VIII.

Kun Jaakko oli saanut hevosen talliin sekä toimittanut sille syömistä

ja juomista ja sitten tullut sisälle tupaan, niin eipä hänellä oikein

ruvennut aika siellä kulumaan outojen ihmisten seurassa. Sen vuoksi

hän päätti lähteä kaupungille ainakin alkamaan asiainsa toimitusta,

ja kun hänelle kaikki muut paikat olivat enimmäkseen outoja, paitsi

anniskelupuoti, jonka muisti ennestään, lähti hän ensiksi sinnepäin

astumaan, nassakka kainalossaan.

Astuessaan katuja pitkin katseli hän tarkkaan ympärilleen, silmäili

joka taloa, jonka ohi kulki, ja luki kirjoituksen joka kyltissä, mikä

tuli näkyviin. Ja jos mielestään jossain oli jotakin outoa nähtävää,

niin silloin hän seisahtui sitä katsomaan ja ihmettelemään, suu

kolmantena silmänä.

Niin kauan kuin hän astuskeli syrjäkatuja, ei hän kuitenkaan havainnut

erityistä ihmeteltävää. Enimmästi pieniä ja mataloita huoneuksia

näkyi vaan molemmin puolin katua ja niitten joukossa siellä täällä

joku ruokamyymälä tai pieni kauppapuoti. Joku hevosmies ajoi täyttä

juoksua keskikatua pitkin ja molemmin puolin astui kiireesti monioita

jalkamiehiä.

Mutta kun Jaakko läheni keskikaupunkia, niin silloinpa ilmausi paljon

enemmän nähtävää. Komeita uljaita rakennuksia, jommoisia hän ei ollut

maaseudulla koskaan nähnyt, tuli nyt hänelle näkyviin, ja niitä hän

jäi pitkäksi aikaa suu auki katsomaan ja ihmettelemään, miettien, että

pitää sitä olla melkoinen määrä varallisuutta niillä, jotka tuommoisia

kykenevät rakennuttamaan. Hän ihmetteli isoja, komeita kauppapuoteja

lasiovineen ja erittäin suurine yksiruutuisine akkunoineen, joitten

läpi sopi näkymään senkin seitsemänlaista kauppakalua.

Niinpä hän muutamankin ison kauppapuodin nähdessään heti lähti

keskikadulta astumaan aivan siihen viereen ja jäi seisomaan ison

akkunan eteen, suu melkein kiinni ruutussa, sekä kuvaili mielessään

kuinka äärettömään paljon kaikki tavara tuolla akkunan takana mahtoi

maksaa, eikä hän siirtynyt, vaikka useinkin sivu kulkevat ihmiset

töytivät häntä ja joku naurusuin katsahti, ikäänkuin olisi tahtonut

sanoa, että mitä se siinä töllistelee.

"Mikä se tuossa ihmisten tiellä seisoskelee!" huudahti muuan

pystypäinen nuori mies ja töyti Jaakkoa kylkeen. "Eikö kävisi laatuun

siirtyä syrjään vähän?"

Jaakko katsahti pitkään puhutteliaan, ajatellen siitä, että mikähän

lieneekin; näyttää kovin ylpeältä.

Sitten hän lähti edelleen astumaan ja pysähtyi taas kenkäpuodin eteen;

jäi ihmettelemään suurta oven yläpuolella riippuvaa messinkisaapasta.

"Onpa siinä saapasta!" ihmetteli hän. "Kaikkea ne myyjät hoksaavatkin,

houkutellakseen ihmisiä tavaroitten ostoon."

Kun hän sitten edelleen astuttuaan oli saapunut viinapuotiin ja

siellä asiansa toimittanut, lähti hän taas, täytetty viinanassakka

kainalossaan, pitkin katuja astelemaan ja jäi toisinaan jonkun

mielestään tavallista kummemman katsottavan eteen suu auki seisomaan.

Sattuipa, kun hän muutamastakin akkunasta, nenä ruutussa kiinni,

sisään kurkisteli, että joku takaa päin löi häntä olkapäälle ja hyvin

iloisesti sanoi: "Terve, Jaakko!"

"No jotakin -- - -! Terve mieheen!" vastasi Jaakko iloissaan ja

hämmästyksissään, kun tunsi puhuttelian Pajuvaaran Heikiksi, ja häntä

ystävällisesti katellen. "Enpä osannut ennakolta arvata sinun täällä

näkeväni. Mistä sinä tänne ilmausit, puustako vai pilvistä?"

"Olenpahan tullut kotopuolestani täällä kaupunkiasioilla käymään.

Terveisiä laittoivat paljon sinulle kotoasi ja Kumpulasta."

"Kiitoksia! Mitä sitä niille maille kuuluu?"

"Eipä niin sanottavia. Mitä itsellesi?"

"Eipä niin erikoisen mainittavia minullekaan."

Jaakolla ja Heikillä, jotka olivat erittäin hyvillään tapautumisestaan,

oli paljonkin kysyttävää toisiltaan ja saneltavaa toisilleen. Jaakko

kyseli tarkkaan, miten hänen kotopuolessaan olivat asiat, miten siellä

voidaan ja toimeen tullaan, ja Heikki antoi niin tarkkoja tietoja kuin

suinkin vaan voi.

"Törmälä on vielä samanlainen kuin sinun lähtiessäsikin niin huoneitten

kuin asukkaitten puolesta. Siellä ei ole juuri erityisiä muutoksia

tapahtunut, ja vanhempasi, veljesi, ja sisaresi ovat kaikki terveitä ja

hyvissä voimissa. Sinua vaan tuntuvat toisinaan kaipaavan. Varat siellä

eivät ole lisääntyneet, vaikka eivät juuri väheneetkään. Olipa siellä

kerran vähällä ulosottokin tapahtua, vaan silloin sattuivat sinulta

saamaan rahoja sen verran, että juuri pulasta pääsivät."

"Sepä oli hyvä asia. Kyllä olisikin silloin kurjuus tullut, jos olisi

ruvettu lehmiä velasta viemään."

"Kerrassaan. Moni siellä joutuukin aivan kurjaan tilaan, kun eivät

jaksa kaikkia maksujaan suorittaa eivätkä velkojaan maksaa ja

sitten nimismies tulee ja myypi ainoat elukat, navetan sisustuksen

puti puhtaaksi. Kumpulallekin oli kerran hyvin huonosti käydä, kun

velkamiehet rupesivat hätyyttämään, vaan lopulla kuitenkin sattuivat

sen verran rahoja saamaan, ettei ryöstöä tullut."

Sitten Heikki, vähän aikaa Jaakon kanssa rinnatusten kulettuaan ihan

keskikatua pitkin, sanoi: "Tiedäppä, yksi uutinen minulla on sinulle

kerrottava!"

"No, mikä?"

"Onpahan semmoinen, ei suurempi eikä vähempi kuin että minä olen jo

morsiammen itselleni löytänyt."

"Morsiammen! Vai olet sinä morsiammen löytänyt! Jopa olet sitten

johonkin ennättänyt. Vaan sanohan toki sydänkäpysi nimi! Minä en ole

sinun kihlautumisestasi vielä hiiren luiskaustakaan sattunut kuulemaan."

"Se onkin vasta tapahtunut ja nyt me tullaan sukulaisiksi toisillemme,

sillä Eevahan, sinun oma sisaresi, on minun armas morsiammeni."

"Vai hän se on -- -- --. No, enpä minä osannut tuota ennakolta arvata

-- -- --. Vai Eeva se on sinun mielittysi! Ehkäpä te hyvinkin yhteen

sovitte. -- Mutta pianpa teillä asia päättyi. Ette suinkaan te kauan

ole toisianne ajatelleet."

"Emmepä hyvinkään kauan. Viime syyskesällä kun tapasimme toisemme

kirkolla, mielistyin minä Eevaan niin, että rupesin hänestä arvelemaan,

jotta tuopa taitaisi minulle sopiva olla; ja sitten hän oli alinomaa

mielessäni, jotta lopulta puhuin asiasta Päiväniemen Pekalle ja pyysin

häntä puhemiehenä koettamaan taivuttaa Eevan sydäntä puoleeni. Vaan

Eevapa myöskin kävi Pekan luona samoilla asioilla ja ilmaisi sille

lemmen tunteensa minua kohtaan. Ja kun kerran niin pitkälle tultiin,

niin sittenhän meillä oli yhtä helppo päästä tuumaimme perille kuin

suksimiehellä mennä valmista latua myöten."

"Se nyt on tietty. Mikäpähän sitten enää olisi voinut esteenä ollakaan!

No, olkoon onneksi liittonne niin sinulle kuin Eevalle!"

Vähän ajan perästä sanoi taas Jaakko: "Aivan vähän sinä olet vielä

Kumpulasta maininnut. Puhu nyt jotain enempi sieltä!"

"Eipä sieltä ole erityistä kerrottavaa. Siellä eletään niinkuin

ennenkin, hiljaisesti ja rauhallisesti. Isäntäukko se vaan alkaa

vanheta, jotta eikö tuo kohta heittäne isannuutensa Matti pojalleen. --

Tietänethän, että Anni sieltä nykyään on poissa, pappilassa piikana?"

"Kuulinhan minä siitä jotain puhetta olleen."

"Siellähän se on Anni ja hyvin hän siellä tuleekin toimeen ja hyvänä

piikana kuulutaan häntä pidettävän, työteliäänä ja rehellisenä."

"Sepä on mieluista kuulla. Oletko tavannut häntä nykyisin?"

"Tapasin minä hänen tässä toisella viikolla."

"No, mitä Anni tuumaili?"

"Eipä hän moittinut oloaan. Sanoi kyllä alussa koti-ikävän olleen,

vaan oli kuitenkin hyvillään, että koti oli samassa seurakunnassa ja

että hän siellä pääsi aina toisinaan käymään. Sanoi usein kaipaavansa

Törmälää, kotinsa naapuritaloa, ja muistelevansa Eevaa ja sinua sekä

mainitsi, kuinka hän usein on sinun kanssasi hupaisia hetkiä viettänyt."

"Vai mainitsi hän sitäkin."

"Mainitsi kyllä ja paljon muutakin; en tuota kaikkea enää muistakaan."

Heikki saattoi Jaakkoa tämän kortteerin portille saakka.

Siinä tuumasi Jaakko Heikille: "Kyllähän olisi hupaista, jos voisimme

tämän illan yhdessä olla. Vaan en tiedä sitten, miten asiain kävisi."

"Kerennethän ne vielä aamullakin toimittaa. Eihän niitä niin paljon

liene", arveli Heikki.

"Eipä hyvinkään; vaan isäntä varoitti tänä iltana toimittamaan, jotta

kerkeäisin ajoissa takaisin."

"Kerkeät sinä kuitenkin ja saatanhan minä sinua aamulla avustaa, jos

niikseen tulee. Ollaan nyt yhdessä tämä ilta, koska satuimme tapaamaan

toisemme. Saattaa kulua pitkiäkin aikoja, ennenkuin taas näemme

toisemme; ja aamullahan minun pitäisi joutua jo paluumatkalle. -- Vie

nyt ensin nassakka kortteeriisi ja mennään sitten anniskeluun tai

johonkin muualle! Pitäähän sitä toki vähän lystiäkin pitää, kun kerran

kaupungissa ollaan."

Jaakko suostui tuumaan, vei nassakan kortteeriinsa ja lähti sitten

Heikin kanssa taas kaupungille.

Anniskelupuotiin he menivät, istuivat pienen pöydän ääreen ja tahtoivat

monioita viinaryyppyjä.

Näkyi niitä muitakin olevan samassa huoneessa ja pitivätkin jotkut

aika rähinää. Siellä väitettiin ja intettiin ja moniaat isoäänisimmät

meuhasivat ja huutelivat niin, että aivan tahtoivat suun tukkia

toisilta.

Jaakko ja Heikki eivät sekaantuneet toisten puheisiin, vaan istuivat

heistä erillään ja puhelivat omista asioistaan.

"Oletko Vesalan Vilppoa nykyisin nähnyt?" kysyi muun muassa Jaakko

Heikiltä.

"Tapasinhan minä hänenkin tässä toisella viikolla samoihin aikoihin

kuin Anninkin. Sehän on Vilppo nykyään Toivoniemellä renkinä", vastasi

Heikki.

"Vai sinne sen Vilpon on onnistunut päästä aivan pappilan likimmäiseen

taloon."

"Jopa niin. Ja hyvin hän onkin mielissään, että sinne on tullut, kun

hän siis saapi olla aivan lähellä pappilaa ja Annia."

"Annia! Mitä sillä Vilpolla on Annin kanssa asioita?"

"No, minusta on näyttänyt, että hän vähin mielistelee sitä."

"Vai niin on näyttänyt. Entäs Anni Vilppoa?"

"En tiedä sitä. Sen verran, minkä minä olen nähnyt, ei Anni ole

näyttänyt häntä suosivan enemmän kuin muitakaan. Eivät he kumpikaan ole

rakkausasioistaan minulle mitään maininneet, enkähän minä varmuudella

osaa sanoa, lieneekö Vilppokaan tosi lailla Anniin mieltynyt. Vilppohan

on sen luontoinen mies, että se mielistelee tyttöjä yleensä, sillä

saattaa olla montakin henttua yht'aikaa."

Noista Heikin sanoista tuli Jaakko vähän miettiväiseksi; hän oli pitkän

ajan ääneti ja hänen ajatuksensa kiertelivät hetken aikaa Annia, josta

hän näki selvän kuvan semmoisena kuin tämä oli hänen lapsuutensa

leikkitoverina sekä sitten alkavalla nuoruuden iällä rippikoulussa ja

viimeksi Kumpulassa, kun hän lähti matkustamaan pois kotoseudultaan.

Ja Jaakko mietti Annista, mahtaisikko sillä tosiaan olla mitään lemmen

liittoa tekeillä Vilpon kanssa -- -- -- vaikka mitäpä se juuri häneen

koskee, jos onkin -- -- -- ottakoonpa Anni kenen tahansa, kunhan hän

vaan Liisan saapi -- -- --.

Sitten hän, kun alkoi kovin rauhattomalta tuntua yhä lisääntyvän

rähinän vuoksi, rupesi Heikkiä pois tahtomaan, sanoen ei enää täällä

haluavansa olla.

"Mennäänpä vaan", myöntyi Heikki, "vaikka susiteettiin! Oletko siellä

ennen käynyt?"

"Enhän toki. Miten minä nyt siellä, jossa vaan herroja -- -- --!"

"Kyllä siellä muitakin saa käydä. Mennäänpä vaan sinne, koska sinä et

ole siellä ennen käynyt! Minä olen oppaana."

"Mitenkä me nyt sinne -- -- --.'"

"Sinne kehtaa mennä aivan hyvin meikäläisetkin miehet. Siellä ovat

aivan eripäälliset huoneet alakerrassa rahvasta varten, ylikerrassa

taas herroja varten."

"No, koska niin on, niin saattaahan tuonne sitten mennä."

Ja molemmat ystävykset, viinansa juotuaan ja maksettuaan, lähtivät

anniskelusta.

Jaakko piteli Heikkiä kaulasta ja vakuutti: "Sinä olet minulle niinkuin

oma veli. En osaa sanoin selittää, kuinka lystiltä tuntuu, kun olen

sinun tavannut. En ole vielä, sittenkun kotoani viime kerran läksin,

tavannut ketään entisistä tutuistani."

Sitten selitti Jaakko, kuinka koti ja kotipuolen asukkaat usein ovat

muistuneet hänen mieleensä ja kuinka ne nyt, kun niitä ei ole enää

näkemässä, tuntuvat entistä rakkaammilta ja paremmilta; silloin kuin

ne olivat alinomaa silmäin edessä, ei niitä osannut tarpeeksi hyvin

arvostellakaan.

Heikki sanoi sitten, hänkin pidellen Jaakkoa kaulasta, että hän ei

kyllä haluaisi olla poissa kotoseudustaan, vaikka olisikin muualla

parempi leipä tiedossa. Se on luonnossa synnynnäinen halu, joka vetää

kotipuolessa pysymään. Hän on kuullut monen muunkin, jotka ovat köyhän

kotonsa jättäneet ja tulleet rikkaampaan paikkakuntaan ja paremmalle

leivälle, sanovan kotoseudussaan sittenkin paremmin viihtyvänsä.

"Se on tosi", myönti Jaakko; "mutta toisinaan saattaa kuitenkin

vieraskin asunto tulla mieluiseksi, esimerkiksi kun on joku hyvä

ystävä."

"Ethän vaan liene rakastunut! Enhän minä ole vielä tullut

kysyneeksikään, miten sinun sydämmesi asiain laita on."

"Enpä ole aivan selvillä niistä vielä itsekään."

"Etkö ole selvillä! Vai niin, kyllä ymmärrän. Sinulla on ehdolla joku

tyttö -- joku Nurmelan piikasista -- eikö niin? Vaan et ole vielä

kysynyt hänen mieltään."

"Niinkö luulet?"

"Kas vaan; taisinpa oikein arvata. Mutta minäpä annan sinulle sen hyvän

neuvon, että älä sinä kovin kauan mieti ja viivyttele asiaa, vaan

hommaa heti puhemies, jos ei sinulla itselläsi tule asiasi hentullesi

ilmoitetuksi. Muutenhan saattaa käydä niin, että joku toinen valtaa

sinun omasi."

"Kun ei liene jo vallannutkin! Mutta kyllä minä kohta teen selvän

asiasta. -- -- -- Katsoppa mikä kirkas valo se tuolta näkyy!"

"Tuoltako susiteetin edestä! Etkö sinä sitä ole ennen nähnyt?"

"En. En ole ennen tässä pimeän aikana kulkenut."

"No, sitten sinulla onkin siinä ihmettelemistä. Sehän on sähkövaloa

tuo."

Ja Jaakko ihmetteli sähkövaloa, joka loisti lyhdystä komean susiteetin

edessä, katseli sitä enemmän kummissaan, kuta likemmäs tuli.

Lyhtypatsaan viereen hän seisahtui, samoin kuin Heikkikin, ja katsoa

tuijotti avosuin ylöspäin.

"Enpä ole vielä kummempaa eläessäni nähnyt", tuumaili hän Heikille.

"Aivanhan se loistaa kuin aurinko, ihan huikasee silmiä."

"Onhan se toki toista kuin katulyhtyin valo", arveli Heikkikin.

"Nehän nyt eivät ole mitään tuon rinnalla. No, saapi sitä nähdä

eläessään jos jotakin, yhden asian toistaan kummemman, se kun tuo

maailma viisastuu viisastumistaan. Ennenhän tuota monikaan, paitsi

auringon, kuun ja tähtein valoa, ei kuulu nähneenkään muunlaista valoa

kuin pärevaloa. Sittenhän niitä ruvettiin paljon talikynttilöitä

käyttämään, vaan eivätpä nekään olleet mitään teariinikynttiläin

suhteen. Ja kun sitten lamppuvalo keksittiin, niin sitähän jo

kummastuksella mainittiin. Vaan paljon kummempaa se on toki tuo

sähkövalo. Voitaneenkohan enää parempaa keksiäkään!"

"Mitenpä sitä nyt enää tuon kirkkaampaa -- -- --! Vaan mennäänpä nyt

sisälle tuohon isoon rakennukseen! Sielläkin saamme nähdä sähkövaloa."

"Olisikkohan tuonne mennä! Vaan mitä siellä sitten tehtäisiin?"

"No, vaikkapa juodaan totia!"

"Totia! Sehän on vaan herrain juomaa."

"Eletään mekin kerran herroiksi, kun kaupungissa ollaan! Mennään

tuon rakennuksen toiselle puolelle, niin sieltä pääsemme suoraan

ravintolaan, joka on niinkuin tehty meitä varten."

Heikki vei Jaakon muassaan, tilasi ravintolahuoneesta kaksi totilasia

ja meni sitten kumppaneineen perimmäiseen huoneeseen, joka sattui tyhjä

olemaan.

Siellä he saivat ihan rauhassa kenenkään kuulematta asioistaan

tuumailla ja paljon he puhelivatkin, tuon tuostakin laseja kilistellen.

Jaakko selitti laveasti olostaan Nurmelassa ja vaiheistaan siellä,

puhui sen asujista, erittäinkin Laurista ja vielä enemmän Liisasta,

jonka hän koetti kuvata niin hyväksi kuin suinkin. Ja peittelemättä

tunnusti hän Heikille, kuinka hänessä mieltymys Liisaan oli suurennut

suurenemistaan ja viimein muodostunut tosi rakkaudeksi.

"No, olkoon onneksi!" sanoi sen johdosta Heikki ja kilautti lasia.

"Luultavasti se on hyvin hyvä tyttö sinun Liisasi, ja minä toivon, että

asiasi onnistuu hänen suhteensa. Mutta sanon kuitenkin, ettet olisi

tyhmästi tehnyt, jos olisit Kumpulan Annia ajatellut. Sehän on hyvin

hyväsydämminen tyttö ja minä ennen arvelin, että teistä voisi tulla

pari."

"Vai niin arvelit. Hyvin me olemmekin aina toistemme seurassa

viihtyneet. -- -- -- Mutta tuskinpa hän kuitenkaan minua miehekseen

haluaisi."

"Älä niin sano! Minä luulen, että hän ei olisi kovinkaan haluton

sinulle menemään."

"Onhan hänellä siellä parempiakin ehdolla, niinkuin Vesalan Vilppo."

"Mikä parempi se on! Anni olisi liian hyvä Vilpolle, enkä minä luule,

että hän sille menisikään, jospa tämä häntä haluaisikin. -- Mutta enhän

minä toki tahdo sinun aikeitasi estellä. Ota vaan se, joka on sinun

sydäntäsi lähinnä! -- -- -- Ryyppää sinä paremmasti!"

"Tämä tuntuu liian väkevältä."

"Sitä paremminhan tehoo. Pane pois kaikki konjakki lasiin! Mitä tuosta

säästelee!"

"Kunhan tässä ei niin humaltuisi, jottei täältä sitten pois pääse."

"Eikö mitä! Juodaan sitä enemmänkin ja pysytään jaloillaan sittenkin."

"Vaan minusta tunnustaa, että tämä juoma nyt jo alkaa päähän mennä."

"Antaahan vähän mennäkin! Paremminhan pysyy silloin mieli iloisena."

Tosiaankin alkoivat sekä Jaakko että Heikki vähitellen humaltua,

varsinkin Jaakko, joka tuli tavattoman puheliaaksi ja isoääniseksi,

jotta Heikin täytyi häntä hillitä. Eipä annettukaan heille sitten

enää juomia lisää, kun myyjättäret huomasivat heidän yli tarpeensa jo

saaneen.

Silloin lähtivät he pois, kulkeakseen kumpikin kortteeripaikkaansa,

vaan hoiperrellen he astuivat ja pitelivät toisiaan kaulasta.

Jaakko yritti toisinaan langeta, vaan Heikki, joka vielä oli paremmin

tajullaan, tuki häntä niin, ettei toki kaatunut.

Jaakko, kun nyt oli hyvällä puhetuulella, puhui minkä kerkesi, puhui

rakkaudestaan ja vakuutti, että kyllä hänessä olisi Liisan elättäjää;

vaan sitten hän yht'äkkiä rupesi kovalla äänellä veisaamaan.

"Älä huutele!" kielteli silloin Heikki.

"Miks'ei? Nyt minulla ääntä olisi."

"Sinä säikytät ihmisiä ja sitä paitsi saattavat poliisit kuulla."

"Mitä sitten, jos kuulevatkin!"

"Vievät korttikaariin."

Korttikaarin nimeä kuullessaan tajusi Jaakko; jotta eipä käynytkään

laatuun olla kovin ylimielisenä, ja hän jo vähän säikähtyi,

ajatellessaan semmoisen häpeän voivan tapahtua hänelle, että poliisit

korjaisivat korttikaariin. Mutta pian hän kuitenkin unehutti pelkonsa

ja tuli taas isoääniseksi.

"Jaakko, ole siivosti nyt!" kielteli taas Heikki ja töyti häntä kylkeen

nähdessään likellä poliiseja. "Koetetaan nyt kulkea hyvin vakaisesti,

jotteivät poliisit huomaisi meidän olevan tuprakassa!"

Ja äänettöminä astuivat he sitten poliisein sivu, tosin vähän

hoiperrellen, mutta kuitenkin niin siivosti, että poliisit antoivat

heidän rauhassa kulkea.

Kun he tulivat Heikin kortteerin portille ja siinä sanoivat

sydämmelliset jäähyväiset toisilleen, lähti Jaakko, vaikka Heikki kyllä

olisi lähtenyt saattamaan, yksinään kulkemaan, vakuutettuaan Heikille

omin voiminsa kyllä kortteeriinsa pääsevänsä. Mutta väkevät juomat,

joita hän illan kuluessa oli nauttinut, olivat kuitenkin jo niin paljon

vaikuttaneet, että hän alkoi nyt olla niin hyvässä tuprakassa, jotta

kadulla kulkiessaan horjahteli puoleen ja toiseen eikä ollut enää

tajullaankaan, eikä siis tiennyt, mitä teki ja mitä tapahtui.

Hän oli kulkevinaan kortteeriinsa, mutta eipä hän sinne osannutkaan,

eikä älynnyt, missä itsekään oli. Viimein tunsi hän, että kaksi miestä

kävi käsiksi häneen ja lähtivät viemään johonkin, mutta ei hän osannut

ajatella, mihinkä ne häntä veivät.