Vesalan Vilppo teki vuosirenkinä työtä vankassa Toivoniemen
herrastalossa, toimitti työnsä tavallisesti aina iloisena ja
huoletonna, paljoa ajattelematta, minkälaista työ tuli, kunhan siitä
vaan pääsi niin vähällä kuin suinkin. Loma-aikoina hän mielellään
lähti kylään johonkin, etsi yleensä lystipaikkoja ja erittäinkin pyrki
tyttöin seuraan. Olihan niitä kyllä Toivoniemelläkin piikatyttöjä,
joitten kanssa hän ilvettä piti ja laittoi silloin lystit niin heille
kuin itselleenkin, vaan pappilan piikain seurassa hänestä kuitenkin oli
mukavampi, ja varsinkin halutti häntä päästä puheisiin Kumpulan Annin
kanssa, joka siellä karjakkona palveli. Kun Toivoniemestä vaan sattui
olemaan asiaa pappilaan, niin hän kyllä koki laittaa niin, että pääsi
sen asian toimittajaksi, jolloin samalla oli tilaisuus päästä näkemään
ja puhuttelemaan Annia; eikä hän koskaan pappilasta niin kiirettä
lähtöä tehnyt, vaikka toisinaan muistutettiin hyvin sukkelana olemaan,
ettei ensin olisi vähän aikaa istunut renkein ja piikain pakinoilla
pirtissä.
Kaikista toimistaan oli hän enin huvitettu hevosella ajamisesta,
varsinkin kun sai kyyditä isäntäväkeään tai muita kirkolle tai
kylään. Silloin hän aika hyvillään ja virkeänä istui selkä kenossa
kuskilaudalla, punaiset suitsivarret käsissään, ja näytti hyvin
tyytyväiseltä, kun musta ruuna antoi semmoisen kyydin, jotta herra
toisinaan reen perästä virkahti, että päästäisiinhän sitä toki
vähemmälläkin kiireellä.
"Se kun tuo ruuna vaan minun hoidossani on, niin kyllä se silloin
kulkiaksi oppii", kehuskeli silloin Vilppo. "Se on kerrassaan hyvä
hevonen, eikä se minun käsissäni kyllä huonone."
Kun taas hänellä oli ruuna kotiajossa käytettävänä, kun hän sillä
metsästä vedätti rankoja ja halkoja tai kulki heinässä, niin ei
hän silloin kovinkaan kiirehtinyt sitä, antoi sen vaan kulkea omia
aikojaan, ja itse iloisena laulella hyräili mitä milloinkin sattui ja
toisinaan lasketteli niin kovia ääniä, että kaukaa kaikui metsä vastaan.
Sattuipa kerran, kun Vilppo muutamana talvisena arkipäivänä istui
pirtissä tavallisia töitään toimittamassa, että hänelle tuotiin sana,
jotta hänen pitää panna musta ruuna aisoihin ajoreen eteen ja lähteä
kyyditsemään herrasväkeä pappilaan. Tuosta käskystä hän tietenkin
oli hyvillään, kun sai jättää työnsä sikseen ja sen sijaan päästä
ajelemaan, vieläpä kylässä käymään.
Viivyttelemättä meni hän liiteriin ja veti ulos mustan ajoreen, jonka
perässä komea karhun-talja riippui, kävi sitten tallissa, haki esille
parhaat hevosvärkit ja käytti ruunaa pirtissä, missä sitä siisteili ja
harjasi hyvin, ennenkuin asetti hevosvärkit päälle. Sitten puki hän
päälleen mustan lammasnahkaturkkinsa, vei taas ulos ruunan ja pani
valjaisiin ajoreen eteen sekä ajoi komeasti keskiportaiden eteen,
hyppäsi ketterästi veltejä aukomaan, kun herra ja rouva reen perään
astuivat, peitteli heidät hyvin, hyppäsi sitten kuskilaudalle sekä
lähti ajamaan ja talon koira lähti edellä laukkaamaan. Helähteli
koreasti kulkunen ruunan kiireesti juostessa ja valeen rupesi nyt
Toivoniemi taantumaan reen liukkaasti luistaessa.
Pappilan mäelle kun noustiin, kuului kova koiran haukunta, ja kohta
tulikin vastaan pappilan iso musta koira ja hyökkäsi vihaisena, kovasti
äristen, paikalla Toivoniemen koiran kimppuun, joka ei kauan kyennyt
vastustamaan, vaan vihdoin tappelussa voitettuna ja kovasti vinkuen
juoksi pakoon isäntänsä turviin.
Vilppo ajoi pappilan ison pytingin pääportaitten eteen, hyppäsi heti
veltejä, aukomaan, ja kun reen perässä istujat olivat pois nousseet,
ajoi hän hevosen tallin eteen.
Samassa tuli pappilan Pekka renki, tervehti Vilppoa ja arvellen, että
onhan se ruuna riisuttava ja talliin vietävä, rupesi länkejä auki
päästämään, mutta Vilppo sanoi, että kyllä hän itse riisuu ja niin
hän tekikin ja Pekka auttoi häntä sekä talutti hevosen talliin, jonne
Vilppokin tuli, ja kävi yliseltä sille heiniä pudottamassa. Sitten he
molemmat lähtivät pirttiin.
Vilppo teki hyvän päivän tullessaan ja riisuttuaan turkkinsa naulaan
rupesi puheisiin pirtissä olevan väen kanssa.
Kalle renki paraikaa kaplaita laitteli tekeillä olevaan rekeen ja Pekka
näkyi olevan saavintekohommissa. Piika Anni istui pirtin perällä rukin
ääressä ja kehräsi; hänen likellään vanha ruotimumma villoja karttoi
ja piika Kaisa sukkaa kutoi. Iso pystyvalkea palaa roihusi takassa ja
levitti yli pirtin punertavaa valoaan ja sen lisäksi kattolamppuun
pantu tuli valaisi pirttiä yhä kirkkaammin.
"Mitä uusia kuuluu Vilpolle?" kysyi Kalle, työtään keskeyttämättä.
"Eipä kuulu sanottavia. Kuuluneeko tänne?"
"Eipä tännekään. -- Hyvä keli nyt mahtaa olla."
"Onpa se niin hyvä, ettei se enää paljoa paremmaksi pääse. Kyllä sitä
tultiinkin Toivoniemestä tänne semmoista kyytiä, että harvoinpa sitä
niin tullaan. Valeen se rupesi talo taakse jäämään."
"Vankkapa onkin hevonen se Toivoniemen musta ruuna", tuumasi Pekka.
"Sillähän tuota pääsee huonommallakin kelillä."
"No, sillä pääsee. Vaan eihän tuo kuulu kuitenkaan ennen olleen niin
hyvä juoksemaan kuin nyt."
"Onko se siis sinun käsissäsi parantunut?"
"Eipähän huononnutkaan. Kuuluupa se Jokelan isäntäkin -- jonka renkinä
minä viime vuonna olin -- sanoneen, että kyllä hevonen silloin hyvänä
pysyy, kun vaan minä lienen hoitajana. Kuuluu hän monestikin sille
rengille, joka minun sijaani tuli, sanoneen, että parempi oli hevosen
hoitaja entinen renki."
"Mikäpähän lienee iso asia hevosen hyvänä pysyä silloin kun vaan on
mistä antaa sille runsaasti ruoka-aineita. Ovathan nuo nämä pappilan
hevosetkin jonkunlaiset, vaan kylläpä ne kuluttavatkin apejauhoja
enemmän kuin mitä pienemmissä taloissa hevosten osaksi annetaan."
Siinä itseään kehuskeltuaan ja hetken aikaa renkein kanssa puheltuaan
siirtyi Vilppo Annia likemmäksi ja tuumasi: "Sinä se tuota rukin
ratasta vaan pyörittelet, jos minä milloin täällä käyn. Et taida
koskaan joutilassa olla."
"En muulloin kuin silloin kun en missään toimessa ole", vastasi Anni
naurusuin.
"No niin, vaan milloin sitten olet toimetonna?"
"Silloin kun olen joutilas."
"Kas vaan, kuinka osaa viisastella. -- Kuuleppa, minulla on sinulle
terveisiä Törmälän Jaakolta."
"Kiitoksia! Kenenkä muassa ne terveiset ovat tulleet?"
"Pajuvaaran Heikin, joka vasta on kaupungista palannut. Minä kun
hänen tässä äsken tapasin, niin hän käski minun ne terveiset perille
toimittaa."
"No, mitä uusia hän tiesi kertoa?"
"Eipä muuta, vaan Jaakostahan mainitsi, jotta sillä taitaa jo morsian
olla."
"Jaakollako morsian!" kummasteli Anni sekä keskeytti hetkeksi työnsä
ja katsoivat ne toisetkin pitkään Vilppoa, joka niin odottamattoman
uutisen toi.
"No kuka?"
"Kuuluupahan olevan muuan Nurmelan piikasista, Koiviston Liisaksi
mainittu."
"Vai on se Jaakolla jo morsian, vieläpä alapuolen tyttöjäkin. Eiköhän
tuolle olisi kotipuolessa mieluista löytynyt!" sanoi Kalle renki.
"Tottapahan se Liisa mahtaa silloin mieluisempi olla, koska hän on sen
itselleen katsonut."
"Mahtaakohan tuo olla kauniskin?" kyseli Pekka.
"No, sehän vasta kuuluu kaunis olevan ja muutenkin, niin hyvä,
vilkasluontoinen, taitava ja toimekas, jotta eipä vaan Jaakolla ole
syytä katua kauppojaan."
"Mitenkä se sitten Jaakon ottaa, kun se niin hyvä lienee, köyhän
työmiehen, jolla ei ole enempi omaisuutta kuin mitä päällään kantaa!
Luulisihan sen tytön jonkun paremmankin ja varakkaamman saavan."
"No, niin luulisi. Vaan tottapa se rakkaus on semmoista, että kun
kerran sydämmet yhteen sopivat, niin silloin ei muusta välitetä."
"Kunhan se tuo Vilppo vaan ei valehtele!" epäili vielä Anni. "Jospa
hyvinkin lienee perätön koko juttu."
"Eipä olekaan", vakuutti Vilppo. "Se on ihan tosi; en minä valehtele.
Eihän minulla ole tapana koskaan valetta puhua."
"Eipä vaan!" puuttui nyt puheeseen Kaisakin. "Jos sinä mitä puhut, niin
ainakin siinä on toinen puoli valetta."
"Älähän kuitenkaan! Tosi se on, mitä minä nyt olen kertonut, tai jos se
ei ole tosi, niin sitten on Heikki valehellut."
"Heikki ei kyllä valehtele", vakuutti Anni, "vaan sinä olet voinut
liikoja lisätä hänen puheisiinsa. Sanoppa nyt valehtelematta, joko hän
todella kertoi Jaakon olevan kihloissa sen Koiviston Liisan kanssa!"
"Eihän se Heikki olisi tahtonut ruveta tarkalleen kertomaan Jaakon ja
Liisan välistä, vaan minä kuitenkin ahkerasti kyselemällä sain muutamia
tietoja ongituksi; ja niinpä tiedän, etteivät he vielä ole varsin
kihloissa, vaan kuitenkin hyvällä alulla. He kuuluvat myötäänsä yksissä
olevan ja se Liisa kuuluu niin hyvä aina Jaakolle olevan, jotta ei
suinkaan se niin olisi, jos se ei siitä perustaisi."
Anni ei tähän vastannut mitään, rupesi vaan ahkerasti taas kehräämään,
ja rukin ratas pyöri kiivaasti ja surisi kovasti pyöriessään.
Kului aikaa vähäsen, niin Vilppo, kun Kaisa sattui poistumaan, siirtyi
yhä lähemmäs Annia, ihan viereen, ja tunteitaan ilmoittaakseen kuiski
tälle korvaan: "Kuulehan! Minulla on jotakin sinulle sanottavaa, jonka
tahdon lyhyesti mainita. Mitäpähän asia paranee pitkillä puheillakaan!
-- -- -- Eikö -- tuota -- sinulla sopisi -- -- -- minun kanssani
-- -- -- yhteen mennä?"
"No, älähän!" vastasi Anni naurusuin ja keskeytti taas työnsä. "Aivanko
sinulla on tosi mielessäsi, vai leikkiäkö sinä lasket?"
"Ihan tosi. Vielä tuota kysytkin! Enhän minä semmoisessa asiassa toki
kehtaisikaan leikkiä laskea. Tiedäthän sinä itsekin, että minä sinua
rakastan."
"Niin, millä lailla?"
"Enite kaikista kuolevaisista maan päällä."
"Jopa vainen! Älä luulekaan, Vilppo parka, minun heti valmis olevan! En
se minäkään heti otettavissa ole, vaikk'en olekaan tämän parempi."
"Voi, millä lailla puhut -- niinkuin et sinä olisi paraimpia tyttöjä.
-- Toista sinä nyt mielessäsi ajattelet kuin suullasi puhut."
"Älä luulekaan! Ihan niin ajattelen kuin puhunkin."
"Kyllä kaiketi! Et kehtaa suoraan sanoa, että tulisit, jospa sinulla
haluttaisikin."
"Minullako haluttaisi! Älähän nyt! Älä luulekaan, että tämä lintu heti
satimeen menee!"
"Niinkuin en minä tietäisi, että vesille venosen mieli tervaisiltakin
teloilta, mieli nei'en miehelähän korkeastakin koista."
"Suotta siinä lipertelet ja sanoja tuhlaat -- -- Ei, aika tässä kuluu
joutavissa puheissa vaan -- -- pitäähän sitä navettaankin joutua."
"Niin, pakenet sinä nyt, vaan vuotahan, vielä minä sinulle paulat
laitan!" ajatteli Vilppo Annista, kun tämä pirtistä poistui. Sitten
hän, hetken aikaa äänetönnä ja miettiväisenä istuttuaan, rupesi taas
pakinoimaan Kallen ja Pekan kanssa.
Tuli se Anni illan kuluessa vielä takaisinkin pirttiin, vaan hänen
muassaan tuli myöskin Kaisa ja kolmaskin pappilan piioista, joitten
kanssa Vilppo pian yhtyi vilkkaaseen keskusteluun, juurikuin hänellä ei
olisi ollut mitään murehtimisen syytä niistä vastauksista, joita Anni
oli hänelle antanut; vaan ei hänelle enää tullut tilaisuutta mainita
Annille mitään semmoista, jota toiset eivät olisi kuulleet, kun ne
siinä ihan vieressä koko illan olivat.
Kun vihdoin lähtöaika oli tullut ja Vilppo, pappilan väkeä
hyvästeltyään ja Toivoniemen mustan ruunan valjaisiin pantuaan,
taas istui kuskilaudalle ja lähti kyyditsemään isäntäväkeään sekä
muisteli, miten iltansa oli kulunut, oli hän illan viettoonsa muuten
tyytyväinen, kun vaan olisi saanut Annin kanssa enemmän aikaa kahden
kesken puhua. Tahallaanhan se oli mahtanut ne toiset tytöt siihen
sivulleen toimittaa, jottei hänellä olisi enää ollut tilaisuutta
puhua alottamastaan asiasta. Eivät sen vastaukset olleet kovinkaan
lupailevia. Mutta mitäpä niistä! Ehkä toisella kerralla onnistuu
paremmin, tai jos ei, niin minkäpä siihen -- -- Monestipa ne tytöt
kuitenkin lopulta taipuvat, vaikka alussa vastustelevat.
Ja Vilppo kiirehti ruunaa, pikkusen vaan nykäisi punaisista
suitsivarsista, ja tämäpä lähti juoksemaan minkä kaviosta lähti, jotta
eipä ennättänyt monta viittä minuuttia kulua ennenkuin jo oltiin
Toivoniemessä.