Jaakko oli hyvin pahoilla mielin huonosti onnistuneen kosintansa
johdosta, ajatteli ja mietti pitkin päätään, mitenkä saisi Annin mielen
muuttumaan ja itseensä taipumaan. Tuntui kovin pahalta ajatella, että
toivo Anninkin suhteen olisi kuuksi päiväksi häneltä mennyt. Ja niinpä
tätä nykyä kyllä näyttikin, että turha on toivoakaan. Annin sydän on
kylmä ja tunnoton. Vaan jos hän ei sitä saa, niin minkäpä siihen
-- -- --! Ei ole muu neuvona kuin surra ja sitten odottaa surun
haihtumista.
Toisinaan hänen ajatuksensa lennähtivät siihen aikaan, jolloin hän oli
rakastunut tai ainakin luuli rakastuneensa Koiviston Liisaan ja tämän
iloinen hymyily, leikillinen luonto ja veitikkamaiset ruskeat silmät
pyörivät hänen ajatuksissaan. Mutta kun hän vertaili Liisaa ja Annia
toisiinsa, niin tuntui hänestä, että tämän jälkimmäisen menettäminen
tuotti hänelle paljoa suuremman surun kuin minkä hän oli tuntenut
sen jälkeen kuin toivonsa Liisan suhteen oli mennyt. Se suruhan ei
pitkällinen ollutkaan.
Kun Jaakko havaitsi, etteivät surulliset ajatukset ruvenneet hänestä
luopumaan, niin koki hän olla Annia kokonaan ajattelematta ja uskotella
itselleen, että hän kyllä tuli toimeen ilman tämän rakkautta; mutta
sittenkin pyöri vaan Anni alinomaa hänen ajatuksissaan; sitä kuvaa hän
ei millään keinoin saanut mielestään karkoitetuksi.
Kun hän ajatteli Annin sen iltaista käytöstä, jolloin hän oli tälle
lemmestään maininnut, niin hän muisti, että se myötäänsä vaan oli
hokenut, jotta hänellähän on jo ennestään morsian. Se oli vissiin
Pajuvaaran Heikin kautta kuullut jotain hänen rakkausasioistaan
ja siitä häneen suuttunut. Jospa hän osaisi sen rakkausasian niin
selittää, että Anni tulisi sen oikein ymmärtämään ja huomaamaan, ettei
se niin kovin vaarallinen olekaan kuin tämä ehkä luulee, niin ehkä tämä
sitten leppyisi. Sen asian pitäisi Annin saada nähdä oikeassa valossa.
Kenties olisi paras suoraan tunnustaa koko rakkausseikka Koiviston
Liisan suhteen, juurta jaksain selittää asia ja pyytää Annilta anteeksi.
Jaakko ajatteli ajattelemistaan, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä
selvemmin tunsi hän rakkautensa suuruuden Annia kohtaan. Hänestä
tuntui, että se kuitenkin on se oikea, joka häntä varten on olemassa;
ja itsepintaisesti päätti hän, ettei jätäkään rakkausasiaansa
semmoisekseen, vaan jatkaa sitä niin kauan kuin voi ja odottaa, eikö
Annin mieliala aikaa myöten ala muuttua ja vähitellen taipuvaisemmaksi
tulla.
Työmiesten tienestit olivat kauan aikaa olleet huonot, vaan alkoivatpa
ajat vähän parata, kun tukkitöitä ilmaantui paikkakuntaan. Työpaikalle
tulvasi kosolta väkeä ja muitten muassa meni sinne Jaakkokin, onnistui
saamaan työtä ja jonkunlaisen palkan.
Siellä kului hänellä monioita viikkoja, ja kun hän palasi takaisin, oli
hänellä säästössä rahaa sen verran, että siitä riitti monioita markkoja
elatustarpeita varten kotiin sekä hänelle itselleen uusien vaatteitten
hankintaan, joita hän jo aikaa sitten olisi tarvinnut, vaan ei ollut
kyennyt vielä ennen hommaamaan.
Oli jo kevätpuoli talvea, huikasevan kirkas oli auringon paiste ja
lumi rupesi vähitellen sulailemaan. Jaakko silloin moniaan kerran taas
päätti mennä Annin puheille.
Perille tultuaan puhui hän tälle nytkin rakkaudestaan ja vakuutti ihan
totta olevan, ettei hänellä ole morsianta eikä ole edes ollutkaan.
"Eikö ole ollutkaan!" kummasteli silloin Anni. "Onpa puhuttu sinun jo
kihloihinkin menneen."
"Siinä puheessa ei ole perää. Minä en ole vielä koskaan kihloissa ollut
enkä ole edes rakkaudestakaan puhunut kenellekään muulle tytölle kuin
sinulle."
"Puhutko nyt ihan totta?"
"No, aivan varmaan. Oletko kuullut minun ennenkään valetta puhuneen?"
"No, en kyllä. Vaan väitätkö siis, ettet sinä tosiaan ole vielä
keneenkään rakastunut?"
Jaakko selitti nyt, miten asiansa oli, selitti että hän tosin oli
rakastunut Koiviston Liisaan, vaan ettei asia kuitenkaan ollut vielä
mennyt niin pitkälle, että hän olisi tälle siitä mitään maininnut,
vaikka tosin oli kyllä puhemiehen hankkeissa ollut.
"Semmoinen on asia", sanoi hän lopuksi. "Anna anteeksi ereykseni!
Semmoista ereystä en toista enää tule tekemään. Älä siis siitä ikääsi
ole minuun suuttunut."
Anni oli hetken aikaa vaiti, sanoi sitten: "Olkoonpa nyt asianlaita
miten tahansa, niin sinä olet kuitenkin siellä Nurmelassa rakastunut
tyttöön, jonka suhteen minä en ollut mitään. Mitä sinä siis minusta!."
"Mitäkö sinusta! Kenestä sitten, jos ei sinusta! -- Olenhan minä
jälistäpäin huomannut erehtyneeni sen Liisan suhteen ja tullut siihen
vakuutukseen, että sinä olet se oikea, joka minulle on aiottu, sinä tai
ei kukaan."
"Jopa vainen! Siinä erehdyit, että sillä Liisalla, josta mainitsit,
ei ollutkaan samanlaisia tunteita sinua kohtaan kuin sinulla häntä
kohtaan; vaan jos hän olisi ollut heti valmis sinulle myöntymyksensä
antamaan, niin tietysti olisit ilolla tarjouksen vastaanottanut, vai
kuinka?"
"No, olisikkohan tuo silloin niin mahtanut käydä, vaan en kai minä nyt
ainakaan enää hänestä huolisikaan, jospa hänen saisinkin."
"Siinäpä se! Olisit kuitenkin silloin ottanut. Vaan kun et saanut,
niin minä silloin olin hätävarana. Voi sinua, kuinka vähän osaat antaa
arvoa naissydämmelle! Älä luulekaan, että minä tahdon olla hätävarana
sinulle paremmin kuin kenellekään muulle! Älä luulekaan, että meidän
naisten kanssa mies saa menetellä miten tahansa, vuoron perään ottaa
ja hyljätä, mieltyä milloin yhteen milloin toiseen, miten sattuu
vaan! Minäkö niin alentaisin itseni, etten loukkautuisi tuollaisesta
käytöksestä, vaan olisin heti valmis suostumukseni antamaan! Sinä et
tunnekaan minua, vaikka luulet tuntevasi. Tiedä se, että on minullakin
sydän, on ajatuskyky ja kunniantunto!"
Jaakko tuli hämilleen, ei tiennyt alussa mitä sanoa, katsoi vaan
kummissaan ja surullisesti Annin mielenliikutuksesta ja kiivaista
sanoista punastuneita kasvoja ja suuria sinisilmiä. Viimein hän sai
sanakseen: "Älä nyt ikääsi pahoile minun tuhmaa käytöstäni! Anna
minulle anteeksi ja omista minulle rakkautesi! Minä kuitenkin ikäni
sinua rakastan ja tunnen, että elämä ilman sinua ei ole minulle minkään
arvoinen."
"Heitä pois jo kaikki tuommoiset puheet! Minä en tahdo enkä jaksa niitä
enää kuulla."
Anni näyttäytyi aivan kylmätunteisena Jaakon suhteen, jota hän
tahtoi uskotella, ettei tällä ollut mitään toivoa hänen suhteensa.
Mutta kun hän ajatteli mielenlaatunsa todellista tilaa, niin tunsi
hän, ettei hän sydämmessään ollut niin kylmä tätä kohtaan kuin
sanoissaan ja käytöksessään; vaan hän piti kumminkin tämän käytöstä
pahana ja oli siitä murheissaan; näyttäytyen sen vuoksi tahallaan
jäykkänä ja taipumatonna, että Jaakko sitä selvemmin ymmärtäisi
hänen loukkautuneen ja itsensä väärin menetelleen. Hänestä tuntui
karvaalta ajatella, että tämä hänen lapsuutensa ystävä oli kerran hänen
halpana pitänyt -- tottapa hän sen mielestä oli halpa silloin ainakin
kun Koiviston Liisa sen ajatuksissa vaan pyöri -- ja hän muisti,
kuinka kovasti hänen sydämmeensä oli koskenut se sanoma, joka tiesi
Jaakolla morsiammen olevan. Kokekoon siis tämäkin, miltä toivoton
rakkaus tuntuu, ja kärsiköön rakkauden tautia, kun tässä rakkaus vaan
asunee! Se ei haittaa ollenkaan. Se on tälle opiksi vaan. Tietäköön,
ettei hän suinkaan ole mikään hätävara, joka olisi alttiina miesten
huikenteleville tunteille! Tietäköön myöskin, ettei naissydämmen
valloittaminen suinkaan ole kaikkein helpoin asia!
Ja Anni kääntyi selin Jaakkoon eikä sen koommin ruvennut puheisiin
tämän kanssa; ja kun Jaakko näki kaikki tuumansa turhiksi, täytyi hänen
tälläkin kertaa, paremmin asioissaan onnistumatta kuin ennenkään, alla
päin, pahoilla mielin lähteä kotiaan.