa seppä. Mitäs
tämä sitten on? Minä en ymmärrä. Jos tämä on sallimuksen tekoa, niin
sallimus on ollut kova, hyvin kova meille, sinulle ja minulle.
_Hilja_. Niinkuin sitte on ansaittu varmaan.
_Hemmo_. Tämmöisenkö palkan rakkaus sitte on ansainnut? En sitäkään
ymmärrä.
_Hilja_. Ei kai sitte ole ollut oikeata. Eikä olekaan. Rikosta se on
ollut. Siksi se on saanut rangaistuksensa Jumalalta omantunnon vaivoina
ja kärsimyksinä.
_Hemmo_. Kaunista on alistua kohtalonsa alle. Minä tunnen sinut
jälleen, Hilja. Kuinka leppeä, nöyrä, hyvä sinä olet yhä vieläkin
kaikesta huolimatta. Et lainkaan ole muuttunut. Kun katselen sinua,
Hilja, on sinussa, ulkomuodossasikin, kaikki vielä jälellä, kaikki,
mitä aina olen ihaellut sinussa. Leimansa on kyllä talvi surumielisenä
sinuun jättänyt, mutta sekin kaunistaa sinua.
_Hilja_ (leppoisasti). Ei puhuta minusta.
_Hemmo_. Ja kuitenkin meidän juuri nyt on puhuttava sinusta, sinusta ja
minusta, siitä asiasta, joka koskee meitä yhteisesti niin läheltä.
_Hilja_. Mikä nyt sitte on tapahtunut, että se on käynyt näin
välttämättömäksi?