Jaakko eleli elelemistään kotipuolessaan, sai halon hakkuuta työkseen
muutamasta kylän isoimmasta talosta ja palkakseen jyviä, jotka vei
kotiaan ja jotka siellä käsimyllyssä jauhettiin, sitten leivottiin ja
syötiin sitä myöten kuin saatiinkin.
Tultiinhan tuota kutakuinkin toimeen Törmälässä eikä Jaakolla ollut
erityistä valittamisen syytä, vaikk'ei hänellä mitään lihavia päiviä
ollut, eikä kassoja ruvennut keräytymään. Pieksunsa ja vaatteensakin
olivat jo kuluneet jotenkin pahanpäiväisiksi; housuissa ja takissa
oli paikka paikan päällä ja turkissa oli päällinen monestakin kohti
repeillyt ja sitten korjattu. Tulihan noissa kuitenkin toimeen,
vaikk'eivät ne näköjään olleet kehuttavat; ei niissä pakkanen kovin
hätyytellyt.
Kului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi
Jaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään
sen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen
tästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi
hänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta
tuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli
erehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt
Koiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli
ja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään,
ettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli
ruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle
aiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi
hänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se
suremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet,
joita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi
heränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä
mahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle
itselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.
Kun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän,
ettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön
toivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei
ole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla
saattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas
kävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua;
mukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi
omakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä
omia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten
ajatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten
kuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä
tietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin
terve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon
tekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä -- verotaloa
sitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan --. Sitä paitsi, vielähän
nuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla,
kesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä
tulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia
asioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan!
Rakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet
huonommatkin naimisiin menevät.
Hyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia
tapaamaan.
"Kuulehan Anni, armas ystäväni!" sanoi hän tämän luokse tultuaan.
"Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla
kuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni
ovat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan
paremmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko
siis minun kanssani taloksi rupeamaan?"
"Voi Jaakko, kuinka puhut!" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen
luoden. "Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties
toisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä.
Silloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua
mieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti
haihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja
luotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun
suhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni
tyhjiin rauenneen. -- Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään
tuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!"
"Mitä sinä nyt -- -- --! Eihän minulla mitään morsianta ole -- -- --."
"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä
rakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!"
"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten
koskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä
vakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä
sinulla on iäti poistumaton sija."
"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun
sydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä
minusta! Anna minun olla rauhassa."
"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun
mielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?"
"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy
entiseen kultaasi äläkä kahta ota!"
"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. -- Enpä minä
oikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me
lapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet
useinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa
tainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut
huomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika,
vähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin
vaatteet päälläni."
"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään
mielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy
varallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään."
"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä
paranevat, kun ajatkin paranevat", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan
katsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.
"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan
karvoihin katsominen."
"No -- tuota -- sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?"
"Eipä ole, eikä tule olemaankaan."
"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko", sanoi Jaakko,
miettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa
asiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei
menesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen
tämän maan päällä.
"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!" lisäsi hän
sitten, "vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen
merkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun."
"Älähän toki! En anna sinulle suuta", huudahti Anni ja vetäysi syrjään,
kun Jaakko lähestyi häntä. "Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä
olen suuttunut sinuun!"
"Älähän noin kova toki ole! Sinä et nyt ole itsesi kaltainen."
"Mene pois, että pääsen rauhaan sinusta, äläkä turhanpäiväisesti sanoja
latele, jotka ovat minulle vaan kiusaksi!"
Jaakolla ei onnistunut kosinta. Anni näytti olevan niin taipumaton ja
huonolla tuulella, etteivät siihen ystävällisimmätkään sanat pystyneet.
Jaakolla ei viimein ollut muu neuvona kuin mieli raskaana poistua Annin
luota ja mennä kotiaan.