Jaakko tunsi sydämmensä niin helläksi Annia kohtaan, tunsi niin
lempivänsä tätä, vaikka toivonsa jo näytti menneeltä, että rakkaus
vaivasi häntä niinkuin tauti, eikä se hevillä ruvennut poistumaan,
päinvastoin vaan yltyi joka kerta kun hän sattui Annia näkemäänkään.
Tätä hän ei saattanut mitenkään unehuttaa; alinomaa se vaan pyöri hänen
ajatuksissaan.
Toisinaan valtasi hänen hyvinkin paha mieli, jolloin kaikki eläminen ja
oleminen näytti kovin kolkolta eikä mikään asia tuntunut mieltä myöten
onnistuvan; mutta menivätpä kuitenkin aina ohi ne pahimmat pahan tuulen
puuskat, ja surustaan huolimatta teki hän tyyneenä ja masentumatta
työtään, jota kyllä tuntui olevan, ja ajatteli Annista, että kun se
ei ole saatavissa, niin minkäpä siihen voi -- -- -- eihän siinä suru
mitään auta. Pahaltahan se kyllä tuntuu, kun toivo on mennyt, vaan
eihän sureminen kuitenkaan toivoa tuota.
Kului aika kulumistaan, tuli kevät, tulipa viimein kesäkin, eivätkä
Jaakon asiat Annin suhteen olleet entisestään muuttuneet.
Kun Jaakko silloin kauniina kesäpäivänä, kun lintuset vasta
lehdittynein koivujen oksilla iloisesti visertelivät ja vasta
ruohottuneet kedot ja tantereet kesän ensi kukoistuksessa vihantina
rehoittivat ja vedet sinisinä välkkyilivät, talven kahleista vapaina,
-- kun hän silloin kotopihalta loi silmäyksen yli läheisen järven
ja katseli iloisesti lirisevää puroa tuolla aivan lahden päässä ja
naapuritaloa tuolla järven toisella puolen vastapäisellä rannalla
vihantine viljelystiluksineen ja loivine törmineen, kun hän katseli
tänne ja muisti viime kesäistä poislähtöään, muisti Kumpulan Annin
ystävälliset silmäykset, hellät kädenpuristukset ja jäähyväissanat,
niin silloin taas, heränneitten muistojen vaikutuksesta, hänen
tunteitteittensa lähteet kuohahtivat ja häntä kovasti halutti vielä
nähdä Annia samanlaisena kuin silloin eron hetkellä ja ennenkin. Vaan
mitäpä hän voi sitä enää samanlaiseksi saada, kun se ei itsestään
muuttune! Turha lienee yritelläkään sitä enää puheilla taivutella. Kun
se ei missään suhteessa osoita vähintäkään hellätunteisuutta, kun se
aina vaan on jäykkä ja kylmätunteinen, niin turhaanhan menisivät kaikki
yritykset.
Jaakko sattui pääsemään kasakaksi Toivoniemeen. Sieltä pitäen hän
tuon tuostakin tuli tilaisuuteen Annia tapaamaan; mutta ei hän paljoa
tämän kanssa enää puhellut, rakkaudesta ei lainkaan, jota ei näyttänyt
Annissa enää olevankaan.
Kuitenkin alkoi Annin käytös hiukan muuttua. Tämä oli puheissaan
vähäsen leppeämpi eikä enää näyttänyt niin vastenmielisesti hänen
seurassaan olevan kuin kevättalvella. Jaakko silloin rupesi arvelemaan,
että jokohan tuo alkaa leppyä, vaan ajatteli taas toisekseen, että
yhdenlainenpa tuo on muitakin kohtaan, eikä suinkaan ole ystävällisempi
hänelle kuin kenellekään muulle; siinä vaan on muuttunut, ettei ole
tylympikään, niinkuin yhteen aikaan näytti olevan.
Annin palveluskumppanin Kaisan kautta, jonka kanssa Jaakko oli hyvä
tuttu, hän kuulusteli Annin mielialaa, jotta saisi tietää, vieläkö
hänellä voi olla vähintäkään toivoa. Kaisa lupasi tehdä hänen asiansa
hyväksi minkä voi ja teki havaintoja Annin mielialasta, josta ei
kuitenkaan saanut muuta selville kuin ettei Anni suinkaan enää ole
vihoissaan Jaakolle, eikä puhu tästä pahaa eikä hyvää, eikä myöskään
ole kenenkään nuoren miehen kanssa minkäänlaisiin lemmen asioihin
kietoutunut. Nuo tiedot eivät isosti antaneet Jaakolle toivoa, sen
verran kuitenkin, että hän ajatteli, ettei se voisi aivan ihan
mahdotonkaan olla, että kaikki vielä hyväksi kääntyisi. Hän ajatteli,
että antaapa ajan kulua, niin sittenpähän lopulta näkyy, mitenpäin ne
asiat alkavat kääntyä.
Sattuipa Jaakko Juhannuksen aattoiltana yhtymään Vesalan Vilpon ja
pappilan Pekka rengin kanssa, jotka molemmat olivat hänen kanssaan
jotenkin yhdenikäisiä ja jotka tulivat tahtomaan häntä mukaansa.
Iltansa kuluksi lähtivät he kaikki kolme läheiselle järven lahdelle
veneellä pulkkailemaan.
Oli mitä kaunein ilta. Rasvatyyneenä välkkyili lahden pinta, jota
kauniin iltaruskon säteet punasivat, iloisina telmivät muikkuparvet
aivan veden pinnan rajassa, siellä täällä ahvenlaumat porahtelivat,
siian hietut sirahtelivat ja isot hau'it hypätä loiskahtivat. Monioita
kalalokkeja lentää liiteli ilmassa ja toisinaan joku niistä nuolen
nopeudella tupsahti alas veden pinnan rajaan ja kohosi jälleen iloisena
ilmaan, kirkassuomuinen siian poika kynsissään. Tuolla yksinäisellä
karilla istui toisia kalalokkeja, aivan tyyneesti ja rauhallisesti
ympärilleen silmäillen, ja kauniisti välähtelivät niitten valkoiset
siivet, joita ilta-aurinko ihmeen kirkkaiksi kuvasi. Tuolla lahden
perällä uiskenteli rauhallisesti parvi vesilintuja, kääntelihe puoleen
ja toiseen.
Nuorukaiset veneessä iloisesti puhelivat ja laulelivat ja metsäisten
rantain rinteiltä vastasi kaiku heidän ääneensä. Kun he joskus
vaikenivat, kuulivat he läheiseltä rannalta laululintusten iloisia
viserryksiä ja kaukaa metsän sisästä kä'en kauniisti kukahtelevan.
"Kukkuu, kukkuu", äänti se monta kertaa peräkkäin, vaikeni hetkeksi ja
taas kukkui.
Jaakko ei naureskellut eikä puhunut ja huutanut niin iloisesti
kuin toiset, istui kuitenkin tyyneenä ja rauhallisena veneessä ja
kuunnellessaan käen kukuntaa ajatteli, että kukkukoonpa käki nyt lempeä
lemmettömälle morsiammelle.
Kun nuorten miesten iloitellessa neljä tyttöä ilmausi lahden
etälänpuoleiselle rannalle ja sinne vihannalle nurmirinteelle tuli
katsomaan ja kuuntelemaan, mitä miehiä ne ovat nuo, jotka semmoista
iloista ääntä pitävät, silloin veneessä oliat sitä kovemmin huusivat,
jotta paremmin kuuluisi, ja tähystelivät rannalla käveleviä tyttöjä,
jotta ketä ne ovat. Näytti vähän niinkuin ne olisivat olleet
Toivoniemen ja pappilan piikoja. Ei vielä aivan selvään saattanut
eroittaa.
Vilppo ja Pekka ne vaan laskettelivat iloisia ja lystillisiä
runosäkeitä, enimmäkseen vaan tukkipoikain lauluja, joihin Jaakkokin
kyllä yhtyi, mutta halusipa hän joskus toisenlaisiakin runosäkeitä
laulettaviksi, jotka olisivat paremmin hänen omien tunteittensa
mukaiset.
Kun oli muuankin tukkipoikain laulu laulettu, tuumasi hän tovereilleen:
"Lauletaanpa nyt kerran jotain muutakin eikä aina noita samoja.
Lauletaanpa että
"Ai, ai, ai, kuinka mua vaivaapi tuo rakkauden tauti.
Ei sitä tunne eikä tiedä, joka ei sitä nauti."
"No lauletaan!" myöntyivät siihen toiset, ja kohta kajahtelivat rannat
vastaan kolmen vankkaäänisen miehen kovista huudoista.
Monta kertaa kadutettiin samoja säkeitä, kunnes Jaakon esityksestä taas
laulettiin ja huudettiin:
"Sua rakastan mä kaiken elinaikani,
Vaikka onpi turha jo kaikki toivoni."
Tytöt, näitä ja muita lauluja aikansa kuunneltuaan, alkoivat
juoksujalassa törmän päältä rantaan laskeutua, lykkäsivät sieltä
vesille veneen ja lähtivät hekin pulkkailemaan, etenivät rannasta ja
lähenivät sitä venettä, jossa nuo isoääniset laulumiehet olivat. Nämä
silloin kohta tunsivat heidät, näkivät, että siinä veneessä istuivat
pappilan piiat Anni ja Kaisa sekä Toivoniemen kaksi piikatyttöä; ja
silloin hekin puolestaan alkoivat näitten venettä kohti soutaa.
Nuoret yhdyttyään ja tervehdittyään toisiaan puhelivat iloisesti
minkä mitäkin, laskivat leikkiä, katsastivat toisiinsa ja rupesivat
miettimään, että mitä lystiä sitä nyt keksittäisiin. Silloin ehdoitteli
Yilppo:
"Kun ei muuta mukavampaa löytyne, ruvetaan vaikka nuotan vetoon."
"No ruvetaan!" suostuivat heti toiset.
Tehtiin niinkuin päätettiin. Tuota pikaa käännettiin molemmat veneet
yhtäälle päin sitä rantaa kohti, josta Vilppo, Pekka ja Jaakko olivat
tulleet, ja lähdettiin nuottaulkuja kohti kilpaa soutamaan. Kävipä
silloin koko ätäkkä; silloin puheltiin ja naurettiin, porskuteltiin ja
airoja kiskottiin ja vaahtopyörteet jäivät airojen jälkiin ja koskena
kohisi vesi veneitten keulain edessä. Tytöt ne tiheämpään airoja
vedessä käyttivät, vaan pojat taas voimakkaammin vetivät, jotta yhtä
rintaapa ne veneet kulkivat, vaikka tyttöjä oli neljä ja poikia vaan
kolme.
Kiireesti ahdettiin nuotta veneisiin ja lähdettiin sitten muikkuparvea
etsimään, ja samalla kun parvi nähtiin, samallapa se melkein oli
kierrettynäkin; niin sukkela oli nuori väki liikkeissään.
Kului varsin rattoisasti aika siinä nuotan vedossa, jolloin nähtiin
vaivaa huvin eikä suinkaan työn vuoksi, eikä vaan iloisia puheita eikä
naurua eikä lystiä puuttunut. Vilppo varsinkin oli erittäin riemastunut
ja virkeä ja näkyipä toisten ilo Jaakkoakin vähän elähyttävän. Mutta
eipä hän paljon puhellut, enimmäkseen vaan kuunteli toisten puheita,
katseli heidän hommiaan ja nuotan vetoa, piteli puuta ja nautti illan
ihanuudesta.
Luoteen puolella kauniisti kimaltelevan ison selän takana näytti
juuri aurinko isona kuin ammeen pohja alareunallaan veden rajaan
koskevan, painui sitten painumistaan alemmaksi, kunnes viimein solahti
näkymättömiin, vaan kirkas punertava loisto jäi jälille pohjoiselle
taivaan rannalle, eikä se siitä kadonnut koko yönä.
Jaakko tuon tuostakin katsoa vilkaisi silmiin Annia, joka toisessa
veneessä oli muutamana puun pitäjänä, katsasti, että luopiko se edes
silmäystäkään häneen; ja kylläpä se näkyi, kumma kyllä, kerran toisensa
perästä häneen katsastavan ja nyt sen silmäykset näyttivät tavattoman
ystävällisiltä -- mikä ne lieneekin muuttanut -- ja kasvot lempeiltä
ja iloisilta. Eihän se tuollainen ollut talvella -- -- mikä lieneekin
siinä mielenmuutos tapahtunut -- -- jospa se jo alkaa katua talvellista
kovuuttaan!
"Alkakaapa jo tarpoa!" huudahti samalla Vilppo. "Kukkohan tässä jo
kohta käsiin tulee."
"Onpa tuo siksi etäällä vielä, että tuskin porkalla yllät koskea",
arveli siihen Kaisa.
"Yllänpähän."
"Niin, mitäs nyt, kun jo ennätti liketä!"
Kävipä aika räiske, kun neljä henkeä nyt kivakasti porkkia liikutteli,
jotta yhtenä kuohuna kohisi vesi veneitten välissä ja pärskähteli
tarpojain silmillekin.
"So, so, so! Vähempikin räiske auttaisi", äänti silloin Vilppo.
"Tuo Jaakkohan se tässä -- -- --" sanoi Anni leikillään. "Se on niin
vankkakätinen, että aivan velliksi veden sekoittaa, muikut murskaksi
murentaa."
"Minäkö! Entäs' itse! Silmät kaloilta puhki pistät", vastasi Jaakko
yhtä kompasanaisesti.
"Onkopa niitten pakko eteen mennä! Oma syy, jos porkan tielle sattuvat."
Lakkasi kohta tarvonta ja nuotan perä kaloineen veneeseen nostettiin,
solmu, aukaistiin ja muikut solutettiin vasuun, jossa ne vähän aikaa
hyppelivät.
Vetivät nuoret vielä apajan, vetivätpä toisenkin, ennenkuin rupesivat
lähtöä miettimään, ja lysti ja hauska heillä vaan oli.
Vihdoin viimein he malttoivat lähteä, soutivat rantaan, nostivat
nuotan uluille, vetivät veneet maalle ja lähtivät nuottavasussa, kun
ei sattunut kontteja olemaan, kaloja siihen taloon kantamaan, jonka
nuottaa olivat käyttäneet.
Kun he nousivat loivaa mäkirinnettä ylöspäin, astuivat kauniin
lehtokujan keskitse, niin aurinko jo näkyi kirkkaana ja juhlallisena
kohoilevan koilliselle taivaan rannalle kaukaisen kukkulan takaa.
Kun olivat muikkuvasun taloon kantaneet, lähtivät Vilppo, Pekka ja
Jaakko vielä tyttöjä saattamaan.
Siinä kulkiessaan he iloisesti puhelivat ja naureskelivat. Erittäinkin
näytti Vilpolla ja Kaisalla lysti olevan.
Kun olivat kappaleen matkaa yhdessä joukossa astuneet, rupesi Jaakko
vähän jälille jättäymään, varsin vaan nähdäkseen, eikö rupea Annikin
jäämään, ja ajatellen, että jos siinä tosiaan on mikään mielenmuutos
tapahtunut, niin kyllä se jääpi.
Äläpäs ollakaan! Jopa rupesi Anni jättäymään, jäi jäämistään toisista
jälille ja lopulta Jaakkoon yhdyttyään rupesi tämän sivulla kulkemaan.
"No, millä kannalla ovat sinun asiasi nykyään?" kysyi Jaakko Annilta.
"Mitkä asiat?" kysyi Anni vuorostaan.
"Mitkä asiat -- -- -- niinkuin et tietäisi, -- Miksi sinä toisista
jälille jäit?"
"Varsin vaan. Miksi sinä?"
"Samahan se, miksikä -- -- -- ajattelin, ettei siellä kukaan kuitenkaan
minua kaipaa."
"Entäpä jos kaipaisi!"
"Kuka?"
"Se, joka ennenkin on kaivannut."
"Kukapa se ennenkään on kaivannut, ainakaan sen jälkeen kuin kotia
tulin?"
"Onpa yksi kaivannut, joka oli ennen sinulle hyvä ystävä."
"Minulla oli kerran ystävä ja sen nimen käytin sinusta, vaan sen
jälkeen kuin sinä minun hylkäsit ei minulla ole ystävätä."
"Entäpä jos en olisikaan hyljännyt!"
"Mitä sanoit! Voinko minä enää toivoa sinun rakkauttasi?"
"Voit. Minä en tahdo enää salata tunteitani. Tehkäämme sovinto ja
unhottakaamme toistemme viat sekä kaikki ikävät tapahtumat! Rakastatko
minua enää?"
"Ketäpä sitten jos en sinua! -- Kiitos Luojan, että vihdoinkin tosi
onnen aika minulle koettaa! Minä rupean nyt omaa mökkiä itselleni
hommaamaan Kumpulan järven varrelle sen puron törmälle, jonka äärellä
lapsuutemme hupaisimmat hetket vietimme, ja kenties vien jo vuoden
päästä sinut uuteen kotiini vaimonani ja elämäni riemujen ja surujen
tasaajana."
Monilla suudelmilla ja syleilyksillä vahvistivat Jaakko ja Anni
kihlauksensa sekä lähtivät sitten toisten jälkeen.
Jaakon isä, kuultuaan poikansa kihlauksesta, tuumasi: "Kovalleppa otti,
ennenkuin Annin sai."
"Kovalleppa sillä on ottanut, jos se on mitä muutakin yrittänyt", sanoi
siihen Jaakon äiti.