itsenne tähden, ettei tulisi ilmi seikka, jonka te ja Hilja, molemmat,
niin visusti tahdotte kaikilta pitää salassa.
_Hemmo_ (kuin äsken). Kuulkaapa nyt, Mikko! Te menette nyt jo liian
pitkälle puheessanne. Mikä on tarkoituksenne?
_Mikko_ (yhä pontevammin). Minä menen ja ai'on mennä nyt niin pitkälle,
kuin voin, kun kerran olen jälille päässyt. Enkä vain puheessani, vaan
myöskin te'ossa. Sillä tänään tekemänne tarjoumuksen kautta, joka
lopulta on pakoksi muuttunut, on paljastunut täydellisesti se asia,
jota jo kauan olen epäillyt. Niin, se on nyt selvä minulle.
_Hemmo_ (tyynemmin). Minä en puhu nyt enää sanaakaan teidän kanssanne,
Mikko. Saatte mennä, niinkuin äsken jo sanoin.
_Mikko_. Kyllä. Nyt minä menen. Nyt olen valmis menemään —
käskemättäkin.
_Hemmo_. Mutta minä annan teille kuitenkin vielä neuvon. Puhutelkaa
tytärtänne ensin!
_Mikko_. Sitä neuvoa minä en kaivannut. Juuri hänen kanssaan on asia
selvitettävä nyt.
_Hemmo_. Minä toivon, että hän on järkevämpi teitä tässä asiassa, Mikko.
_Mikko_. Järkevämpi? Ehkäpä yksissä neuvoin teidän kanssanne?
_Hemmo_. Niin. Minä toivoisin senkin, että tulisitte Hiljan kanssa
täällä käymään tämän kysymyksen johdosta.
_Mikko_. Kyllä se tehdään. Ja piankin. Kun asia on selvitettävä
lopullisesti teidänkin kanssanne, silloin tulemme kyllä molemmat.
_Hemmo_. Hyvästi sitte siksi. (Menee oikealle.)
_Mikko_. Hyvästi — vain — siksi. (Aikoo nostaa lakkinsa, jonka on
pudottanut maahan, oven suuhun, tuolin viereen, mutta lyyhistyykin
tuolille istumaan ja vaipuu synkän näköisenä, pää käsien varassa,
ajatuksiinsa. Lyhyt väliaika.)
Liisi (käsi Elvin vyötäisissä), Elvi ja Selma palaavat.
_Liisi_. Kas! Yksinkös Mikko täällä istuukin?
_Elvi_. Todellakin?!
_Mikko_ (nousee istualtaan).
_Selma_. Jokos Mikko on saanut asiansa toimitetuksi?
_Mikko_ (ikäänkuin heräten ajatuksistaan). Jo — — kyllä — — tällä
kertaa — — Vaan nyt pitää lähteä. Mutta kyllä minä — — kyllä minä — —
(Tekee lähtöä, hätiköiden oven suussa ja sekaantuen puheessaan.)
_Selma_. Sanokaa nyt paljon terveisiä Hiljalle!
_Mikko_. Kiitoksia! Käskettiin tulemaan takaisin. Ja kyllä minä tulen,
kyllä. Ja tuon Hiljan mukanani myös.
_Liisi_. Tuokaa, Mikko, tuokaa! Että saan nähdä. Milloinka te tulette?
_Mikko_. Niin pian kuin mahdollista. Vaikkapa ensi keskiviikkona.
_Liisi_. Ja varmasti?!
_Mikko_. Kyllä. Varmasti silloin tullaan. Hyvästi nyt vain. (Menee.)
_Selma_. Olipas Mikko nyt oikein kummallinen!
_Elvi_. Ihan omituisesti käyttäytyi.
_Liisi_ (salakavalasti). Mikä hänelle oli tullut? Ja näin yht'äkkiä!
_Selma_ (epäellen katsahtaen Liisiin). Niin. Olisiko hänelle jotakin —
—?
_Liisi_. Olisiko Hemmo hänelle jotakin sanonut?
_Elvi_. Missäs Hemmo on?
_Selma_ (avaten oikealle johtavan oven). Oletko täällä, Hemmo?
_Hemmo_ (tulee). Kyllä.
_Selma_. Hyvänen aika! Sanohan, mikä Mikkoa vaivasi?
_Hemmo_ (kävelee hermostuneesti edestakaisin). Kuka hänet tietää!
Esitin hänelle appiukon tarjoumuksen muuttaa sinne maatilalle ja hän
joutui siitä ihan päästä pyörälle. Mies, joka ennen on ollut niin
tasainen, kiihtyi oikein silmittömäksi ja rupesi puhumaan puita heiniä.
_Elvi_. Siitäkö hän niin?...
_Selma_. Eipäs, kun jo häneenkin nykyajan villiytyminen on tarttunut!
_Hemmo_ (luoden silmäyksen Liisiin). Ellei se ollut muuta yllytystä.
_Liisi_ (ovelasti väistellen). On sitä, todellakin, harmia nykyään
joka alalla. Vaan mitä sitä joutavista välittää ja turhaan itseään
hermostuttaa. — Katsos, Hemmo, nyt me jo olemme Elvin kanssa hyviä
ystäviä. (Suutelee Elviä poskelle). Minä pyysin häneltä vilpittömästi
anteeksi äskeisen vallattomuuteni, kun olin niin tuhma ja loukkasin
häntä kujeillani. Hän kyllä ymmärsi, ettei sillä ollut pahaa
tarkoitettu.
_Elvi_. Ei nyt siitä enää — —.
_Liisi_ (menee Hemmon luo ja laskee kätensä hänen olkapäilleen). Ethän
sinäkään ole minulle siitä suuruksissasi? Annathan anteeksi sinäkin?
Minä olen välistä niin häjy, niin häjy.
_Hemmo_ (ottaen pois Liisin kädet ja väistyen hänestä). Kerrankin
puhuit totta.
_Liisi_ (teeskennellyn iloisesti nauraen). Ha-ha-ha-ha! Vai kerrankin
puhuin totta?! — Vaan nytpä voin minäkin lähteä. (Ottaa hattunsa, jonka
panee päähänsä).
_Selma_. Joko sinä sitte...?
_Liisi_. Jo — jo! Täytyyhän sitä antaa ihmisten vähän olla rauhassa.
Kas niini Hyvästi, täti! Hyvästi, Elvi! (Kättelyä.)
_Elvi_. Käyhän nyt meillä!
_Liisi_ (leikillisesti). Kyllä. Usein. Joka päivä. Kaksi kertaa
päivässä. Niin että saatte oikein kylliksenne minusta. (Hemmolle
merkitsevästi.) Näkemiin asti nyt, Hemmo!
_Hemmo_ (kylmästi). Hyvästi!
_Liisi_. Eikä, kun näkemiin asti — minä sanoin. Ha-ha-ha-ha! (Juoksee
verannan ovelle, josta jatkaa:) Minä kulen jälleen tätä tavallista
oikotietäni: puutarhan kautta, sitte pellon piennarta pitkin, tuoksuvaa
apilanurmikkoa myöten, sitte rantatietä ja sitte sitä hiljaista
havuneulain peittämää metsäpolkua, humisevan männikön suojassa, kotia
Kivistöön. Ihan niinkuin viime kesänä. (Nyökäyttäen päätään.) Näkemiin,
näkemiin! (Poistuu.)
_Selma_. Minä saatan sinua vielä puutarhan portille, Liisi. (Seuraa.)
_Liisin_ (ääni ulkoa). Kiitos, täti! Tulkaa!
_Hemmo_ (kävelee jälleen pari kertaa edestakaisin. Ikäänkuin
itsekseen). On se koko — kappale!
_Elvi_. Oikea arvoitus, se nainen!
_Hemmo_. Että hänen pitikään tänne taas tulla! — Ja sitte vielä tuo
Mikko!
_Elvi_ (kotvan äänettömyyden jälkeen menee Hemmon luo, tahtoen tarttua
hänen käteensä). Kuule, Hemmo! Sinulla on joitakin ikävyyksiä. Kerro
minulle, mitä?
_Hemmo_. On, Elvi, on. Mutta anna minun nyt olla, anna minun olla.
(Menee nopeasti oikealle, vetäen oven kiinni.)
_Elvi_ (jää katsoa tuijottamaan hänen jälkeensä, kääntyy sitte, peittää
molemmilla käsillä kasvonsa ja menee ruokasaliin).
_Esirippu_.
TOINEN NÄYTÖS.
(Alhon kartanon piha. Vasemmalla asuinrakennus, jonka keskikohdalla
portaikko ja pääsisäänkäytävä. Vastapäätä oikealla puolella on
tuparakennus sisäänkäytävineen, ja ikkunan edessä kiikkulauta.
Etempänä, samalla puolella, on aita porttineen, perempänä aitta. Asuin-
ja tuparakennusten päädyt yhdistää näyttämön etualan poikki aita, jonka
keskellä on portti, joka johtaa pihasta puutarhaan. Aidan vierustalla
kasvaa matalia pensaita, niin että voi nähdä, mitä pihassa tapahtuu;
asuinrakennuksen päädyn edessä, jossa on isännän työhuoneen ikkuna, on
iso syreenilehtimaja pöytineen istuimineen ja tuparakennuksen päädyn
edessä kasvaa tuuhea koivu. Perällä, rakennusten välistä näkyy peltoa,
järveä ja järven takana metsää.)
(Selma, Elvi, Liisi ja Hemmo istuvat lehtimajassa, Selma ja Elvi
käsitöitä tehden, Liisi, lukien sanomalehteä, Hemmo, sytyttäen
paperossia. Pöydällä on kahvipannu, tarjotin astioineen, leipäkori ja
virvokejuomapullo. — Kaikki istuvat jonkun aikaa ääneti.)
_Liisi_. Onko tämä eilinen lehti?
_Selma_. On. Mehän saamme pääkaupungin lehdet aina vasta iltasella sinä
päivänä, jolloin ne ilmestyvät.
_Liisi_. Nyt on siis keskiviikko tänään? (Luo, salaisen ajatuksen
valaisemana, silmänsä, ylös.)
_Selma_. Niin on. (Lyhyt väliaika.) No, koska ei kukaan enää sanonut
tahtovansa lisää, niin minä vien astiat pois. (Laskee käsityönsä
syrjään ja alkaa korjata astioita.)
_Hemmo_. Mitä te, äiti...?! Minä kutsun Riikan.
_Selma_. Ei. Olkoon! Sillä on siellä sisällä muuta tekemistä; koko muu
väkihän on poissa ulkotöissä.
_Elvi_ (kooten työnsä yhteen). Minä vien, äiti. Antakaa!
_Liisi_ (viskaa lehden pois). Istu sinä, Elvi, nyt töinesi siinä vain
rauhassa! Minä autan tätiä, minä, joka olen tyhjäntoimittaja muutenkin.
_Selma_. Nytkös te joutavasta kinaatte?! — No, ota sinä, Liisi, sitte,
kun niin välttämättä tahdot, tarjotin astioineen.
_Liisi_. Ja täti ottaa pannun ja leipäkorin. (Menee portista pihaan.)
_Selma_ (seuraa häntä). Älä nyt vain kompastu rappusissa!
_Liisi_. Johan nyt! Enhän minä toki niin kömpelö ole. (Menee portaikon
kautta sisään.)
_Selma_. Sattuuhan se vahinko — viisaallekin. (Menee Liisin jälessä
sisään.)
_Hemmo_ (polttaa paperossinsa hermostuneesti loppuun, viskaa pätkän
maahan ja tallaa sen jalallaan sammuksiin. Kotva äänettömyyttä, sitte
hän nousee ylös). No niin!
_Elvi_. Menetkö — —?
_Hemmo_ (katsoo kelloaan). — — töitä katsomaan, — niin.
_Elvi_. Kuule, Hemmo! Minä olisin vähän tahtonut puhella kanssasi.
_Hemmo_. Mistä niin?
_Elvi_. Tiedätkös? Minusta alkaa tämä elämä tämmöisenä, tuo
jokapäiväinen tukala, kireä yhdessäolo hänen kanssaan tuntua aivan
sietämättömältä.
_Hemmo_. Hml — —
_Elvi_. Sitä ei vielä ole montakaan päivää kestänyt, mutta tuskin
yhtäkään enää jaksan kestää.
_Hemmo_. Kysymys on, mitä olisi tehtävä.
_Elvi_. Niin. Mitä olisi tehtävä, että siitä tulisi loppu.
_Hemmo_. Sitä samaa minäkin ajattelen, — juuri sitä samaa.
_Elvi_. Minä kyllä olen huomannut, Hemmo, että sinulla on jotakin ollut
mielessä siitä saakka, kuin hän tänne tuli, että jostakin syystä olet
niin omituiseksi muuttunut. Mutta mitä se on ja mistä syystä, sitä en
ole saanut tietää. Ja itse olen karttanut sitä sekä sinulta että muilta
kysyä, — aina tähän asti. Mutta nyt minun täytyy, Hemmo — —
_Hemmo_ (aikoo ensin sanoa jotakin, mutta onkin sitte vaiti).
_Elvi_. Sinä et sano, et tahdo puhua minulle?
_Hemmo_ (tuskistuneena). Mitäs minä — —? Minustakin tämä olo on niin
kovin painostavaa. Minäkin tahtoisin siitä päästä, vaan en todellakaan
tiedä millä keinoin.
_Elvi_. Ei, ei. Et sinä nyt ole vilpitön kohtaani. Sinä et tahdo
ilmaista oikeata syytä. Sinulla on joku ikävyys, joka sinua vaivaa.
Senhän silloin jo myönsit itsekin. Mutta nyt sinun täytyy se sanoa!
_Hemmo_. Älä kiusaa, Elvi! En minä nyt tahdo puhua.
_Elvi_ (hellästi). Etkö?! Omalle vaimollesi? Jos häntä rakastat?
_Hemmo_. Mitä sinä nyt joutavia!
_Elvi_. Sinun tulee itsesi helpompi olla, saat nähdä, jos puhut
kanssani.
_Hemmo_ (pyyhkien otsaansa). Saattaisi olla. Vaan tokkopahan. — Tuskin.
— — Ei. Ei puhuta. — — En minä nyt. — — Ehkä toiste.
_Elvi_. Ei, ei toiste. Nyt, nyt sinun pitää... Minä arvaan sen jo. Ja
ell'et sinä sano, niin minä kysyn toiselta... häneltä. Sillä hän...
_Hemmo_. Hän? Liisi? Mitäs hän tietäisi? Mitäs hänellä olisi sen asian
kanssa tekemistä?
_Elvi_. Kyllä. Näinhän minä äskenkin taas, kuinka sinä hänen
puheestaan, hänen salaviittauksistaan hermostuit, vaikka koetit hillitä
itseäsi. Jotakin teidän välillänne on tahi on ollut, jotakin semmoista,
jota et tahdo kertoa.
_Hemmo_. Ei kerrassaan mitään semmoista, jota sinä ehkä luulet.
_Elvi_. Mutta jotakin kuitenkin. Sillä minä tunnen sen. Minun sydämmeni
sanoo sen. Minun on niin vaikea, niin vaikea olla, Hemmo. Ja sitäkin
vaikeampi vielä, kun tämä salaperäisyys minua kiusaa ja kiduttaa. Minä
näen, että sinulla ei ole luottamusta minuun, ei oikeata kiintymystä
minuun. Alussa sitä oli, ainakin luulin sitä olevan. Mutta nyt alan
epäillä, epäillä, onko sinussa oikeata rakkautta alunpitäen minuun
ollutkaan. Vai onko se sitte jo näin pian alkanut kylmetä? Onko
sydämmesi ehkä ennen ollut toiseen enemmän kiintynyt? Kyteekö siinä
ehkä vanha tuli vielä? Onko se nyt ehkä alkanut siinä uudelleen
loimuta? Siinä se, mitä kyselemistäni itseltäni kyselen, saamatta
vastausta mitään. Se se minua kiusaa ja kiduttaa, Hemmo.
_Hemmo_. Oletpa sinä nyt todellakin lyhytnäköinen, Elvi, kun et huomaa
käytöksestäni Liisiä kohtaan, ettei sinulla ole vähintäkään syytä
tuommoiseen mustasukkaisuuteen, ei vähintäkään. Hän on kyllä tahtonut
sitä sinussa herättää, jo ensi käynniltään asti, kiihdyttää, yllyttää
sinua jos jollakin lailla, mutta näethän itse, että häntä suorastaan
vieroon, kammon.
_Elvi_ (kyynelsilmin). Mutta mitäs se sitte on? Sano, puhu! Tee tästä
tuskallisesta tilasta loppu!
_Hemmo_. Sen kyllä tahdon. Mielelläni sen sinullekin suon, kun
tuollaiseen epäluuloon olet joutunut.
_Elvi_. No! Puhu, puhu!
_Hemmo_. Rauhamme vuoksi siitä ei ole kuin yksi pääsy.
_Elvi_. Ja mikä, mikä?
_Hemmo_. Se, että tavalla tahi toisella teemme hänelle ymmärrettäväksi,
ettei hän talossamme enää kävisi.
_Elvi_. Ajaa pois hänet, niinkö?
_Hemmo_. Sehän on ainoa keino, jos hänen tähtensä tällaisia ikävyyksiä
syntyy.
_Elvi_. Mutta mitäs ihmiset silloin sanovat?
_Hemmo_. En tiedä. Mitä niistä välittää.
_Elvi_. Entäs Liisi? Mitenkä sanoa se hänelle? Ja mitä voikaan hän
silloin aikaan saada, hän, joka on niin pahansisuinen.
_Hemmo_. En tiedä, en tiedä. Tehköön mitä tahansa. Mutta minäkään en
siedä tätä enää. En jaksa minäkään tätä tukalaa oloa enää kantaa. Sen
pitää puhjeta ja se puhkeaa vielä jollakin lailla. Minä tunnen sen,
minä tunnen sen.
_Elvi_. No, ei sitte, Hemmo, ei. Ei tehdä mitään. Annetaan olla. Minä
koetan kärsiä. Sinä et saa luulla, ihmiset eivät saa luulla, että minä
olen — semmoinen. Minä koetan, koetetaan molemmat, ettei tule enää
mitään tämmöisiä ikävyyksiä väliimme.
_Hemmo_. Jos se on mahdollista enää. Minä en sitä usko.
_Elvi_. Miksi?
_Hemmo_. Siksi, että... _minä_ en voi.
_Liisi_ (palaa portaikon kautta pihaan).
_Hemmo_. Kas, tuossa hän tulee. Minä lähden nyt. (Menee tuvan päädyn
vieritse oikealle.)
_Liisi_ (on samassa tullut puutarhan portille, pysähtyy siihen
kotvaksi, katsoo pitkään Hemmon jälkeen ja laskeutuu sitte
lehtimajaan). Miehesi meni?!
_Elvi_ (itkettyneenä). Niin. Hänen täytyi...
_Liisi_. Ei, mutta —! Mikäs sinun on?
_Elvi_ (kääntyen poispäin). Ei mikään.
_Liisi_. Täällä on itketty?
_Elvi_. Eipäs.
_Liisi_. Näenhän minä. Teillä oli jotakin miehesi kanssa —?
_Elvi_ (tyynemmin, mieltään rohkaisten). Minä pyydän, Liisi. Anna olla!
_Liisi_. Ei. Minä tahtoisin tietää: oliko se minun tähteni? Varmaan
oli. Miksikäs hän sitte noin meni pois katsomattakaan minuun.
_Elvi_. Pitääkö sitä nyt kaikkeen aina jotakin erikoista syytä olla?
_Liisi_. Luonnollisesti. — Sinun täytyy sanoa: hän ihan varmaan puhui
sinulle jotakin?
_Elvi_ (naurahtaen). No, olisihan se jo kummallista, etteivät mies ja
vaimo enää saisi puhella keskenään mistään yksityisesti?!
_Liisi_ (ylenkatseellisesti). Mies ja vaimo?!
_Elvi_ (paheksuen katsahtaen Liisiin). Kuule, Liisi! — —
_Liisi_ (keskeyttää ääntään muuttaen). Niin, niin, niin. — (Hyväellen
Elviä). Voi, pikku Elviseni! Sinä et vielä tiedä —! Sinä tunnet elämää
vielä niin vähän, niin vähän.
_Elvi_ (ikäänkuin peräytyen). Mitä sinä nyt taaskin tarkoitat?
_Liisi_. Minun on sinua vain niin kovin sääli.
_Elvi_. Sinä olet kauhea kiusaamaan! En tiedä, miksi minulle tätä puhut?
_Liisi_. Näetkös, minäkin olen ollut naimisissa. Tiedän, että kaikki
ensin on niin kaunista, niin ruusunpunaista, mutta sitte tulee: alussa
pientä väärinkäsitystä, pientä pahastumista, pientä kihnausta, kyynel,
toinen, niinkuin teillä äsken. —
_Elvi_. Liisi rakas, minä niin hartaasti pyydän, kerran kaikkiaan,
ett'ei tämmöisistä asioista, perheasioistamme koskaan puhuttaisi.
_Liisi_. Mutta nyt sinä ymmärrät minua ihan väärin, Elvi. Minä tahdon
sinua vain lohduttaa, enkä ollenkaan tunkeutua perheasioihinne.
Näetkös, niin vanha ja kokenut minä jo olen, että kyllä huomasin teidän
äsken puhuneenne minusta. Ja jos sinä tahdot olla suora, niin myönnät
minun arvanneen oikein. Eikö niin?
_Elvi_. Vaikkakin olisi ollut niin. Ei kai nyt sekään sitte liene
kielletty, ettei sinusta saisi puhua?
_Liisi_. Eipä suinkaan. Mutta sitte olen samalla myöskin selvillä
siitä, että minä olin aiheuttanut tuon nuorten aviopuolisoiden välisen,
ehkä ensimäisen perhekohtauksen.
_Elvi_ (ei vastaa).
_Liisi_. No niin. Arvasinhan senkin.
_Elvi_. Jospa sitte niinkin, niin annetaan se asia olla! Annetaan olla!
_Liisi_. Ei, ei, ei. Siinä tapauksessa minun juuri täytyy siitä puhua.
Minun täytyy taaskin pyytää sinulta anteeksi, jos olen jollakin lailla
sinua vastaan rikkonut, vaikka todellakaan en tiedä millä lailla olisin
voinut sitä nyt tehdä.
_Elvi_. Voi, hyvänen aika! Tämä on minusta jo ihan tuskallista. Kun en
minä ollut millään tavalla sinua edes mistään soimannutkaan.
_Liisi_. Sitä et suinkaan ole tehnytkään, Elvi. Mutta minä tunsin sen
taas äsken, mitä jo ennenkin olen tuntenut, että sinä ehkä voisit
luulla jotakin pahaa meistä... (Seuraavat lyhyet repliikit hyvin
nopeaan, yhteen jaksoon.)
_Elvi_. Oikein minua kummastuttaa...
_Liisi_. ... jotakin minusta ja miehestäsi..
_Elvi_. ... että sinä itse siitä...
_Liisi_. ... kun hänen käytöksensä on niin omituinen... minä näin
kummallinen...
_Elvi_. ... niin sitä todellakin...
_Liisi_. ... voisi ruveta uskomaan. — Mutta minä vakuutan sinulle,
ettei sinulla ole vähintäkään syytä olla mustasukkainen. Mistään
semmoisesta ei ole vähintäkään haametta.
_Elvi_. Mutta miksi ihmeeksi sitte rupesit siitä puhumaankaan?
_Liisi_. Siksi, että minä tahdon saada sen asian selväksi sinulle,
rakas Elvi. Siksi, että minä itse en voi olla tämmöisessä
epämääräisessä, epäluulon alaisessa asemassa. Siksi, että meidän
välimme ei voi, ei saa olla hämärä. Siksi, ettei siitä saa johtua enää
mitään tuskia, kärsimyksiä sinulle, minulle eikä kellekään muulle.
Sillä omasta kokemuksestani minä tiedän niin hyvin, mitä semmoiset
naisen kärsimykset merkitsevät, miltä semmoiset tuskat tuntuvat, kun
on toiselle mustasukkainen, — kun luulevaisuus, kuin mato, jäytää ja
kalvaa mieltä ja ajatus hellittämättä synkkänä kuvittelee milloin
mitäkin kaikkein kummallisimpia asioita. Ja useimmiten kuitenkaan ei
ole näille kuvitteluille vähintäkään aihetta. Oi, kuinka onkaan sen
vuoksi sääli sitä, joka näin syyttä kärsii! Senpä vuoksi minunkin sinua
nyt, jos minusta jotakin luulet. Sillä sinullakaan siihen nyt ei ole
vähintäkään syytä: miehesi ja minun välillä ei ole ennen ollut eikä
nytkään ole mitään, joka voisi joitakin luuloja sinussa herättää. Sen
vain minä tahdoin sinulle sanoa, _jos_ jostakin siihen suuntaan oli
ollut puhe teidän välillänne. Minä todellakin niin mielelläni tahtoisin
tietää, viittasiko hän ehkä jotenkin sinnepäin, että olisi ollut? Sano!
_Elvi_. Ei sanallakaan.
_Liisi_. Ei puhunut mitään entisestä — —?
_Elvi_. Mistä?
_Liisi_. Olisiko hän jotakin toista sitte, ja ketä, ennen rakastanut?
_Elvi_. Kuinka? Onko hän — —?
_Liisi_. Minähän kysyn. Kun ei hän minusta puhunut, niin tuliko hän
jostakin toisesta puhuneeksi?
_Elvi_ (hitaasti, epäröiden). Oletpa enemmän kuin kummallinen. Puhut
ihan kuin tietäisit — — —
_Liisi_. Ajattelin vain, että jostakin semmoisesta syystä sinun oli
täytynyt itkeä... ja että hänen... ehkä... olisi täytynyt...
_Elvi_ (kasvavalla epäluulolla). Täytynyt? Mitä?
_Liisi_. Jos olisit epäillyt...
_Elvi_. Mitä? Mitä?
_Liisi_. ... ja kysynyt...
_Elvi_. Mitä? Mitä? Mitä?
_Liisi_. Etkö siis mitään kysynytkään?
_Elvi_. En. — Mitä? Sano: mitä?! Mitä niin kysynyt?
_Liisi_. En minä tiedä. Mitä sinä minulta kysyt? Enhän minä tiedä
mitään. Minähän sinulta kysyn, Elvi.
_Elvi_. Tiedät, tiedät. Jotakin sinä tarkoitat. Minä näen sen kaikesta.
Kaikesta ymmärrän sen nyt. Puhu, sano, mitä se on? Mitä?
_Liisi_. Ei, ei, ei. Minä en sano nyt enää mitään, — nyt, kun minä ihan
varmaan tiedän, ettei hän ole minusta mitään sinulle puhunut ja ett'et
sinäkään minua ole epäillyt etkä epäile. Nyt minä olen ihan levollinen,
Elvi. Nyt ei minun tarvitse puhua enää sanaakaan, eikä kysyä yhtään
mitään.
_Elvi_. Päinvastoin, Liisi hyvä, nyt juuri sinun täytyy — —
_Liisi_. En, en ja en.
_Elvi_. Sinun täytyy, sinun täytyy. Sillä nyt minä en voi olla
levollinen, en hetkeäkään.
_Liisi_. Voit, voit, — ihan. Ja sinä saat ja sinun pitää olla ihan
levollinen.
_Elvi_. Kun sinä olet semmoisia viittauksia minulle antanut, — olet
suorastaan herättänyt minussa epäluuloa.
_Liisi_. Minä? Sinussa? Hyvänen aika! Millä lailla? Sitä en käsitä.
_Elvi_. Etkö? Vaikka itse niin salaperäisesti utelit Hemmon entisestä
rakkaudesta?
_Liisi_. Sekös nyt on kumma?! Silläkö lailla? Niinkuin ei jokaisella
miehellä, ennen naimistaan, olisi rakkaussuhteita ollut!
_Elvi_. Ei jokaisella. Ei semmoisia. Ei Hemmolla...
_Liisi_ (kuivahkon ivallisesti naurahtaen). Oletpas sinä, Elvi,
todellakin naivi.
_Elvi_. Mitä — sitte — —? Mitäs sinä — —? Sinä olet niin kovin varma.
Sinä tiedät.
_Liisi_. Minä en voi olla uskomatta, ettei... hänelläkin olisi ollut.
_Elvi_. Ei, ei. Älä sekoita! Sinähän sitä paitsi sanoit että hänen
olisi täytynyt puhua siitä minulle. Miksi?
_Liisi_. Sanoinko minä niin?
_Elvi_. Sanoit, sanoit. Ikäänkuin sinä olisit odottanut, että hän olisi
tunnustanut...
_Liisi_. Tunnustanut??
_Elvi_. Niin... jotakin.
_Liisi_. Niin, no! Olkoon! Jos sait sen käsityksen, niin enhän minä
sille mitään voi. Ehkä olet oikeassa.
_Elvi_. Kas niin! Sittenkin!
_Liisi_ (aikoo nousta). Anteeksi nyt, Elvi, mutta minä lähden. Minä en
tahdo puhua siitä asiasta enää.
_Elvi_ (pidättäen häntä). Liisi rakas, minä rukoilen sinua, älä mene,
jää, jää!
_Liisi_. Mitä sitte vielä? Tämä on jo niin kiusallista minustakin.
_Elvi_. Kuule! Jos sinä tiedät jotakin, niin sinun täytyy ilmaista se
minulle. Minä rukoilen, minä pyydän sinua. Minä en voi nyt enää elää
tämmöisessä tietämättömyydessä, näissä kauheissa epäluulon tuskissa.
_Liisi_. Minähän olen jo itsestäni kaikki selvittänyt. Ja kun asia ei
koske minua, niin en suinkaan tahdo muiden asioista puhua. Ymmärräthän
itse, Elvi, kuinka rumaa se olisi. Eikö totta?
_Elvi_. Mutta kun minä sinua pyydän. Tee se nyt minun tähteni!
_Liisi_. Kuinka sinä kiusaatkin minua. Minä en millään mokomin
tahtoisi...
_Elvi_. Vaikka itse sanoit, että tahdot olla ystäväni, Liisi. Sanoithan
itse, että tahdot lohduttaa minua!
_Liisi_. Ystäväsi juuri tahdon ollakin ja sen tautta en tahtoisi
millään lailla rauhaasi häiritä, en millään lailla vasta alkavan
avioelämäsi ihanaa onnea särkeä.
_Elvi_. Voi, Jumala, mitä sinä nyt sanotkaan!
_Liisi_. Eikä minulla ole oikeuttakaan, Elvi. Kun en minä mitään
varmaan tiedä, niin minulla ei ole oikeutta kenestäkään mitään pahaa
puhua.
_Elvi_. Pahaa, sanot?
_Liisi_. Niin. Ei ollenkaan mitään puhua, joka... Varsinkaan, kun et
sinä itse ole mitään huomannut.
_Elvi_. Olen, Liisi, olen.
_Liisi_. Sehän on sitte sinun oma asiasi. Voithan sinä itsekin... minua
siihen sekoittamatta enää...
_Elvi_. En tiedä, miten?! Et siis tahdo auttaa minua?
_Liisi_. Mutta kuinka sitte? Mitä tahdot kysyä? Mitä sitte olet
huomannut?
_Elvi_. Sen, Liisi, että siitä päivästä, kuin sinä meillä ensi kerran
kävit...
_Liisi_. Sittenkin minä?
_Elvi_. Ei, ei. Odotahan! Eihän sinun tarvitse siihen olla syypää.
_Liisi_. Eipä tietenkään.
_Elvi_. Mutta siitä päivästä lähtien kuitenkin Hemmo on ollut niin
kovin hermostunut, niin omituinen minua kohtaan. Hän ei tahdo puhua
suoraan kanssani, vaan ikäänkuin salaa jotakin minulta.
_Liisi_. Eikö ehkä silloin olisi voinut jotakin muuta, erikoisempaa
tapahtua?
_Elvi_. Ehkä. Vaan mitä?
_Liisi_. Koetahan muistella.
_Elvi_. Niin. Eikös silloin se Takamaan Mikko käynyt täällä?
_Liisi_. Kävi, niin.
_Elvi_. Kävi! Kävi!
_Liisi_. No. Saattoihan sitte jotakin sielläpäin olla, joka...
_Elvi_. Saattoihan. Mutta miks'ei hän siitä voisi puhua?
_Liisi_. Enpä tiedä tosiaan.
_Elvi_. Mitä siellä sitte voisi olla...?
_Liisi_. Oletko huomannut, että se asia muulloinkin jollakin lailla
olisi tullut esille ja silloin jollakin lailla vaikuttanut häneen?
_Elvi_. Kyllä, kyllä. Vielä äskenkin, kun tuli puhe Takamaasta, kun
sinä siitä kerroit, niin hän niin kovin hermostui.
_Liisi_. Niinkö? Huomasitko sen?
_Elvi_. Etkös sinäkin sitä sitte huomannut, Liisi?
_Liisi_. No — ehkä — kyllä.
_Elvi_. Se on siis siellä... syy. Vaan mikä?
_Liisi_. Niin — mikä? Hyvinhän miehesi on sanonut asiain siellä käyvän?
_Elvi_. On. Ei hän koskaan siihen saakka valittanut. Ell'ei nyt se
Mikon siirto...?
_Liisi_. Niin — se. Mutta eihän nyt sen yksistään pitäisi...
_Elvi_. Ei suinkaan. Eihän sitä luulisi. Tapahtuuhan sitä... Mutta
eihän sitä nykyaikaan tiedä... noitten ihmisten kanssa.