Vilppo oli moniaana iltana päättänyt taas mennä pappilaan, mutta ihan
yksin, toisten tietämättä, Annille asioistaan puhumaan, jotka oli
aikonut viimein ihan selville saada. Hän oli miettinyt, että mitäpä ne
viivyttämälläkään paranevat, oli miettinyt, että kun tuota koettaa jos
jotakin keinoa, niin sittenpähän lopulta tietää, mitenkä asia onnistuu,
näyttääkö tyttö tuumiin vähääkään taipuvan.
Mutta eipä ollut hänen retkensä aivan hyvin onnistunut. Hän oli
mielessään kuvaillut, kuinka mukavalta oli tuntuva, kun hän saisi
Annin kanssa kahden kesken tuumailla, lemmen asioista puhella, vieläpä
suutakin suikata. Mieli keveänä ja jalat notkeina oli hän hiihtänyt
pappilan kartanolle, ja kun pappilan iso musta koira oli ruvennut häntä
haukkumaan, oli hän heti alkanut sitä nimeltä mainita ja luoksensa
kutsua; se olikin hänen äänensä tuntenut ja häntää heiluttaen hänen
hyväiltäväkseen tullut, ja sillä lailla oli hän huomiota herättämättä
päässyt taloon. Sitten oli hän hiipinyt sen huoneen ovelle, missä tiesi
Annin ja Kaisan makaavan, ja ruvennut kolkuttamaan ovelle ja pyytämään
sisälle päästä.
"Kuka siellä?" oli Anni kysynyt, koputuksen kuultuaan, ja oven lähelle
tullen.
"Hyvä tuttu -- Laskehan sisään!" oli Vilppo vastannut.
"Enkä laske", oli Anni vastannut.
Vilppo oli taas uudistanut pyyntönsä, jota oli koettanut kaunistella
koreimmilla sanoilla, vaan oli sittenkin saanut kieltävän vastauksen.
Eivät siinä olleet kolkutukset eivätkä kauniit pyynnöt ja rukoukset
mitään auttaneet. Anni oli vaan jäykkänä oven takaa sanonut: "Sinulla
ei ole tänne minkäänlaista asiaa. Kaikkein paras on, että menet
kotiasi."
Kyllähän Vilpolla olisi hyvin mieli tehnyt sisälle mennä, mutta kun ovi
oli ollut lukossa eikä Anni ollut ruvennut sitä avaamaan ja Kaisakin
oli yhtä armoton ollut, oli hänen vihdoin tyhjin toimin täytynyt lähteä
takaisin hiihtämään, alla päin, pahoilla mielin siitä, ettei ollut edes
päässyt näkemäänkään koko Annia.
Vielä kauan aikaa jälestäpäinkin pahoili Vilppo tuota onnetonta
yritystään, eikä häntä pitkään aikaan toisten iloiset puheet ollenkaan
huvittaneet. Päinvastoin, hän näkyi pian kärtyiselle tuulelle tulevan,
jos häntä pilapuheilla vähänkään loukattiin, eikä hän halunnut
kenellekään mitään lystiä laittaa; paremmin häntä nyt huvitti tuottaa
toisille jotakin pientä harmia.
Sattuipa, että sitten pyhänä jälkeen puolen päivän Toivoniemen
piikatytöt olivat saaneet luvan päästä ajelemaan ja Vilppo oli luvattu
heille ajuriksi.
Vilppo ei tehnytkään vastarintaa, vaan mietti kuitenkin tehdä tytöille
jonkun pienen kujeen.
Hän veti liiteristä ulos kartanolle pienen ajoreslan, laitteli
siihen veltit ja taakse poron-taljan, haki esille länget, joissa oli
hyvä-ääninen kulkunen, sekä muut tarvittavat hevosvärkit, ja valjasti
sitten mustan ruunan reslan eteen, johon tytöt, vaatetettuaan ja
puettuaan itseään miten paraiten vaan olivat voineet, hyvillä mielin
istahtivat.
"Nytkö sitä lähdetään lystiä ajelemaan!" tuumasi Vilppo tytöille,
peitettyään heidät hyvin veltien sisään ja itse kuskilaudalle
hypättyään.
"Ka, lystiajohan se olisi mielessä, kun sinä vaan osaisit oikein hyvänä
kyytimiehenä olla."
"Kukapahan se osaa paremminkaan kyytimiehenä olla kuin minä! Minä kun
lähdenkin kyyditsemään, niin kyllä tiedätte, ettette toiste semmoista
kyytiä saa", arveli Vilppo ja löi suitsiperillä ruunaa, joka lähti
juoksemaan mäkeä alaspäin kirkolle päin vievällä tiellä.
Ja hyvillään olivat tytöt istuessaan reen perässä mustapäälliset turkit
päällään ja valkoiset villahuivit päässään, olivat hyvillään siitä,
että kerrankaan pääsivät oikein lystiä ajelemaan. Tuntuipa varsin
mukavalta, kun ilma oli raitis ja hyvä, kun keli oli mainio, kun reki
somasti hytkähteli ruunan juostessa ja kulkunen koreasti helähteli.
"Mennäänhän aivan kirkolle asti, mennäänhän?" muistuttivat tytöt
Vilppoa, kun tämä mäen jyrkimmässä paikassa pidätteli hevosta.
"Mennään ainakin siihen asti, mistä takaisin palataan", vastasi Vilppo.
"Mokoma viisastelia! Vaan eihän käännytä takaisin ennenkuin kirkolla?"
"Sama kai minulle, vaikka ajeltaisiin tien päähän asti."
"No hyvä."
Tuumasi sitten toinen tytöistä: "Tämmöinenpä saisi olla ilma, kun
Pajuvaaran Heikin ja Törmälän Eevan häihin tässä moniaan viikon päästä
mennään."
"Eihän ole vielä sanottu, että te niihin häihin pääsettekään", arveli
Vilppo.
"Onpa se jo niinkuin sanottu. Aikoja sitten jo on Eeva luvannut meitä
kutsua, vaan miten lienee sinun laitasi, sitä emme tiedä."
"Minähän sinne tietysti ensimmäissä kutsutaan, sillä jos en minä
tulisi, niin eihän silloin häistäkään tulisi mitään."
"Eipä vaan! Silloin niistä vasta häät tulisikin", arveli toinen
tytöistä piloillaan ja lisäsi sitten: "Jaakkokinhan se pääsee sisarensa
häihin, koska kuuluu koteuneen."
"Johan tuosta eilen puhuttiin Jaakon kotia tulosta", vastasi Vilppo ja
käänti samalla hevosen hetetielle, joka mäen alla valtatieltä erosi.
"Hoi, Vilppo, mitä sinä nyt -- -- - minne sinä nyt ajat?" huudahti
silloin kummastuksissaan vanhempi tytöistä.
"Eteenpäin tietysti."
"Tämähän on hetetie."
"Niinhän se onkin."
"Mitä sinä hulluttelet! Mikä sinun päähäsi nyt on pistänyt! -- -- --
Eihän meillä ole tänne mitään asiaa", sanoi vuorostaan nuorempi tyttö.
"Eihän sitä ole asiaa muuallekaan."
Vilppo ajoi vaan mistään huolimatta hetteelle asti, missä pyöräytti
hevosen toisapäin, kun tiekin loppui, ja lähti taas takaisin ajamaan.
Ja tytöt vaan kummastuksissaan katselivat Vilppoa ja ajattelivat, jotta
mikähän sillä oli mielessä, kun se tänne hetetielle mutkausi; arvelivat
kuitenkin, että se vaan on tahtonut heitä säikyttää ja sen vuoksi
mutkausi tänne, ennenkuin kirkolle lähtee.
Mutta eipä Vilppo tiehaarassa kääntänytkään hevosta kirkolle päin
vievälle tielle, vaan lähti aivan samalle tielle, josta oli tultukin,
takaisin Toivonientä kohti.
Silloin tytöt pahastuivat ja huudahtivat Vilpolle: "Hyvä ihme, mitä
sinä ajattelet! Etkö sinä etemmäs meitä viekään?"
"Vieläkö etemmäs! Kyllähän tämä nyt piisaa. Liian paljonhan sitä lystiä
tulisi, jos vielä etemmäs mentäisiin."
"Voi hirveätä, kuinka sinä olet häijy! No, jopa sinä olet ilkeä!"
"So, so! Käyttäkääpä vähän siivompia sanoja ja älkää noin suuttuko!
Teidän hyväähän minä vaan tarkoitan; sillä sitä lystimmältähän lysti
aina tuntuu, kuta vähemmän sitä on."
"Eihän sitä vielä päästy lystin alkuunkaan, sinä sen mokoma
viisastella!" intti vanhempi tytöistä ja käänteli itseään levottomana
reessä. "Kun et halunne enää lähteä kyytiin, niin anna tänne suitset!
Osaamme me itsekin ajaa ja tulemme kyllä sinuttakin toimeen. Me emme
tarvitse semmoista kyytimiestä kuin sinä."
"Ohoh! Minäkö uskoisin teidän hoitoonne Toivoniemen paraan hevosen! Ei,
tyttöparat, se kumma ei tule tapahtumaan."
Vilppo ajoi vaan, tyttöjen valituksista, pyynnöistä ja kovista sanoista
huolimatta, takaisin Toivoniemen kartanolle, missä tytöillä ei ollut
muu neuvona kuin itkusilmin ja kovasti suutuksissaan nousta reestä pois
sekä lausua monioita äkeitä sanoja kiitokseksi Vilpolle, joka varsin
levollisena taas riisui hevosen valjaista ja vei talliin sekä veti reen
jälleen liiteriin.
Sitten hän varsin tyyneenä ja tyytyväisenä astui pirttiin ja siellä
vielä itsekseen hymyili, kun kujeensa oli niin hyvin onnistunut, veti
esille lakkaristaan savipiippunsa, täytti sen Wenäjän lehdillä, pisti
tulta tupakkiin sekä veteli sitten hyvillään makeita savuja.