HENKENSÄ UHALLA
3-näytöksinen näytelmä
Kirj.
MARTTI WUORI
Palkittu Kansallismielisen Nuorisoliiton
näytelmäkilpailussa v. 1910
Helsingissä,
Oy Waseniuksen kirjakauppa,
1910.
Rouva Ida Aalbergille
Vapaaherratar Uexkull-Gyllenbandille
kunnioittaen, ihaellen
_Tekijä_.
HENKILÖT:
_Hemmo Kaltimo_, Alhon isäntä.
_Elvi_, hänen vaimonsa.
_Selma_, Hemmon äiti.
_Liisi Blom_, luutnantin leski.
_Takamaan Mikko_, Alhon alustalainen.
_Hilja_, hänen tyttärensä.
Tapaus Alhon kartanossa likellä erästä sisämaan kaupunkia nykyaikaan.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Sali Alhon kartanossa. Perällä kaksi ovea, joista oikeanpuolinen
vie eteiseen, vasemmanpuolinen — ruokasaliin. Oikeassa seinässä ovi
isännän huoneisin, vasemmassa kaksi ikkunaa, joista perimmäinen on
ikkunaovi ja johtaa verannan kautta puutarhaan. Kalustus on siistiä,
maalaiskartanoissa tavallista: ikkunanpuoleisella seinustalla, paitsi
kasveja, sohva, pöytä, tuoleja; vastaisella puolella pianino, pieni
hyllypöytä, nurkassa, alustalla, veistokuva (esim. Takasen "Aino") y.m.
Lattialla pitkittäin kotikutoisia mattoja.)
(On kesäpäivä, kirkas, päivänpaisteinen. Ovi verannalle on auki. Silloin
tällöin kuuluu puutarhasta lintujen viserrystä.)
_Selma_ (kastelee kannulla kasveja).
_Liisi_ (kurkistaa saliin verannan ovesta). Päivää!
_Selma_ (säpsähtäen). Ei, mutta — —! Sehän on — —.
_Liisi_ (astuu sisään ja juoksee suutelemaan Selmaa). Vieläkös Selma
täti tuntee minut?
_Selma_ (laskee kannun maahan ja syleilee Liisiä). Liisi! Sinäkös se
olet?!
_Liisi_. Minä juuri — Liisi Blom.
_Selma_. No, voi tokisen! Kuinkas en?... Tunnenhan minä.
_Liisi_. Viime kesästä...
_Selma_. Tietysti. Hyvänen aika! Ja minä kun oikein pelästyin.
_Liisi_. Tämmöistä harakkaa! (Nauraa.)
_Selma_. Kun en kuullut kenenkään tulevan. Ajatuksissani tässä kukkiani
hoitelin.
_Liisi_. Yksinkö olettekin kotona, täti?
_Selma_. Yksin. — No! Ota nyt hattu päästäsi!
_Liisi_. Otankohan? Jos minä kohta taas lähden...
_Selma_. Kas niin! Etkö siis minun seurassani tahdokaan istua...?
_Liisi_. Kuinkas en? Mitä te nyt, täti?!...
_Selma_. No, eihän täällä maalla, — tiedäthän sen, — vierailulla
hattupäässä olla.
_Liisi_. Pitäähän sitä ensi kerran... Sitte kyllä juoksen avopäinkin.
_Selma_ (päätään heilutellen). Mutta, voi, kuinka kaunis hattu!
_Liisi_. Johan nyt!
_Selma_. Tietysti viimeistä kuosia! Ja kuinka hyvin se sinulle sopii!
_Liisi_. Niinkö?
_Selma_. Oikein hyvin! — Kun eivät nyt sattuneet nuoret olemaan kotona!
_Liisi_ (merkitsevästi). Nuoret!
_Selma_. Niin. Mutta kyllä he varmaan kohta tulevat. Lähtivät vähän
vain kaupungissa käymään.
_Liisi_. Sitte minä sill'aikaa pidän tädille seuraa. (Ottaa päästään
hatun, jonka panee tuolinselkäimelle riippumaan.)
_Selma_. Se on oikein kiltisti tehty. — Kas noin! No, nythän minä
tunnen sinut entiseksesi taas, Liisi. (Taputellen Liisiä kädelle.)
_Liisi_. Ihanko?
_Selma_. Ihan. — No, tule nyt istumaan, tule! (Vetää Liisiä kädestä
viereensä sohvaan istumaan.) Kas näin! Niin, Hemmo ja Elvi — — —. Niin,
tosiaan. Minä tässä puhun, kuin kaikille tunnetusta asiasta. Mutta
olethan sinäkin kuullut...?
_Liisi_. Että Hemmo Kaltimo on naimisissa, — kyllä.
_Selma_. Niin. Siis sen tiedät. — Mutta ennenkuin tässä nyt puhelemaan
ruvetaan, pitää meidän toki saada kahvia. (Aikoo nousta.)
_Liisi_ (pidättäen häntä). En minä juo, täti.
_Selma_. Sehän on totta. Teetähän te siellä Pietarissa etupäässä...
_Liisi_. En, en, — en juo sitäkään nyt. Kiitos vain, täti kulta.
_Selma_. No, mitäs sitte saan sinulle tarjota?
_Liisi_ (leikillisen vallattomasti). Shamppanjaa — —.
_Selma_ (nöyrästi). Valitettavasti ei minulla ole sitä varastossani,
kultaseni!
_Liisi_ (hyväellen Selmaa). Kiitos, kiitos, täti hyvä. Minä vain lasken
leikkiä. En minä juo sitäkään — muulloin, kuin kun olen oikein hurjalla
päällä.
_Selma_. Mitäs ihmettä sitte voisin sinulle tarjota, Liisi kulta?
_Liisi_. Omaa seuraanne vain, ei mitään muuta nyt.
_Selma_. Minkä sille nyt sitte teen?! — No, milloinkas sinä olet taas
meidän seudullemme tullut, Liisi?
_Liisi_. Kuulkaa nyt, täti, mitä minä sanon.
_Selma_. No?
_Liisi_. Minä kerron teille heti itsestäni kaikki, mitä minusta on
kerrottavaa, ettei teidän kysyäkään tarvitse.
_Selma_. No, hyvä, hyvä.
_Liisi_. Mutta yhdellä ehdolla.
_Selma_. Ja se on?
_Liisi_. Että teidänkin sitte vuorostanne täytyy kertoa minulle kaikki,
mitä täällä on tapahtunut, tahi vastata kaikkiin kysymyksiini.
_Selma_. Kyllä, kyllä, — minkä vain voin.
_Liisi_. Ilman verukkeita, mitään salaamatta? Niinhän?
_Selma_. No, no. Oletpas sinä lysti. Mitäs minulla olisi?...
_Liisi_. No niin! — Tulin toissa päivänä tänne Pietarista.
_Selma_. Sielläkö sinä sitte koko talven...?
_Liisi_. Siellä, — siitä asti kuin täältä viime syksynä sinne palasin.
Ja nyt asun taas täällä Kivistössä.
_Selma_. Lähimpänä naapurinamme jälleen.
_Liisi_. Toivoin, nähkääs, ettette olleet vielä saaneet kylliksenne
minusta.
_Selma_ (taputtaen häntä kädelle ja nauraen). Kaikkia sinä — —!
_Liisi_. Ja kun minua lisäksi niin kauheasti veti teidän läheisyytenne.
_Selma_ (kuin äsken). No, sehän on hauska kuulla.
_Liisi_. Ja terve olen ollut ja iloinen, melkein rasavilli välistä,
täti.
_Selma_. On se todellakin hauska nähdä tuollaista elämänhaluista
ihmistä, kuin sinä olet, — meidän aikaan.
_Liisi_. Pyh! Minäkö elämänhaluinen? Kuolla minä tahdon...
_Selma_. Älä nyt joutavia jaarittele!
_Liisi_. Niin, minä alan nyt oikein tasaantua, täti. Olenhan jo taas
vuotta vanhempi, kuin viime kesänä.
_Selma_ (naurahtaen). Et sinä ole ollenkaan vanhentunut tällä aikaa.
Olet ihan samallainen.
_Liisi_. Vaikka jo on alkanut harmaita hiuksia päähän ilmestyä ja
säteitä silmien nurkkiin.
_Selma_. Mitä sinä nyt höpiset! Nuori, kaunis, iloinen edelleen!
_Liisi_. Tuo kaikki on vain pettävää, täti, — tuo nuoruus, kauneus,
iloisuus.
_Selma_. En minä nyt osaa sinua mielistellä. Älä pyydäkään!
_Liisi_. Ja kuitenkaan ei kukaan ole tästä nuoresta leskestä huolinut.
Siinähän on todiste.
_Selma_. Älähän hätäile! Ehkä joku piankin taas...
_Liisi_. Ehkä, mutta semmoinen, josta en minä huoli.
_Selma_. Jokaisella tietysti on oma mittapuunsa siinä asiassa.
_Liisi_. Niin. Ja minulla vielä oma luontoni lisäksi.
_Selma_. Joka on?
_Liisi_. Että kun en saa sitä, jota... jonka minä tahdon, niin suutun
oikein hurjasti ja — enpäs sano, mitä teen.
_Selma_. No? Sano nyt vain! Kaikki tahi ei mitään, niinkö?
_Liisi_ (välähyttäen silmiään). Eikä, kun: minun tahi ei kenenkään.
_Selma_. Mitä sinä nyt!...
_Liisi_. Niin että sen, joka ei itse minulle alistu, alistan minä
taikka — —. (Kääntää puheen yht'äkkiä toisaanne. Naurahtaa kuivasti).
Ha-ha-ha! No, nyt minä taaskin laskin leikkiä. — Mutta siinäpä nyt
sitte onkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa itsestäni. (Panee
kätensä ristiin ja vääntäisee kämmenensä hermostuneesti ulospäin.) Ja
mitä minusta tarvitsee tietää.
_Selma_. Sehän ei ollut vielä mitään. Pitäähän sinun kertoa, kuinka
olet siellä suuressa maailmassa talvesi viettänyt. Olet kai taaskin
paljon huvitellut?
_Liisi_. En, — en ollenkaan.
_Selma_. Kuinka? Ja viime kesänä kerroit niin paljon hauskaa elämästäsi
edellisenä talvena.
_Liisi_. Vaan nyt, nyt olen ikävöinyt — kuollakseni.
_Selma_. Ja äsken kuitenkin sanoit olleesi — kuinka se oli? — oikea
rasavilli?
_Liisi_. Se ei ollut totta. Taikka ehkä harmissani.
_Selma_. Kuinka minun nyt sitte on sinua ymmärrettävä?
_Liisi_. Ette voikaan minua ymmärtää, täti.
_Selma_. No, nyt on kumma! Sinä, joka aina olit touhussa ja toimessa,
ja aina löysit huvia kaikkialla.
_Liisi_. Ja nyt en saa päiviäni kulumaan — pakkotyölläkään. (Nauraa
väkinäisesti.)
_Selma_. Mitä sinä nyt, Liisi kulta, joutavia teeskentelet.
_Liisi_. Niin, mitä minä joutavia tässä itsestäni jaarittelen. Puhukaa
nyt te, kertokaa nyt te itsestänne!
_Selma_. Minustako?
_Liisi_. Kaikista — kaikkia. Haluan niin mielelläni kuulla.
_Selma_. Minusta itsestäni ei ole mitään kertomista. Terveenä olen,
Jumalan kiitos, elänyt. Ja entiseen tapaani muuten.
_Liisi_. Vaikka täällä nyt on miniäkin talossa?
_Selma_. Sehän se nyt on viime talven suurin tapaus meidän elämässämme
Alhossa.
_Liisi_. Sen uskon.
_Selma_. Olit ehkä siitä asiasta jo Pietarissa kuullut?
_Liisi_. Päinvastoin oli se minulle täydellinen yllätys Kivistöön
tullessani!
_Selma_. Niin, niin.
_Liisi_. Kun en ollut sanomissakaan huomannut kihlaus- enkä muuta
ilmoitusta.
_Selma_. Ei semmoista ollutkaan. Hemmo ei rakasta noita
perheuutisilmoituksia. — No, ja sitte vietettiinkin vain vaatimattomat
häät. Nekin jo kaksi kuukautta kihlauksen jälkeen.
_Liisi_. Rakkaus taisi siis iskeä kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta,
vai?
_Selma_. Kauan eivät Hemmo ja Elvi tuttuja olleet, kun menivät
kihloihin, se on kyllä totta. Mutta eihän niistä pitkistä
kihlausajoistakaan aina hyvää ole.
_Liisi_. Ehtii usein kihlaus purkautua, ennenkuin mitään liittoakaan
oikein on tullut.
_Selma_. Niin juuri.
_Liisi_. Ja tyttö voi jäädä — iäksi odottamaan. Kun ovat oppineet,
molemmat, liika hyvin toisiaan tuntemaan.
_Selma_. Miksi nyt sillä laillakaan?!!
_Liisi_ (nopeasti). Kuulkaa, täti! Onko se nuorikko hyvin kaunis, vai?
_Selma_. Saatpahan kohta itse päättää, jahka hänet näet. Sievänä häntä
kyllä pidetään.
_Liisi_. Ja viisas? Onko hän älykäs, henkevä myös?
_Selma_. Hyvin järkevä tyttö hän on.
_Liisi_. Entä rikas, täti? Mitä?
_Selma_. Onhan hänen isänsä varakas: yksi talo kaupungissamme ja
maatila Turun läänissä. Ja vain kaksi lasta.
_Liisi_. Vai se siis on Hemmo Kaltimon valio! Elvi — mikäs hän on
sukujaan?
_Selma_. Tyyri.
_Liisi_. Elvi Tyyri! Elvi Tyyriin siis Hemmo Kaltimo tarttui?
_Selma_. Tarttui?!
_Liisi_. Niin, no: nai hänet, — sehän se on tavallinen puheenparsi. —
Ja tädin miniän isä, kukas hän, muuten, on?
_Selma_. Hän on ollut liikemies, nyt omillaan eläjä vain.
_Liisi_. Kapitalisti siis, niinkuin sosialistit sanoisivat?!
_Selma_. Ainakin rehellisellä tavalla ansaittu nimi.
_Liisi_. Eikä ryöstöillä. Tietysti! — No, ja täti siis on onnellinen ja
tyytyväinen poikansa vaalin johdosta, jos saan näin rohkeasti kysyä?
_Selma_. Eihän minulla ole muuta, kuin hyvää Elvistä sanottavaa.
_Liisi_. Onnellinen, että Hemmo on päässyt avioliiton rauhansatamaan?
_Selma_. Niin, Liisi kulta, hyvin onnellinen olen. Olisihan hänen
voinut käydä toisin, joka olisi ollut vähemmin suotavaa.
_Liisi_. Niinkö?
_Selma_. Minä tarkoitan... Sinähän tiedät, että Hemmo on
mielipiteiltään siinä asiassa, kuinka minä sanoisin, kovin
kansanvaltainen.
_Liisi_. Tiedän. Kyllähän hän puhui paljon siihen suuntaan minullekin
viime vuonna. Minä sanoisin häntä kuitenkin pikemmin vapaamieliseksi,
täti.
_Selma_. Vaikkapa niinkin. Mutta minä puolestani kuulun vielä
vanhan aatesuunnan ihmisiin. Kaikella on rajansa. Ei ihminen pysty
tasoittamaan oloja yhteiskunnassa paremmin kuin vuoria ja laaksoja
luonnossakaan.
_Liisi_. Nyt minä alan ymmärtää. Olisiko Hemmo todellakin — —? Sitähän
olen usein perästäpäin ajatellut, täti, että hänellä ehkä oli mielessä
joku kansannainen, jonka hän — —
_Selma_ (vältellen). En tiedä, kultaseni. Ne ovat asioita, joista ei
kysellä, joista ei tahdo puhua.
_Liisi_. Niin, niin, luonnollisesti. Vai niin se oli?! Nyt minä
ymmärrän. Se kävi siis tädin mielen mukaan kaikki.
_Selma_. Kuinka niin, kaikki?! Tietysti Hemmo itse teki vaalinsa. Ja
minä olen siihen tyytyväinen. Olen onnellinen, että niin kävi.
_Liisi_. Mutta hän itse? Onkos hänkin, täti? Tuntuuko siltä?
_Selma_. Minä uskon. Arvatenkin. Ja miksi ei? Hän tarvitsi hyvän
vaimon, hyvän emännän tänne. Ja luullakseni hän on semmoisen löytänyt.
_Liisi_. Tietenkin sitte. Se on siis oikealle pohjalle rakennettu,
kun ei — toisin käynyt päinsä. No, ja nuori Elvi rouva? Hän siis on
onnellinen hänkin?
_Selma_. Enhän minä voi muuta otaksua, Liisi kulta.
_Liisi_. Se on tietty.
_Selma_, Ja mistäpä muusta voisi puhuakaan? Vastahan he niin vähän
aikaa sitte — —
_Liisi_. Eihän sitä — niin! Kuinkas sitä ei onnellinen olisi, kun on
päässyt varakkaan Alhon emännäksi, herttaisen, kelpo Hemmo Kaltimon
puolisoksi?! Niin, tietysti!
_Selma_. Oma Hemmoni, niin! Sinä kyllä tiedät, Liisiseni, kuinka paljon
minä Hemmoa rakastan ja kuinka paljon hänkin minua rakastaa. Ei koskaan
hän ole tahtonut minun mieltäni millään pahoittaa. Ja minä uskon, että
Elvin kautta on meidän keskinäinen rakkautemme vieläkin vahvistunut ja
kasvanut. Toivon, ettei mitään epäsointua ole taloomme tullut eikä tule
vastakaan koskaan.
_Liisi_. Kuinka hauskaa kuulla sitte, että kaikki ovat onnelliset,
kaikki.
_Selma_. Niin, Liisi, hauskaa se on.
_Liisi_. Kaikki (puolikovaan Selman korvaan, puoleksi leikillä, mutta
huomattavalla katkeruudella äänessä) paitsi yksi, täti.
_Selma_ (taputtaen Liisiä kädelle). No, no, Liisi kulta! Ymmärränhän
minä. — — Tiedänhän minä. — — Mutta tulee kai se sinunkin onnesi vielä.
Ja mikä on onni, sen tietää vasta, kun elämä on loppuun eletty.
_Liisi_ (tuskallisesti). Niin. Se on totta, täti. Vasta kun elämä on
loppuun eletty. (Panee taas kätensä ristiin ja vääntäisee kämmeniään
ulospäin, nousee sitte nopeasti ylös ja jatkaa teennäisen iloisesti.)
Ovatpas tädin kasvit todellakin hyvin menestyneet talven kuluessa.
_Selma_ (nousten myös). Ovathan ne. Minä hoidankin niitä lapsukaisiani
ahkerasti. Annathan anteeksi? Tässä jäi vielä yksi kastelematta.
_Liisi_. Vielä te kysytte?! (Kävelee ja katselee huonetta). Täällähän
on muuten kaikki paikoillaan.
_Selma_ (kastelee kasvia). Tietystikin.
_Liisi_. Nuori rouva ei, näköjään ole tahtonut mitään muutella
ja sijoitella. — Kuulkaa, täti, sanokaapa vielä: onko hän hyvin
lujatahtoinen vaiko päinvastoin?
_Selma_. Elvi? Mitäs minä sanoisin? Kiltti hän on ainakin minun
kanssani. Ja tässä asiassa hän on pitänyt hyvänään ja tyytynyt.
_Liisi_. Pitää hyvänään, tyytyä! Onhan se suurenmoista, kun senkin osaa.
_Selma_ (kuin itsekseen). Tietysti, tietysti. — No, nyt minä vien vain
tämän kannun pois ja tulen heti takaisin. (Vie kannun ruokasaliin ja
palaa kotvasen kuluttua.)
_Liisi_ (joka on astunut pianon luo, lyö sillä aikaa muutamia rajuja
akordeja). Tämähän on vireessä vielä, täti. Entisellään sekin vielä
viime kesästä. — Eikös Elvi rouva soitakaan?
_Selma_. Ei, ei soita. Mutta soita sinä, Liisi, jotakin — pitkästä
aikaa taas.
_Liisi_. Toiste, täti. En ole sillä tuulella nyt.
_Selma_. Kuinka tahdot. Toiste sitte. Istutaan vain ja rupatetaan.
Sinun kanssasi on niin hauska puhella. Ja minä pidän sinusta vielä niin
paljon, Liisi kulta.
_Liisi_ (leikillisesti). Todellako? Vieläkinkö?
_Selma_. Tietysti. Sinähän tulit täällä niin läheiseksi ystäväksemme
viime vuonna.
_Liisi_ (kuin äsken). Ehkä oikein olisitte tahtonut minut silloin
miniäksenne? Mitä, täti?
_Selma_. Ehkä. Eihän minulla olisi ollut mitään sitä vastaan. Mutta kai
sen piti tapahtua, mikä on tapahtunut.
_Liisi_ (väkinäisen lujasti). Piti, piti kai niin.
_Selma_. Mutta miksi, sitä en tiedä, en osaa sanoa.
_Liisi_ (halaillen Selmaa). Ei puhuta siitä, ei puhuta siitä.
_Selma_. Niin, niin. Arvaanhan minä, että sinun on vaikea. Näinhän minä
äsken. Ja näinhän ja huomasin minä vähän, minäkin, viime kesänä.
_Liisi_ (nopeasti). Täti, onkos hän teille mitään puhunut?
_Selma_. Hemmoko?
_Liisi_. Niin, niin.
_Selma_. Ei, ei koskaan — mitään — sanallakaan.
_Liisi_. Mitäs sitte? Oletteko nyt huomannut — perästäpäin — jotakin
hänessä?
_Selma_. En, en nyt. Mutta silloin kyllä näin, että teidän välillänne
jotakin oli.
_Liisi_. Niinkö? Hänenkö puoleltaan?
_Selma_. Hänen ja sinun. Sinä kai kyllä itse parhaiten voit selittää.
_Liisi_. En, täti, en. Tiedän vain, että matkustin yht'äkkiä pois.
Minun täytyi. En voinut enää — —
_Selma_. Niin, mutta miksi? Jotakin oli silloin kai tullut väliinne.
_Liisi_. Jotakin — kai — niin — oli tullut.
_Selma_. Niin, mitä?
_Liisi_. Minä en tiedä, täti, minä en tiedä.
_Selma_. Oliko se siis hänen puoleltaan — —?
_Liisi_. Hänen kai. Tahi: ei, ei hänenkään. Ehkä se oli minun. Vaikka
ei minunkaan oikeastaan.
_Selma_. No, nyt en minä ymmärrä mitään.
_Liisi_. Ette voikaan. Se ratkesi — itsestään — meidän välillämme vain.
_Selma_. Onpas se nyt sitte kummallista! Mutta eihän se nyt niin ilman
syytä... Joku sana, joku teko kai siinä oli...?
_Liisi_. Pikemmin sitte jotakin, joka jäi tekemättä, jos niin tahdotte.
Ja kuitenkin: kuinka äärettömästi, kuinka äärettömästi — — —!
(Painaa päänsä Selman syliin.)
_Selma_ (silittäen hänen päätään). No, mutta Liisi kulta — —! Mitä sinä
nyt?! Eihän sille mitä — —. Niinhän se välistä käy tässä maailmassa.
Älä nyt —! Rauhoitu nyt!
_Liisi_ (kohottautuu, rohkaisee mielensä ja pyyhkii silmänsä). Niin,
mitä minä todellakin?! Hulluko minä olen? Tämmöisiä tässä puhun! Mutta
nyt minä ymmärrän. Hänen puheestaan silloin ja teidän puheestanne äsken
minä ymmärrän nyt — kaikki.
_Selma_. No? Mitä?
_Liisi_ (päättävästi). Siinä oli sittenkin vielä joku toinen välillämme.
_Selma_. Kuka? Mitä sinä tarkoitat? Tiedätkö sinä jotakin?
_Liisi_ (uhottelevasti). Vähän. Sattumalta. En olisi uskonut silloin.
Mutta nyt, nyt minulle on selvinnyt.
_Selma_. Millä perustuksella luulet? Mitä niin? Sano!
_Liisi_. En, täti, en. Mitä en varmaan tiedä, siitä en puhu koskaan.
_Selma_. Se onkin oikein, Liisi. Ei puhuta. Annetaan sen asian jäädä — —
_Mikko_ (on samassa tullut sisään oikeanpuolisesta peräovesta).
_Selma_. Kas, Mikko! Hyvää päivää, hyvää päivää! (Menee ja kättelee
Mikkoa).
_Mikko_. Terveeks'!
_Selma_. Mitäs Mikolle kuuluu?
_Mikko_. Kiitoksia. Eipä mitään — —
_Selma_. Ei ole Mikko käynyt täällä Takamaalta pitkään aikaan.
_Mikko_. Ei ole tullut käydyksi.
_Selma_. Niin. Se pitkä matka. Ja sitte kevätkelirikko, työt ja toimet
siellä. Eikä Hiljakaan ole käynyt. Kuinkas hän jaksaa?
_Mikko_ (välttelevin katsein). Siinähän se... hänkin...
_Selma_. No, se on hyvä...
_Liisi_. Tämähän on sen kauniin Hiljan isä. Minä kyllä hyvin muistan
teidät ja hänen. Päivää! (Kättelee Mikkoa.) Minähän kävin myöskin
kerran siellä teidän ihanassa Takamaan salokylässä. En tiedä, tokko te
minua vielä tunnette?
_Mikko_. Kyllähän minä — luutnantskan — —
_Selma_. Tietysti. Muistaahan Mikko luutnantska Blomin.
_Liisi_. En koskaan unhota matkaamme sinne. Se kaunis metsätie, se
pikku asuntonne humisevan kuusikon suojassa, mäen törmällä, vähän
matkan päässä syvän järven rannasta!
_Selma_. Eikö totta, kuinka kaunista siellä on, Liisi?
_Liisi_. Ja kuinka siistiä, kodikasta, rauhallista sitte siellä sisällä!
_Selma_. Helena vainaja olikin niin kunnon ihminen ja hänen tyttärensä
Hilja on perinnyt äitinsä kaikki hyvät ominaisuudet. Hänhän se siellä
isänsä taloutta niin mainiosti hoitaa.
_Liisi_. Minusta tuntui kuin kaikella siellä olisi ollut omituinen
hienompi leima. Hiljahan, tietääkseni, on jonkun aikaa täälläkin
asunut? Eikö niin?
_Mikko_. Kyllä — —
_Selma_. Pienenä tyttönä — — kun Mikkokin täällä oli...
_Liisi_. Ei, mutta sittekin — myöhemmin?
_Selma_. Onhan hän silloin tällöin ollut meitä auttamassa.
_Liisi_. Pitempiäkin aikoja täällä oleskellut?
_Selma_. Niin, jonkun viikon aina.
_Liisi_. Niin, niin, sen tautta hän onkin herrasväeltä oppinut yhtä ja
toista. Sen kyllä kaikesta huomasi.
_Selma_. Niin. — Mutta Mikkohan on taitanut tulla isäntää tapaamaan,
eikö niin?
_Mikko_. Niinhän minä tulin. Oli pyydetty täällä käymään, vaan — —
_Selma_. Ei sattunut isäntä tällä haavaa olemaan kotona. Mutta kyllä
hän varmaan kohta kaupungista palaa.
_Mikko_. No, joutaahan tuota odottamaan. (Kääntyy mennäkseen.)
Istunpahan ulkona sillä aikaa.
_Selma_. Pianhan se kahvi joutuu. Minä lähden toimittamaan. Älkää menkö!
_Mikko_ (pysähtyy). Kiitoksia vain paljo...
_Selma_. No, no, tulkaa nyt vain tänne ruokasaliin, Mikko! Juotte
täällä odottaessanne. (Menee vasemmanpuolisesta peräovesta.)
_Mikko_. Eihän sitä nyt mitä. — (Aikoo seurata Selmaa.)
_Liisi_ (pysäyttäen Mikkoa). Kuulkaa, Mikko! Silmänräpäys!
_Mikko_. Häh?
_Liisi_. Kunnes kahvi valmistuu, — kertokaa minulle vielä
tyttärestänne, Hiljasta! Tahtoisin niin mielelläni hänestä kuulla...
Minun täytyy sanoa, että häneen kovin ihastuin viime kesänä, niin
miellyttävä, niin kaunis hän on.
_Mikko_ (harvakseen, epäluottavasti). Saattaahan se olla. Vaan eipä
siitä kauneudestakaan aina hyötyä ole.
_Liisi_. Hyötyä?
_Mikko_. Ei hyötyä eikä iloa.
_Liisi_. Mitäs Mikko nyt sillä tarkoittaa?
_Mikko_. Eipä sitte mitä... Mitäpä siitä sen enempää — — (Kotva
äänettömyyttä.)
_Liisi_. Minä todellakaan en käsitä. Teilläkö ei olisi iloa Hiljasta?!
Mikäs nyt sitte on?! Tahtoisin niin mielelläni häntä taas nähdäkin.
Eikös hän kohta täällä käy?
_Mikko_. Ehkäpä. Ei häntä tiedä.
_Liisi_. Tulin äskettäin vasta Pietarista enkä vielä ole kerinnyt
mitään kuulla. Onkos teillä jotakin erikoisempaa sitte tapahtunut, vai?
_Mikko_. Onhan sitä — —
_Liisi_. Mitä sitte? Älkää nyt olko noin salaperäinen, Mikko! Vai eikö
sitä uskallakaan — —?
_Mikko_. Kah, mikäs — —?! Mitäpä siinä on salattavaa, jonka varmaan jo
kaikki tietävät.
_Liisi_. No, ettekö sitte minuun luota? Päinvastoin teen minkä voin,
jos vain osaan auttaa.
_Mikko_. Mitäpä apua siihen — —
_Liisi_. Mikäs onnettomuus se sitte semmoinen on?
_Mikko_. Semmoinenhan se vain on, että meitä siellä nyt on kolme suuta
syömässä.
_Liisi_. Hiljalle siis on syntynyt lapsi? Niinkö?
_Mikko_. Niin se on. Poika — toisella kuukaudella nyt.
_Liisi_. No, mutta, hyvänen aika, Mikko, eihän se nyt niin suuri
onnettomuus ole.
_Mikko_. Vai ei?!
_Liisi_. Luonnon järjestystä sellainen on.
_Mikko_. Kunpa vain luonto myöskin huolen pitäisi, että kaikki tehtävät
tehdyksi tulisivat ja olisi mitä suuhun panna.
_Liisi_. Onhan se sitä, Mikko hyvä. Ja säälittävää kyllä. Mutta
tuleehan siinä viimeisessä asiassa aina lakikin avuksi, jos niin on.
_Mikko_. Sepäs se on...
_Liisi_. Mitä? Eikö ole mitä ottaa, vai?
_Mikko_. Ottaa? Eikä, kun ei tiedä, mistä ottaa.
_Liisi_. Kuinka, Mikko? Ei suinkaan se nyt niin hullusti ole ollut
Hiljan laita?
_Mikko_. Kyllä se vain niin on, ettei siltä mitään tietoa saa.
_Liisi_. Mitä minä kuulen?! Eikö hän siis tahdo ilmaista lapsensa isää?
_Mikko_. Ei, rouva, ei vaikka mikä.
_Liisi_. Oooho!! Eikös se ole kummallista?!
_Mikko_. Hyvin se on kummallista, todellakin. Mutta minkäs sille voi?!
_Liisi_. Vai ei tahdo ilmaista? Mitäs hän sitte aikoo?
_Mikko_. Kuka hänet tietää. "Ennen vaikka tapan itseni", sanoo, "kuin
sen kellekään ilmaisen".
_Liisi_. Onpas se tyttö! Onpas teillä ihanteellinen tytär todellakin,
Mikko! Sehän on tavallaan harvinaisen kauniisti, jalosti tehty!
_Mikko_. Mitä lienee?! Tuhmaa itsepäisyyttä vain, minusta nähden.
_Liisi_. Tiedättekö mitä, Mikko?
_Mikko_. Mitä niin?
_Liisi_. Se merkitsee ainakin, että hän kovin sitä miestä rakastaa.
_Mikko_. Rakastakoon taikka ei, vaan mitäs hyvää siitä sitte hänelle
itsellekään lähtee?
_Liisi_. Ei, ei hänelle. Se on kyllä totta. Mutta lapsensa isää hän
siis vain ei tahdo mihinkään välikäteen saattaa. Ja se mies on siis
semmoisessa asemassa, että —. Eikö teillä ole vähintäkään aavistusta,
kuka hän voisi olla, Mikko?
_Mikko_. Mitäpä siinä aavistuksista ja arvailemisista lähtee, kun ei
kuitenkaan mitään varmaan tiedä eikä äiti liioin mitään sanoa tahdo.
_Liisi_. Vaan jos voi jälille päästä ja saada tytön tunnustamaan. Eihän
sitä voi nyt niin välinpitämättömäksi käydä — oman tyttärensäkään edun
ja kunnian tähden.
_Mikko_. Eipä kyllä.
_Liisi_. No niin! Ja syylliselle kai myöskin on tuleva ansaittu
rangaistuksensa, vai mitä?
_Mikko_. Kai se siltäkin kannalta — —
_Liisi_. Ettekö siis todellakaan mistään osaa päättää? Eikö Hiljan
tuttavien joukossa siellä ole ketään...?
_Mikko_. Eihän siellä... yksinäisessä olossamme... Eikä sillä
sielläpäin nimeksikään tuttavia ole.
_Liisi_. Sitähän helpompi sitte, Mikko, on, kun ottaa kaikki
asianhaarat huomioon: onko siellä ehkä joku käynyt — —? Ja ajan,
milloin?
_Mikko_. Eihän siellä muita käynytkään viimekesänä, kuin herrasväki
täältä, isäntä etupäässä.
_Liisi_ (merkitsevästi korostaen). Isäntä?
_Mikko_ (hämmästyen). Niin, — tietysti.
_Liisi_ (lyhyen väliajan jälkeen, katsottuaan Mikkoon kysyvästi). No,
mutta eikös äsken sanottu, että Hilja on toisinaan pitemmältä täällä
Alhossakin oleskellut? Olisiko siis ehkä täällä joku?
_Mikko_ (hätääntyen). En tiedä, rouva. En voi sanoa mitään. Mutta mitäs
te — —? Miksikäs te noin tuolla lailla — —? Ainahan sitä voi epäillä —
— Välistä joutuu kuin pahaan epäluuloon — — kiusaukseen — — luulla — —
_Liisi_ (utelevasti). Niinkö? Te siis todellakin jotakuta epäilette?
Näinhän minä sen.
_Mikko_. Kun te... kun näytti siltä, että te jotakin luulisitte ja
aavistaisitte...
_Liisi_. Enhän minä mitään — —
_Mikko_. En minäkään, en minäkään tahtoisi uskoa — —
_Liisi_. Mitä, mitä, Mikko?
_Mikko_ (toivottomasti). Ja kuitenkin se ajatus minua kiusaamistaan
kiusaa. Vaikka aina koetankin sitä karkoittaa pois ja pitää
mahdottomana, niin se sittenkin vain aivoissani pyörimistään pyörii.
_Liisi_. Minä ymmärrän, Mikko. Minä arvaan teidän ajatuksenne nyt.
_Mikko_. Luuletteko tekin, rouva, uskoisitteko tekin, että — —?
_Liisi_. En tiedä, en tiedä, Mikko.
_Mikko_. Mutta tehän myöskin epäilitte...?
_Liisi_. Kaikkihan on mahdollista...
_Mikko_.... että se olisi itse... isäntä?
_Liisi_. Niin jo ajatuksenne ymmärsin. Tehän sen nyt sanoittekin. Mutta
jos sitä epäilette, niin teidän pitää ottaa siitä selko. Niin, Mikko,
sillä tällä lailla ei vain saa — —
_Mikko_. Mutta mitenkä? Enhän minä — —
_Liisi_. Se on teidän asianne, Mikko.
_Mikko_ (ensin ajatuksissaan, sitte päättävästi). Niin — — niin. Niin
se on! Niin se on! Kyllä se niin on!!!
_Selma_ (ruokasalin ovelta). No, Mikko! Tännekös te jäittekin? Tulkaa
nyt! Kahvi on jo kaadettu.
_Mikko_. Niini Kiitoksia! Niin! (Poistuu hajamielisenä ruokasaliin).
_Liisi_ (seisoo silmänräpäyksen mietteissään, käsiään hykertäen,
kiertää sitte hyräellen pari kertaa ympäri salin ja istuutuu lopulta
pianinon ääreen, alkaen repäisevästä soittaa jotakin Chopinin valssia.)
_Selma_ (palaa kotvan kuluttua takaisin). Nyt he tul evät.
_Liisi_ (keskeyttää yht'äkkiä rajulla korostuksella soittonsa.) Joko?!
_Selma_. Näkyivät tuolla maantieltä kujanteelle kääntyvän.
_Liisi_. Mitä minä nyt teen, täti?
_Selma_. Kuinka: mitä nyt teet?!
_Liisi_. Niin, jos minä lähtisin pois...?
_Selma_. Mitä kummia! Olisipas se kauniisti tehty! Etkö sitte tahdokaan
heitä nähdä?
_Liisi_. Kyllä, — mutta — —
_Selma_. Mitä "mutta"?! Sehän olisi loukkaavaa, Liisi hyvä. Ja mitä
heihin tulee, niin voit olla vakuutettu, että he mielellään tahtovat
sinut nähdä.
_Liisi_. Luuletteko? Ja Hemmo myös? — —
_Selma_. Tietysti. — Kas niin! Tuossapa he jo kuuluvat pihaankin
ajavan. (Perältä kuuluu rattaiden kolinaa).
_Liisi_. Mutta missä minä olen, kun he tulevat sisään?
_Selma_. Kuinka: missä? Täällä, tietysti.
_Liisi_. Ei, ei. Minä menen ruokasaliin. Minusta on niin outoa ensi
kohtaus. (Tarttuu Selmaa kädestä).
_Selma_. Sinäpä nyt olet hermostunut! Kätesikin ovat ihan kosteat.
_Liisi_. Niin, niin kovin, täti. — Minä puhelen vähän Mikon kanssa ja
tulen sitte — —. (Juoksee ruokasaliin.)
_Selma_. No, voi sinua — —! (Seuraa Liisiä ruokasalin ovelle, jonka
vetää kiinni, ja aikoo sitte mennä eteiseen.)
_Elvi_ (tulee samassa sieltä). Terveisiä kaupungista, äiti.
_Selma_. Kiitos! — No, sehän oli hyvä, että tulitte.
_Elvi_. Kenenkäs hattu tuo on? Onko täällä vieraita?
_Selma_. On. (Seuraava vuoropuhelu Elvin kanssa puolikovaan.)
_Elvi_. Kuka niin?
_Selma_. Et taida arvata?
_Elvi_ (katsellen Liisin hattua). En, todellakaan. Ei täälläpäin
tuommoista käytetä. Täällä maalla ja noin ekstravagantti!
_Selma_. Nimen olet kyllä kuullut.
_Elvi_. Mikä sitte? En minä tiedä.
_Selma_. Liisi Blom.
_Elvi_ (peräytyen). Hänkö täällä?!
_Selma_. Kesävieraana Kivistössä taas, — niin. Olethan hänestä jo kyllä
kuullut puhuttavan?
_Elvi_. Kyllä, kyllä! — No, ei sitte tule hauskaa tänä kesänä. Sen minä
tiedän.
_Selma_. Kuinka niin? Hän voi olla hyvinkin hauska ja miellyttävä
kaikkine omituisuuksineen.
_Elvi_. Niin, mutta... olen myöskin kuullut hänen olevan hirveän
intrigantin, juonittelevan naisen. Personallisestihan minulla tosin ei
ole ollut kunnia häntä tuntea.
_Selma_. Nyt sitte saat tutustua...
_Elvi_. Missä hän on, äiti?
_Selma_. Ruokasalissa. Mennäänkö sinne, vai kutsunko hänet tänne, että
saan esittää teidät toisillenne?
_Elvi_. Samahan se. Mutta odotetaan ensin Hemmoa. — Kuule, äiti!
Onkohan se totta? Hänestä on niin paljon kerrottu, jota on vaikea
uskoa, — niin hirveältä se tuntuu?
_Selma_. Tarkoitatko sitä — —?
_Elvi_. — — että hän olisi ollut jollakin lailla sotkeutunut miehensä
salaperäiseen kuolemaan.
_Selma_. Minä en tahtoisi uskoa. Minun on ylimalkaan niin vaikea uskoa
pahaa muista. Ihmiset aina puhuvat niin paljon joutavia, panettelevat
ja parjaavat aivan ilman syytä.
_Elvi_. Eipä savua ilman tulta, — kuitenkaan.
_Selma_. Niin, niin. Mutta tässä tapauksessahan tutkimuksen kautta
kuuluu käyneen selville, että luutnantti Blom itse päätti päivänsä.
_Elvi_. Kyllä, niin sanotaan. Mutta varmaan ainakin vaimonsa tähden, —
hänen tavattomiin summiin nousseiden pukuvelkojensa ja ylellisen, yli
heidän varojensa eletyn elämän tähden.
_Selma_. Siitä en voi sanoa mitään, Elviseni. Täällä hän on elänyt
hyvin vaatimattomasti.
_Elvi_. Kun niin on täytynyt. — Ja mitä sitte vielä? Se toinenkin
juttu...
_Selma_. Sen luontoisista, kuin hän on, tietysti kerrotaan kaikellaisia
rakkausseikkailuja, jos sinä niitä...
_Elvi_. Enhän minä muuta tiedä, kuin sen — saman rykmentin erään
upseerin kanssa —, mikä juttu kuuluu sattuneen juuri hänen miehensä
kuoleman aikaan. Ja sehän se lisäksi luo niin omituisen varjon tuohon
naiseen.
_Selma_. No, kultaseni, minä en tiedä sitä enkä tätä. En siis tahdo
häntä puolustaa enkä panetella.
_Elvi_. Enhän sitä minäkään... Mutta omituisesti hän jo kuulemalta
minua kammottaa.
(Eteisestä kuuluu Liisin ääni, hänen iloista
puhettaan ja nauruaan.)
_Selma_. Kas, sieltä hän tulee. Varmaan Hemmon kanssa.
_Liisi_ (tulee sisään, vetäen perässään kädestä Hemmoa). Täältä me
tullaan, täältä me tullaan. Ha-haha-ha-ha! — Kuulkaa, täti! Minä
juoksinkin keittiön kautta nuoria vastaan ottamaan, mutta tapasin
pihalta vain Hemmon. Ja sekös säikähti, minut nähdessään niin, että oli
keikahtaa selälleen.
_Hemmo_. Kyllä kai, kyllä kai!
_Selma_. Sinuakos vallaton!
_Liisi_ (yhä nauraen, Elviin päin). Mutta tässä varmaan on — —? Ehkä
minä saan tutustua...?
_Hemmo_. Niin, saanko esittää? Minun vaimoni — —
_Liisi_. Ja Liisi Blom. Olettehan minusta kuullut? (Kättelee Elviä).
Tiesittehän jo minun olevan täällä?
_Elvi_ (väkinäisesti). Terve tul...
_Liisi_. Olen kovin ihastunut. Nähkääs: minä olen vanha ystävä
täällä talossa. Vanhempi teitä, rouva Kaltimo... (Pitelee Hemmoa
tuttavanomaisesti kädestä ja tarkastelee Elviä.) Me olemme
sinutelleetkin toisiamme, Hemmo ja minä. Ei suinkaan nuorella rouvalla
ole mitään sitä vastaan, että jatkamme sitä edelleenkin, vai?
_Elvi_ (kylmästi). Tehkää niin hyvin!
_Hemmo_. Tietysti siinä tapauksessa sinäkin, Elvi, olet rouva... —
Liisin kanssa "sinä"?
_Elvi_ (kuin äsken). Miks'ei.
_Liisi_. Tietysti! (Asettuen Hemmon ja Elvin väliin, pidellen toisella
kädellä Hemmoa käsivarresta, toisella Elviä vyötäisistä.) Tietysti,
pikku Elvi! Mitä niistä pitkistä puheista?! Se on niin mainio tapa
täällä Suomessa. Sitä on paikalla niin tuttavallinen. Saa paikalla
sanoa ihan mitä tahtoo, ja tehdä mitä tahtoo. Nähkääs, minäkin olen
tässä jo kuin saman perheen jäsen, kuin mikäkin yhdistysmerkki kahden
nuoren välillä. Eikö totta, täti? Ja täti on ihan kuin minun äitini
tahi isoäitini, ha-ha-ha-ha-ha!
_Selma_. Aina sinä olet sama tenhotar!
_Hemmo_ (irtautuen Liisin kädestä). Aina vain sama —
_Liisi_. Mikä? Mikä niin? Miks'et sano? — Vai tenhotar?! Kyllä kai!
Näenhän minä, etten mitenkään, vaikka kuinka tahtoisin, voi voittaa
Elvin sydäntä puolelleni.
_Elvi_. Anteeksi — —! Me täällä Pohjolassa olemme niin kovin
hidasverisiä.
_Liisi_. Sitä minä en usko. Osataan sitä täälläkin — —
_Hemmo_. Ei. Kyllä se on totta.
_Selma_. Sinuun verrattuina, Liisi, tietysti.
_Liisi_. Ja minäkö sitte olisin niin kuumaverinen?! Ha-ha-ha-ha! Jopas
minä nyt heti sain kuullakin Elviltä...
_Elvi_. Minä pyydän: olkaa... ole niin hyvä ja istu, Liisi.
_Liisi_. Niin, istutaan...! Tule! (Vetää Elviä kädestä viereensä.) Että
saan sinua oikein katsella. (Istuutuu Elvin kanssa sohvaan.) Vai sinä
se nyt olet...?! Mutta kuule, Hemmo! Minun täytyy sanoa, että kyllä
sinulla on oikein hyvä maku.
_Elvi_. Voi, enhän minä ole tottunut...
_Selma_. Ihanhan sinä saatat Elvin hämille, Liisi.
_Hemmo_. Minä kiitän itseni ja Elvin puolesta.
_Elvi_. Teillä, siellä suuressa maailmassa, on aina kohteliaisuuksia
varastossanne. Ja minä kun en ollenkaan osaa imarrella.
_Liisi_. Imarrella? Sitä en minäkään rakasta. Minä sanon suoraan, mitä
ajattelen, olkoon se sitte asianomaiselle mieluista taikka ei.
_Elvi_. Siinäkin minä olen niin tuiki hidasluontoinen, etten voi sanoa
toiselle mitään ennenkuin olen oppinut hänet oikein tuntemaan.
_Liisi_. Ai, siinä oli kärkeä, totta toisen kerran! — Mutta nythän
meidän juuri pitää oppia tuntemaan toisemme, Elvi! Meistä pitää tulla
oikein hyvät ystävät, eikö niin? Minä toivon sitä sydämmestäni oikein.
_Elvi_. Tietysti se on suotava.
_Selma_. Liisi kun aikoo taas viettää kesän Kivistössä.
_Liisi_. Ja kun toivon, että, niinkuin ennenkin, kursailematta, saisin
juosta tänne, milloin tahdon, miten tahdon.
_Selma_. Terve tuloa vain.
_Elvi_. Jos vain minun seurastani huvia on.
_Liisi_ (suudellen Elviä, kuin lasta hyväillen). Oi, sinä Elvi
kultaseni! — (Hemmolle.) Mutta mitäs isäntä sanoo? Hän ei sano mitään.
_Hemmo_ (kumartaen). Pyydän nöyrimmästi.
_Liisi_ (räjähtää iloiseen nauruun). Ha-ha-ha-ha-ha! Kylläpä se oli
juhlallista! — Enhän minä toki millään lailla, — ymmärränhän minä sen,
— tule häiritsemään nuorten kyyhkyläisten kuhertelua.
_Elvi_ (melkein itkuun valmiina, nousee äkkiä ylös). Minä pyydän
anteeksi... Minun täytyy...
_Liisi_. Hyvänen aika! Mikäs nyt? Jokos minä jollakin lailla...?
_Elvi_. Ei. Minun täytyy... matkan jälkeen... hiukan pestä käteni...
puhdistaa...
_Liisi_. Ja minä jo luulin... pahoittaneeni... jollakin lailla...
_Elvi_ (puolikovaan Selmalle). Minä en voi... minä en voi sietää
tuommoista.
_Selma_ (samoin Elville). Älä nyt välitä... turhasta...! (Ääneen). Minä
tulen sinua auttamaan.
_Elvi_. Tule, äiti! (Menee Selman kanssa ruokasalin ovesta).
_Hemmo_ (on sillä välin, otsa rypyssä, alkanut kävellä edestakaisin
huoneessa).
_Liisi_ (joka on jäänyt sohvaan istumaan, panee käsivartensa pöydälle
ja katsoo Hemmoon, alkaen kotvan äänettömyyden jälkeen). Olenpa minä
todellakin ilonhäiritsijä! Minä en tiedä, pitääkö minun itkeä vai...?
_Hemmo_. En minäkään tiedä, minkä tähden...?
_Liisi_ (lyhyt väliaika). No? Mitä: minkätähden?
_Hemmo_ (kuivasti, vaan ei epäkohteliaasti). Ei mitään.
_Liisi_ (jälleen lyhyt väliaika). Istuhan vähän tuohon vastapäätä —
toiselle puolen pöytää!
_Hemmo_ (istuu). Mistä on kysymys?
_Liisi_ (panee kyynärpäänsä pöydälle, tukee kämmenillään leukaansa ja
katsoo tiukasti Hemmoon). Kuule! Mitä niin: minkä tähden?
_Hemmo_ (tyynesti). Ei muuta, kuin että minä vain tahdoin pyytää sinua,
että olisit niin hyvä ja koettaisit välttää, ettei, niinkuin äsken,
syntyisi mitään ikävyyksiä,... että sinä...
_Liisi_. Sitäkö vain? Ja minä luulin, että kysyit... että tarkoitit
toista. Sinä tiedät, mitä.
_Hemmo_. Olkoonpa sitte niinkin, että tarkoitin.
_Liisi_. Miksi olen tänne tullut, — sitä, eikö niin?
_Hemmo_. No niin. Koska sen sanoit.
_Liisi_. Ja se sinua kummastuttaa?
_Hemmo_. Totta, puhuen — hyvin.
_Liisi_. Todellako?! — Totta puhuen, sinun sanasi minua kummastuttavat
eivätkä niinkään vähän.
_Hemmo_. Sitä en käsitä.
_Liisi_. Et käsitä?!
_Hemmo_. Sillä toinen, sinun sijassasi, ei olisi enää tullut.
_Liisi_. Toinen — ehkä — niin. Mutta minä en ole "toinen". Näetkös:
minä tahdoin, minun piti vielä saada nähdä sinua — sittenkin.
_Hemmo_. Vaikka siihen ei ole niitäkään aihetta.
_Liisi_. Aihetta? Kuinka kamalan kolkko sana kuulla. Mutta muuten:
mistä sinä tiedät, mitä aihetta minulla saattaa olla — sitä paitsi?
_Hemmo_. Ainakin minusta tuntuu, ettei pitäisi olla vähääkään.
_Liisi_. Tuntuu, — sanoit?
_Hemmo_. Niin.
_Liisi_. Sepäs se juuri on, että minusta tuntuu päinvastoin. Ja juuri
siksi...
_Hemmo_. Sitä en olisi uskonut.
_Liisi_. Olet erehtynyt siis.
_Hemmo_. Enkä usko sittenkään.
_Liisi_ (tuntehikkaan alakuloisesti). Vaikka on kulunut pitkän pitkä
talvi ja tulin sittenkin.
_Hemmo_. Mutta talven kuluessa on paljon, paljon muuttunut.
_Liisi_ (kuin äsken). Paljon, paljon! Mutta ei kaikki.
_Hemmo_. Kuitenkin niin, ettei sitä voi koskaan enää entiseksi saada.
_Liisi_ (intohimoisesti). Ei, mutta paljon puhkeaa kuitenkin kevään
tullen uudelleen eloon ja aina se, joka on elämän ikuinen itu, se, joka
ei peity minkään talven lumen alle, ei kuole minkään kylmän käsiin, se,
joka on elämä itse.
_Hemmo_. Aina sinä olet sama rauhaton —
_Liisi_. Raivotar — sano niin! Siksihän taisit minua kerran viime
kesänä nimittää.
_Hemmo_. En muista. Vaan sopiihan se nimi todellakin tavallaan sinulle
välistä.
_Liisi_. Sopiiko? Ehkä. Ja nyt ehkä paremmin kuin koskaan.
_Hemmo_. Se ei olisi suotava, Liisi. Sen sanoin jo äsken. Toivoisin
sydämmestäni, että nyt voisit pysyä rauhassa ja antaa muitten elää
rauhassa.
_Liisi_. Sydämmestäsi? Elää rauhassa ja nauttia onnestasi? Niinkö?
_Hemmo_. Niin.
_Liisi_. No, jos niin on, niin sitte tahdon koettaa, Hemmo. Aluksi
siis, — sillä luulenpa tosiaan, että olen sen kokonaan unhottanut, —
minun täytyy onnitella sinua naimisesi johdosta.
_Hemmo_. Mikä sala-ajatus taaskin sanoissasi piilee? Suoraa puhetta tuo
ei ole, sen näen.
_Liisi_. Suoraan sanoen sitte, en ole onnitellut sinua senvuoksi vain,
etten ole tietänyt, maksaako vaivaa.
_Hemmo_. Kylläpä sinä olet kohtelias!
_Liisi_. Niin, näetkös, kun en ensin ole kysynyt, saatko vaimosi kanssa
paljonkin rahaa?
_Hemmo_. Noh! Onhan sitä totuttu sinun suustasi paljonkin kaikellaisia
sanoja kuulemaan, mutta noin kyynillistä kysymystä ei toki vielä ole
kuultu.
_Liisi_ (nauraa ivallisesti). Ja sinä vastaat?
_Hemmo_. Minä voisin siihen yhtä julkeasti vastata, vaan katson
paremmaksi hienotunteisesti vaieta.
_Liisi_. Niinkö, että se asia ei minuun kuulu?
_Hemmo_. Juuri niin.
_Liisi_. Ja sittenkin minä tahtoisin niin mielelläni saada sinun
suustasi oikean vastauksen tuohon kysymykseeni.
_Hemmo_. No, jos välttämättä sen tahdot, niin voin sen antaa.
_Liisi_. Ja se kuuluu?
_Hemmo_. Että Alhon kartano oli kylliksi varakas saadakseen emännän
semmoisen, kuin tahtoi ja tarvitsi.
_Liisi_. Oo... oo... ooo!! Niin että olisi ollut pyrkijöitä enemmän,
kuin tarpeeksi?
_Hemmo_. Eikä, vaan sen verran, että voi valita mieluisensa.
_Liisi_. No nyt minä sen vasta kuulin. — Mutta sittenkin minun täytyy
pyytää anteeksi, että rohkenen epäillä — ja hyvillä syillä — tuon
ilmoituksen todenmukaisuutta.
_Hemmo_. Ja millä syillä, jos rohkenen kysyä?
_Liisi_. Pitääkö se minun todellakin sanoa?
_Hemmo_. Minä pyydän, minä vaadin sen.
_Liisi_. No sitte... Koska minulla sattuu olemaan kunnia tuntea Hemmo
Kaltimon intohimoinen luonne.
_Hemmo_ (nousten äkkiä ylös). Sanasi ovat niin sopimattomat, että minun
— — heti — —
_Liisi_ (nopeasti).— — pitäisi ajaa minut pellolle? Niin. Mutta et tee,
et tee sitä. Minä tiedän sen. Et uskalla — —
_Hemmo_ (alkaa kävellä edestakaisin huoneessa). Mutta jospa uskallan...
ja teenkin sen!
_Liisi_ (nousee ylös). Niinkö? Todellakin? (Ilkkuvasti.) No, siinä
tapauksessa minä poistun vapaaehtoisesti. Ainakin vähäksi aikaa. Minä
unhotinkin kokonaan, että täällä sinua muudan tahtoo tavata.
_Hemmo_. Kuka niin?
_Liisi_. Muudan henkilö, jonka tieltä minun tulee väistyä — antaakseni
aikaa hänelle puhutella sinua. Tunsithan hevosen, joka on sidottu
portin pieleen?
_Hemmo_ (hätääntyen). Takamaan —?
_Liisi_ (ruokasalin ovella). Mikon — niin. Ukko odottaa täällä
ruokasalissa päästäkseen puheellesi.
_Hemmo_. Minä jätän sinut sitte.
_Liisi_. Ei, ei. Tulkoon hän tänne. Nyt on hänen vuoronsa.
_Hemmo_ (hämmästyneenä). Mitä — sinä — tarkoitat?
_Liisi_. Mitä — hän — tarkoittaa, senhän saat kuulla. (Aukaisee
ruokasalin oven.) Mikko on hyvä ja tulee nyt.
_Mikko_ (tulee). Hyvää päivää! (KyImähkö kumarrus.)
_Hemmo_ (teeskennellyn välinpitämättömästi). Päivää, Mikko! (Kättely.)
_Liisi_ (seisoo, käsi oven rivalla, ja tarkastaa Hemmoa).
_Mikko_. Isäntä on kutsunut minut puheelleen?
_Hemmo_. Niin. Sehän oli hyvä, että jo tulitte. (Luo katseen Liisiin.)
_Liisi_. Minä menen, minä menen. (Luo, vielä viivytellen, merkitsevän
katseen molempiin ja poistuu ruokasaliin.)
_Mikko_ (kotvan väliajan jälkeen). Mitäs se olisi ollut — —?
_Hemmo_. Niin, tuota, ensiksikin... Eihän siellä Takamaalla mitään
erikoisempaa nyt liene tekeillä, vai?...
_Mikko_. No, eipä... Tavalliset tehtävät vain.
_Hemmo_. Jokos Mikko ne uudet viikatteen terät on saanut?
_Mikko_. Tulivathan ne sen sanantuojan mukana silloin.
_Hemmo_. Sehän on totta, se. (Kotva väliaikaa. Kävelee pari kertaa
edestakaisin.) No, entäs se kaivonkehys? Mitenkäs se on edistynyt?
_Mikko_. Sekö? Johan se on ammoin ollut valmis ja paikoillaankin.
_Hemmo_. Niin, niin, enhän minä sitä epäile, ettei Mikko olisi...
Päinvastoin: hyvinhän te siellä kaikki toimitatte. Mutta kun ei
itseltäni ole pitkään aikaan tullut siellä käydyksi...
_Mikko_. Eipä isäntä todellakaan pitkään aikaan ole ottanut käydäkseen.
_Hemmo_. Enpä, en. Vaan mitäpäs minä siellä nyt... Tähän aikaan ei
ole sopinutkaan. Ja hyvinhän minä aina olen voinut Mikkoon luottaa.
Mielihyväksenihän siellä kaikki on tehty ja toimitettu.
_Mikko_ (harvakseen). No, onhan tuo hyvä kuulla. (Jälleen lyhyt
väliaika.)
_Hemmo_ (kävelee taas pari kertaa edestakaisin, Mikon seuratessa häntä
katseellaan). Niin, tuota, sitte minun piti vielä puhua Mikolle eräästä
toisesta asiasta. (Pysähtyy.)
_Mikko_. Sitä kai juuri minun piti kuulemaankin tulla.
_Hemmo_. Jokos te sen sitte tiedättekin?
_Mikko_. Eikä. Mistäpäs minä sen...
_Hemmo_. Luulin, että äitini mahdollisesti jo oli ottanut asian
puheeksi.
_Mikko_. Ei, ei ole hän puhunut mitään. En sitte tiedä, mistä on
kysymys.
_Hemmo_ (kotvan mietittyään). Asian laita on, nähkääs, Mikko, nyt sitte
se, että, niinkuin varmaan olette kuullut, minun apellani on maatila
Turun läänissä...
_Mikko_. Olenhan minä...
_Hemmo_. Niin. Ja kun hän nyt itse äskettäin on muuttanut tänne
kaupunkiimme, niin tarvitsisi hän sinne tilalleen luotettavan,
kunnollisen miehen isäntärengiksi tahi voudiksi, siellä asioita
johtamaan.
_Mikko_. Jas-soo!!
_Hemmo_. Ja nyt hän on pyytänyt minun täältäpäin toimittamaan jonkun
semmoisen sopivan henkilön. Minä puolestani en tunne ketään...
_Mikko_. Enpä liioin sitte minäkään.
_Hemmo_. Tahdoin sanoa: ketään muuta, kuin Mikon itsensä, joka siihen
sopisi.
_Mikko_. Minä? Ettäkö minut...?
_Hemmo_. Itse kyllä sanoin apelleni, että minulla ei olisi varaa antaa
pois Mikkoa, minä kun niin välttämättä tarvitsisin teidät itsekin
Takamaata hoitamaan...
_Mikko_. Eihän sitä sitte pakkoa olekaan...
_Hemmo_. Lupasin kuitenkin ensin kysellä Mikon mieltä asiasta.
_Mikko_. No, minulla siihen ei ole vähintäkään halua.
_Hemmo_. Vai ei? Sepä kumma.
_Mikko_. Ei pikkuistakaan. Sen sanon vielä kerran.
_Hemmo_. Kuinkas sen nyt niin voi sanoa, asiaa tarkemmin miettimättä?
_Mikko_. Kyllä minä sen voin. Sillä miettimisestä se ei parane
kuitenkaan.
_Hemmo_. Mitenkä Mikko nyt noin voi puhua?
_Mikko_. Koskapa minä, suoraan sanoen, en tahdo.
_Hemmo_. Onpas Mikko nyt jyrkällä päällä, ja kuitenkin on tuo tarjoumus
teille monessa suhteessa hyvinkin edullinen.
_Mikko_ (naurahtaen). Kelle se voi olla edullinen kelle ei. Minä vain
en siihen suostu väellä millään!
_Hemmo_. Minä nyt en Mikkoa ymmärrä. Enkä tunne teidän puhettannekaan
enää. Pyytäisin, että vähän ääntännekin alentaisitte, sillä ei se tähän
tilaisuuteen sovi lainkaan.
_Mikko_. Niinkö? Ei sovi?!
_Hemmo_. Ei. Sillä minä en suinkaan ole tahtonut teidän mieltänne
millään pahoittaa. Päinvastoin olen talla vain teidän parastanne
ajatellut.
_Mikko_. Minunko parastani? He-he!
_Hemmo_. Mitä se tuo ivallinen nauru oikeastaan merkitsee? Minä jo
sanoin...
_Mikko_. Kun ei älyni ota ymmärtääkseen sitä parastani. Isäntä, näet,
on minuun tyytyväinen ja minä tyytyväinen olooni Takamaalla, jossa olen
piakkoin vuosikymmenen elänyt ja raatanut, ja kuitenkin, näet minut
tahdotaan pois. Se se on, joka vähän niinkuin naurattaa. Mutta mitäs se
tuhma talonpoika...!!
_Hemmo_. En, totta tosiaan, käsitä, mikä Mikon nyt on riivannut?! Tehän
olette aina niin siivoa puhetta käyttänyt, välimme ovat aina olleet
niin hyvät ja kaikkiin esittämiini tekoihin olette myöskin aina ollut
niin taipuvainen. Aina on sovittu asiat kinaamatta ja riitelemättä,
vaan nyt näin vastarintaan nousette. Joku rietas henki kai se nyt sitte
on teihinkin lyöttaytynyt, muuta en käsitä.
_Mikko_. Saattaapa se sitte ehkä niin ollakin, vaan ei ainakaan minun
esiin manaama.
_Hemmo_. On tämä nyt todellakin ikävää. Tahdoin vanhalle appiukolleni
tehdä mieliksi ja hankkia hänelle kunnollisen isäntärengin, vaan nyt
käy tällä lailla. Ymmärrättehän, Mikko, ainakin sen, mihin pulaan näin
olen joutunut, kun varmaan otaksuin teidän suostuvanne ja puolestani jo
annoin hänelle lupauksenkin. Mitäs minä hänelle nyt sitte sanon?
_Mikko_ (päättävästi). Joo! Sanotte vain, että Takamaan Mikko ei suostu.
_Hemmo_. Soo-soo! (Kävelee jälleen, pari kertaa edes takaisin ja
pysähtyy sitte Mikon eteen.) Mutta jos minä nyt sitte puolestani sanon,
että minä toivon, että Mikko suostuu.
_Mikko_. En sittenkään.
_Hemmo_ (kiivastuen). Mutta jos minä tahdon...
_Mikko_ (vastaa samoin). Niin en suostu sittenkään.
_Hemmo_. Silloin minun täytyy — — täytyy —
_Mikko_. Häätääkö, vai?
_Hemmo_ (hilliten itseään). Joihinkin muihin keinoihin ryhtyä. Mihin,
sen saan sitte nähdä. Joka tapauksessa, minulla nyt ei ole teille enää
mitään sanottavat. Saatte mennä. (Osoittaen ovea.)
_Mikko_ (tyynesti). No, kyllä. Saattaahan tuon. Mutta ennenkuin minä
menen, saanko minä ehkä vielä kysyä muuatta asiaa?
_Hemmo_. Mitä niin?
_Mikko_. Sitä, että miksi sitte te, isäntä, nyt näin kiivaasti
oikeastaan tahdotte minun suostumaan tuohon muka tarjoukseen eli
oikeammin vaaditte minun muuttamaan pois?
_Hemmo_. Senhän olen jo sanonut. Ei se enää kyselyistä parane.
_Mikko_. Kyllä se paranee, kun minä saan kysyä. Ja minun täytyy se
kysyä. — Sanokaapa! Hiljanko tähden ehkä te sitä vaaditte, vai?
_Hemmo_ (hätkähtäen). Hiljan? Mitäs sillä olisi...?
_Mikko_. Niin, niin, Hiljan. Kyllähän te tiedätte hyvinkin,... mitä
tarkoitan.
_Hemmo_. Arvaan sen kyllä. Mutta tekin hyvin tiedätte, että se asia ei
merkitse mitään.
_Mikko_. Vai ei merkitse mitään?
_Hemmo_. Ei yhtään mitään. Te kyllä tunnette minun mielipiteeni, etten
minä anna sen seikan vaikuttaa itseeni. Se on yksityinen asia, hänen
yksityinen asiansa ja sillä, niinkuin sanoin, ei ole tämän asian kanssa
mitään yhteyttä.
_Mikko_. Niin. Ei siltä kannalta, tietenkään, miltä te sen nyt
tahtoisitte otettavaksi. Sen minä kyllä käsitän. Olettehan te kyllä
niin jalomielinen, ettette pidä sitä tapausta minäkään loukkauksena,
minäkään pahennuksena itsellenne ja tilallenne, niin että meidät
sentähden olisi ihmisten näkyvistä etemmäksi kyörättävä.
_Hemmo_ (kiivaasti). Vaan mitäs sitte? Mitä?