XIII.

Pajuvaarassa vietettiin talon vanhan isännän ainoan pojan Heikin ja

tämän morsiammen Törmälän Eevan häitä, tuliaisia. Paikkakunnan tavan

mukaan olisivat ensin lähtiäiset olleet vietettävät Törmälässä,

morsiustalossa, vaan kun se oli kovin pieni ja vähävarainen tila eikä

edes oikea verotalokaan ja kun lähtiäiset yleensä eivät olleet mitään

tuliaisten suhteen, ei oltu ruvettu isoja lähtiäiskemuja laittamaan.

Sen sijaan vietettiin sitä isommasti tuliaisia ja nehän ne päähäät

olivatkin. Morsiuspari oli käynyt pappilassa vihillä sekä sitten tullut

tänne pitoihin, joihin oli keräytynyt myöskin hääkansaa kosolta.

Olipa nyt näkymään asti väkeä Pajuvaaran tilavassa pirtissä ja siellä

vietettiin iloisia kemuja, siellä syötiin, tuumailtiin ja puheltiin,

leikkiä laskettiin ja pilapuheita lausuttiin; siellä pelimanni viulua

soitti ja nuori väki innokkaasti tanssi ja muutenkin lystiä piti.

Puhemies, Korpimäen Aaro, ja itse arvokas Pajuvaaran isäntä tekivät

parastaan, pysyttääkseen mielialaa hyvänä hääväessä, jota alinomaa

kehoittivat säästelemättä nauttimaan, mitä oli tarjona; ja Kallion

Kusti, pelimanni, soitti viulua minkä kerkesi, jottei tanssi ainakaan

pitkäksi ajaksi taukoisi.

Nuori väki huvitteli itseään tanssilla, leikeillä ja iloisilla

puheaineilla miten paraiten taisi, vaan vanhempi väki tyytyi syömiseen

ja juomiseen sekä vakaisiin keskusteluihin ja nuorison lystein

katselemiseen.

Naisten joukosta, paitsi morsianta, tanssitettiin ahkerasti varsinkin

Toivoniemen ja pappilan piikoja; ja punaposkisina, ilosta hymyillen,

kiitivät nämä nuorten kuljettajainsa sivulla, joista pappilan rengit

Kalle ja Pekka sekä Vesalan Vilppo Toivoniemeltä näkyivät useimmiten

liikkeessä olevan, varsinkin viimeksi mainittu. Hän tanssitti vuoron

perään kaikkia saapuvilla olevia tyttöjä, enite kuitenkin Törmälän

Annia, ja yhdestä tytöstä päästyään otti heti toisen, malttamatta

monesti levähtää. Mutta lämmin hänellä olikin, jotta tukka oli

märkänä ja kasvoille myötäänsä hikihelmiä nousi. Lysti hänellä näytti

olevan. Hän oli iloinen ja puhelias niinkuin tavallisesti ja pani

sukkeluuksillaan monenkin nauramaan. Ei hän nyt näyttänyt olevan

millänsäkään siitä, ettei asiansa ennen Annin suhteen ollut hänen

mieltään myöten onnistunut.

Morsiammen vanhin veli Jaakko, joka muutama viikko sitten oli

koteutunut, oli myöskin saapuvilla häissä ja näyttikin aika

tyytyväiseltä. Hänellä oli monta tuttua täällä, joita ei ollut vielä

tavannut kotiatulonsa jälkeen. Ne tulivat kaikki häntä ystävällisesti

puhuttelemaan ja kummastelivat, kun hän niin pian oli koteutunut. Ja ne

kysyivät häneltä, oliko hän kotipuolessaan vaan käymässä vai aikoiko

hän vielä palata takaisin, ja kun hän oli vastannut, jotta kyllä hän

toistaiseksi jääpi tänne, kysyivät taas, miksi hän ei alapuolessa halua

olla; ja samaan tapaan vastasi hän silloin kaikille: "Eipä tuolla

näkynyt rikastuvan kuitenkaan; jo minä sen verran tulin näkemään,

ettei siellä minun laiseni mies voi menestyä, enkä minä sen puolen

oloihin voi koskaan täydellisesti tottua; yhtäkaikki siis, jos olen

kotipuolessanikin, vaikka laihemmalla leivällä; saapihan tuota työtä

täälläkin, jospa onkin palkka pienempi; eivät ne kuitenkaan tule aina

hyvät päivät ison palkan muassa."

Kun Jaakko entiselle hyvälle tutulleen Kumpulan Annille, joka

hymyhuulin häntä kuunteli, selitti kotiatulostaan ja katsahti tämän

lempeisiin silmiin, oli hänellä elävästi mielessä, miltä hänessä oli

tuntunut, kun hän suksilla hiihtäen oli lähennyt armaita kotoseutuja,

jolloin tuossa tuokiossa monet mieluisat muistot olivat heränneet

hänessä ja hänen ajatuksensa kiitäneet läpi lapsuutensa aikojen.

"Mielihyvällä, povi lämpimänä", sanoi hän, "hiihtelin minä kotimäen

vankassa metsikössä, jossa lähes jokainen tiheäoksainen kuusi, humiseva

honka ja petäjä, jokainen kunnas, jokainen tiheikkö ja aavikko olivat

minulle vanhastaan tuttuja; ja silmäilin sieltä metsikön läpi siintäviä

Törmälän rakennuksia, jääpeitteistä järveä ja Kumpulaa toisella

rannalla sekä järven päässä olevaa puroa, joka nyt oli jääpeitteessä

sekin ja jonka lirinää siis ei kuulunut, vaan jota katsellessa mieleeni

muistuivat monet somat tapaukset siellä puron rannalla, missä meillä

oli ennen ollut tapana usein yhdessä olla; ne tulivat niin elävästi

mielikuvituksessani eteeni kuin ne olisivat vasta eilen tapahtuneet."

Nurmelassa olostaan puhui Jaakko minkä mitäkin, mutta jätti kuitenkin

mainitsematta kokonaan, kuinka hän oli rakastunut Koiviston Liisaan

ja mitenkä hänen rakkausasiansa oli päättynyt. Silloin kesken hänen

puheitaan tuli Vilppo pyytämään tanssikumppanikseen Annia, joka

lähtikin mukaan. Kokihan kyllä Jaakkokin olla muassa tanssissa, vaikka

siinä hänen Vilppo voitti; ja se häntä vähän harmitti, että Vilppo

useinkin kerkesi mennä Annin ottamaan juuri kun hän oli aikeessa mennä.

Kyllähän se näkyi Vilppo kokevan Annia mielitellä ja hyvällä mielellä

pitää niin paljon kuin voi; ja näky ihan tuo Anni mielellään toisten

lystissä muassa olevankin, vaan eipä kuitenkaan näyttänyt siltä, että

juuri Vilppo olisi häntä innostuttanut, päinvastoin, rohkenipa Anni

kerran sanoa tälle: "Pysy nyt toki vähän aikaa erilläsi, että minä

saan hetkisen levähtää! Aivanhan tuossa pää sekasin menee lakkaamatta

huumaavassa tanssissa pyöriessä. Mene Kaisaakin joskus tanssittamaan!

Se kyllä lähtee."

"Joko nyt kylläsi sait!" sanoi Vilppo ja poistui toista tyttöä

pyytämään.

Tuntuipa Jaakosta hyvältä, että Anni kerran kieltäysi Vilpon mukaan

lähtemästä ja siitä samoin kuin Annin puheesta ja käytöksestä hän

päätti, ettei se mahtanutkaan kovin paljon Vilposta välittää.

Jaakko tunsi yhtä suurta, vieläpä suurempaakin mieltymystä Annin

seurasta kuin ennen muinoin poikasena tämän kanssa yhdessä ollessaan;

ja katsellessaan Annia näytti tämä hänestä vähän muuttuneen

somemmaksikin; ruumis näytti vähän vahvistuneen, jäsenet voimistuneen

ja mieliala virkeämmältä.

Toivoniemen Pekka tuli Jaakkoa samassa puhuttelemaan, töyti kylkeen ja

sanoi: "No, Jaakko, miksi olet niin miettiväinen? Tanssi sinä niinkuin

muutkin nuoret! Vai sitäkö sinä suret, ettei morsiammesi ole täällä?"

"Mikä morsian?"

"No, se sinun morsiammesi siellä Nurmelassa."

"Mitä sinä nyt joutavia! Eihän minulla ole siellä mitään morsianta

paremmin kuin täälläkään."

"Kas vaan! -- -- -- Ja täällä on ihan tosi asiana puhuttu sinun menneen

kihloihin -- -- --"

"Vai on puhuttu. Ne ovat ihan valeita semmoiset puheet. En minä ole

kihloissa paremmin kuin sinäkään."

"Jopa nyt jotakin! Ja täällä tiettiin jo morsiammelle nimikin panna --

Koiviston Liisaksi kai sitä mainittiin -- -- -- vaikka samapa nimestä;

enhän minä tunne tuota kuitenkaan. -- Vaan kun ei liene asia tosi, niin

sen parempi! Hei, ota sitten täältä joku tyttö ja tule tanssimaan!"

"Vastahan minä melkein olen tanssinut, vaikka saatanhan tuota vieläkin

mennä", vastasi Jaakko vähän hämillään Pekan puheista ja miettien,

jotta olisikkohan tuo Heikki mahtanut jollekin puhua, mitä hän oli

sydämmensä asioista sille maininnut, ja siitä sitten tuommoinen huhu

levinnyt -- väleenpä näkyy jos mikä asia tiedoksi joutuvan, jos siitä

vaan jollekin ainoalle pikkusenkaan luiskahtaa. --

Ja Jaakko katsahti ympärilleen, jotta missä Anni on, ja kun hän

tämän huomasi, lähestyi hän tätä, nyykäytti vähän päätään ja tahtoi

tanssimaan. Monioita kertoja kun olivat lattian ympäri kiitäneet, vei

hän kumppaninsa takaisin toisten tyttöin joukkoon, joista taas valitsi

yhden Toivoniemen piikoista ja lähti tätä tanssittamaan, kiidätti

monioita kertoja lattian ympäri pelimannin rivakasti soittaessa ja vei

sitten takaisin.

Sitten hän kuuli, kuinka puhemies kilisti lasia ja kehoitti muita

tekemään samoin. Jaakkokin meni pöydän ääreen, joi morsiusparin onneksi

viinaryypyn, palasi takaisin ja lähti taas Annia tanssittamaan.

Kohta sitten äkkiarvaamatta monta nuorta miestä kävi heihin käsiksi,

nosti käsilleen, nakkeli kohti kattoa ja otti käsillään sitten vastaan;

ja samalla lailla tehtiin muutamille toisillekin nuoruuden iässä

oleville pojille ja tytöille ja vanhan tavan mukaan huudettiin heille:

"Häät häistä, piot pioista.

Kemut kesteistä hyvistä!"

"Jospahan tuo toivo toteutuisi, niin ei suinkaan minulla olisi mitään

sitä vastaan", ajatteli Jaakko, kun, taas seisoi omilla jaloillaan;

vaan Anni naurahtaen tunkeutui toisten tyttöjen suojaan, jottei

ainakaan toistamiseen häntä nostettaisi ja kattoa kohti nakeltaisi.

"Väärällä vuorollapa nostivatkin minun", tuumasi Vilppo leikillään

muutamalle toverilleen, "kun sattuikin Virsu Elli kumppaniksi."

"Miksi se olisi ollut väärällä vuorolla!" vastasi puhuteltu. "Kenen

sinä sitten olisit halunnut Ellin sijaan?"

"No, toistahan olisit ollut, kun olisi sattunut Anni -- -- --"

"Vai Anni! Vaan Annipa sattuikin oikealle paikalle, kun osui Jaakon

kanssa. -- -- -- Sitä paitsi, Virsu Ellihän on kelpo tyttö. Kiitä

onneasi, että semmoinen sattui!"

"No, no, en mä häntä moittia tahdokaan. Vaan kuitenkin -- -- --

Jaakollahan on alapuolessa morsian."

"Usko sinä hänellä siellä morsiammen olevan, jos tahdot, vaan vielä sen

näet, että täältä puolesta hän vaimon itselleen ottaa, jos hän vaan

naimisiin aikoo ollenkaan mennä."

"Käyköönpä sitten miten tahansa! Mitäpä se minuun kuulukaan!"

Ja kun Vilpon puhekumppani samassa poistui, niin Vilppokin kohta taas

otti osaa muitten lysteihin, meni kisailemaan tyttöin kanssa, laski

leikkiä, nauroi ja oli iloinen.

Kauan kestivät häät ja hyvät ne olivatkin -- sai hääväki kylläkseen

ruokia ja juomia nauttia ja lystiä kokea -- vaan vihdoin ne kuitenkin

loppuivat ja vieraat lähtivät häätalosta, sinne jättäen jälkeensä

mieluisat muistot, ja hajausivat kukin taholleen.

Toivoniemeläisten ja pappilalaisten mentyä lähtivät Törmäläisetkin

vanhalla ruunallaan kotiaan ajamaan; vaan nytpä ei enää Eeva heidän

muassaan palannutkaan; -- se oli iäkseen luopunut lapsuutensa kodista,

jättänyt tyttöikänsä jälillepäin ja jäänyt häätaloon, miehelään

mennäkseen, aviomiehensä Heikin kanssa vastaiset elämänsä päivät

viettääkseen, ilot, surut ja huolet tasatakseen.