Seuraavana aamuna oli Jaakko varsin hilpeällä mielellä, hommatessaan
lähtöä, sillä olihan hänestä mukava päästä kaupungissa käymään, jossa
hän oli vaan jonkun ainoan kerran ennen käynyt ja jossa siis oli
paljonkin katsottavaa.
Hän koetti olla hyvin toimelias kuormaa laittaessaan ja
matkavalmistuksia tehdessään, jottei isäntä kohta alussa löytäisi
moitteen syytä.
Ennen auringon nousua oli kuorma valmis ja Puni valjaissa ison reslan
edessä.
Jaakko hyvästeltyään Nurmelan asujia otti suitsivarret käsiinsä ja
hyppäsi kuorman päälle.
"Kuulehan Jaakko!" huudahti samalla Liisa ja juoksi kuorman viereen
sekä pani Jaakon kouraan rahaa. "Ostappa kaupungista kirjakaupassa
käydessäsi minulle samalla uusi virsikirja, sillä entinen alkaa jo
kovin vanhaksi käydä!"
"Kyllä, mielellänikin. Eikö sinulla ole muuta asiaa? Kyllä minä
toimitan."
"Eipä ole tällä kertaa."
"Muista nyt", varoitti isäntä vielä, "olla toimellinen ja varovainen
ja tehdä niinkuin olen käskenyt. Pidä huoli rahoista, ettet niitä
mihinkään joutavaan kuluta! Kun tulet kaupunkiin, niin rupea
heti asioita toimittamaan, jottei tulisi tyhjää viivykkiä, sillä
huomisillalla pitää sinun viimeistään olla kotona!"
"Kyllä, kyllä", vakuutti Jaakko ja lähti ajamaan. "Hyvästi vaan nyt!"
"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!" vastasi Liisa, nyökäytti päätään ja
poistui köökkiin.
Aamu alkoi jo valeta, kun Jaakko pääsi taipaleelle.
Talosta lähtien vei maantielle oikotie, jota hän lähti ajamaan ja joka
oli ennestään hänelle tuttu. Sitten kyllä alkoivat matkat olla jotenkin
outoja, kun hän oli maantietä vähän matkaa ajellut, vaan mikäpähän oli
selvällä valtatiellä kulkiessa! Eihän siinä voinut tieltä mihinkään
eksyä.
Kylmänlainen tuuli puhalteli sivulta päin, jotta yritteli
jo korvalehtiä palelemaan, vaan Jaakko kun vetäsi pystyyn
turkinkauluksensa, niin sittenpä ei kylmä häneen enää pystynyt.
Tyytyväisenä hän vaan istui kuorman päällä ja antoi hevosen kävellä
alkutaipaleesta. Mutta kun tie sitten rupesi paranemaan, antoi hän
Punin toisinaan juosta hölkötellä, kun ei kuorma kuitenkaan tuntunut
kovin raskas olevan; ja silloin hän aikansa kuluksi itsekseen laulella
hyräili lemmenlauluja ja kuuli kaikun vastaavan lumisesta metsästä.
Johtuipa hänellä silloin mieleen oma lempensäkin ja hänen ajatuksensa
lensivät Nurmelaan, jossa ne viipyivät Liisan luona. Mielellään hän
muisteli tuota somaa ja viehättävää tyttöä ja kuvaili mielessään
sen kauniita kasvonpiirteitä, sen lempeitä silmäyksiä, suloista
hymyilyä, heleää puhetta ja miellyttäviä liikkeitä. Kuta enemmän
hän sitä ajatteli, sitä suloisemmalta se tuntui, tuntuipa olennolta
niin rakastettavalta, että kaikki sen mahdolliset viat tulivat ihan
näkymättömiksi sen suuren sulouden ja hyvyyden vuoksi.
Tuntuisippa mitä somimmalta, jos se nyt olisi tuossa sivulla ja hän
saisi kääriä kätensä sen kaulan ympärille ja huulillaan koskettaa
sen hymyileviä huulia. Mutta onpa onnellista, jos niin vast'edeskään
tapahtuu, jos se aika vielä koituu, että hän saa tunnustaa Liisan
kullakseen ja morsiammekseen. Olisippa kovin ikävä, jos se ei häneen
suostuisikaan! Silloin tuntuisi Nurmela kovin kolkolta. Silloin hän
varmaankaan ei voisi enää ollenkaan viihtyä täällä vieraassa seudussa
vierasten kesken. Silloin tuntuisivat asujamet entistä vieraammilta,
työ tuntuisi raskaammalta, elo tukalammalta. Liisahan se tähän asti
on päivänpaistetta hänen elolleen tuonut ja tehnyt Nurmelan hänelle
mieluiseksi olopaikaksi. Sehän on monesti ilahuttanut hänen mieltään,
silloin kun hän muuten olisi vaan surua ja ikävyyttä saanut kokea. Jos
se hänen hylkäisi, niin silloin hän tuntisi itsensä kovin yksinäiseksi
ja murheelliseksi.
Lennähtipä myös toisinaan Jaakolla mieli kauas Nurmelasta etäisten
kotoseutujen vähäisiin asuntoihin ja niiden asukkaat muistuivat
elävästi mieleen. Hän katseli ajatuksissaan vanhempiaan, veljiään ja
sisariaan Törmälän tutuissa tuvissa, katseli myös Kumpulaa asujineen
ja olletikin Annia, jonka kanssa viettämänsä monet lapsuuden päivät
hänellä yhä olivat hyvässä muistissa. Mitenkähän mahtanevat he nyt
kaikki toimeen tulla! Lieneeköhän Anni vielä samanlainen kuin ennen ja
muisteleekohan se häntä ja niitä aikoja, joita he ovat ennen yhdessä
viettäneet! Jospa se muisteleekin, niin se tuskin ajattelee häntä
toisin kuin tuttava tuttavataan. Ei tuota tiedä, mahtaako sen sydän
sykkiä häntä kohtaan samalla lailla kuin rakastavan tytön sydän sykkii
sulhoaan kohtaan, ja jospa niin sykkiikin -- -- -- niin no -- -- --
kumpihan noista sitten mahtaisi olla parempi, Anni vai Liisa!
Viipyivät sitten Jaakolla ajatukset hetkisen Annin luona, ja hän rupesi
miettimään, että se on kasvanut samoissa olosuhteissa, samassa seudussa
kuin hän. Heille molemmille ovat nuo köyhät kotoiset asunnot ja
mutkattomat isiltä perityt tavat yhtä mieluiset. Heistä molemmista
tuntuvat nuo kotoiset jylhät metsät, korkeat vaarat, raivaamattomat
seudut hyvin mieluisilta, vaikka tämän puolen asukkaat useinkin
ajattelevat niitä hyvin ikäviksi. -- Ja Annin hän tuntee tarkoin
lapsuuden ajoilta saakka, tuntee tämän hyvän luonnon ja rehellisen
mielenlaadun. Kyllähän se Liisa puheissaan ja tavoissaan on Annia
mukavampi, vaan tuskin kuitenkaan sydämmeltään parempi.
Ja Jaakko ajatteli, kuinka olisi mukava sitä taas tavata, ja kuvaili
viimein mielessään, miltä tuntuisi, jos he molemmat olisivat aviopari,
kunnes hänen mietteensä taas lennähtivät Nurmelan Liisaan.
Tällä tavoin hän kulutti aikaa mieluisissa mietteissä, ja matka joutui
joutumistaan, eikä mikään häirinnyt hänen ajatuksiaan, kun hän yksin
matkusteli autiota tietä pitkin. Pitkään aikaan ei tullut ketään
vastaan, eikä takaa päinkään näkynyt tuliata.
Milloin kulki matka tiheän mänty- ja kuusimetsän keskitse, milloin
aavojen lakeuksien yli. Eipä näkynyt tien sivulla taloja tiheässä,
ainoastaan siellä täällä joku pieni turvemökki tai kallellaan oleva
vähäinen puurakennus.
Jaakko, silmäillessään noita viheliäisiä asuntoja, ajatteli, että on
niitä asuinpaikkoja jos jonkunlaisia. Ei niissä luulisi liikkumisen
tilaa olevan tarpeeksi yksinäisellekään hengelle, saati sitten
perheille, joissa on monta lasta. Kyllähän hänen kotipuolessaan ihmiset
yleensä köyhiä ovat, vaan on niillä kuitenkin monella väljemmät asunnot
kuin nuo tuossa, eikä siellä turvemökkejä olekaan. -- Jos hän vaan
joskus eläessään itselleen oman asunnon laittaa, niin pitää siitä
ainakin tulla parempi kuin tuo viheliäinen kaatumaisillaan oleva pöksä
tuossa tien varrella.
Mutta jäivätpä mökit taaksepäin ja tie vei nyt korkean hirsimetsän
läpi. Tuuli tohisi metsässä ja vanhat hongat humisivat yksitoikkoisesti
ja heiluttelivat lumisia oksiaan, joista tuon tuostakin tuulen puuska
pudotti raskaan lumikasan.
Metsän takaa ilmaantui näkyviin iso talo ja sieltä päin tuli muuan
hevosmieskin vastaan.
Matka alkoi nyt hupaisemmalta tuntua, kun taloja alkoi tiheämmin
näkyä ja kun tielle ilmaantui jotain liikettä, mutta eipä vaan
kuitenkaan tuntunut hupaiselta nähdä huonoja mökkejä, joita yhä vaan
useinkin näkyi tien varrella ja jotka olivat todisteena siitä, että
paikkakunnassa löytyi suurta köyhyyttä, jospa varallisuuttakin.
Jaakko kuuli kaukaa edestäpäin aisakellon soivan, ensin hiljaa,
vaan sitten kovemmin, ja kohta sen jälkeen ajoi vastaantulia hänen
sivutsensa semmoisella kiireellä, että hän tuskin ennätti ajaa
syrjäänkään, ennenkuin se jo oli kaukana hänen takanaan. Se oli posti,
joka niin joutuin kulki.
Ajettuaan vielä kappaleen matkaa saapui Jaakko syöttöpaikkaan, tullen
isoon kartanoon, jossa näkyi ennestäänkin monioita matkamiehiä.
Riisuttuaan Punin valjaista ja vähän aikaa hevosen kanssa hommailtuaan
meni hän sisälle pirttiin, teki hyvän päivän tullessaan, hieroskeli
käsiään yhteen, jotta ne lämpenisivät, ja riisui sitten turkkinsa
muutamaan puunaulaan.
Pirtissä oli väkeä paljonkin, vaan eivätpä ne isosti hänen tulostaan
näkyneet välittävän. Pikimmältään ne vaan katsahtivat häneen, vaan
eivät keskeyttäneet keskinäisiä keskustelujaan. Muuan keski-ikänen
nainen vaan hiljaa vastasi hänen tervehdykseensä.
"Mitä sitä kuuluu vieraalle?" kysäsi tämä sitten.
"Eipä kuulu mitään sanottavia. Mitä tänne kuulunee?"
"Eipä erityistä tännekään."
"Mistä kaukaa se on tämä matkustaja?" kysyi sitten muuan mies,
joka istui penkillä pirtin pöydän takana ja poltteli tupakkia
lyhytvartisella piipulla.
"Tuolta olen Nurmelasta", vastasi Jaakko. "No, niin minusta näyttikin
äsken, kun ajoitte kartanoon, jotta Nurmelan hevonen siellä tulee.
Mutta teitä minä en tunne. Ette suinkaan te ole Nurmelan miehiä, vai
miten?"
"Minä olen vaan renkinä siellä oleksinut. Tuoltahan minä oikeastaan
olen kotoisin Kajaanin takaa."
"Jo minä ajattelinkin heti teidät nähdessäni, ettette te suinkaan ole
tämän puolen miehiä. -- Kaupunkiinko se matka pitää?"
"Kaupunkiin."
"Liiaksikohan niitä muka ylimaassa on miehiä", puuttui taas puheeseen
muuan vanhanpuoleinen harmajahiuksinen mies, "kun niitä sieltä
myötäänsä tänne alapuoleen työntyy, vaan Ameriikkaan olletikin?"
"Eipä ole liiaksi", vastasi Jaakko, "mutta kun siellä työmiehillä
useinkin ovat huonot tienestit, siellä kun ei juuri mainittavasti ole
varakkaita talokkaita ja hyviä rahamiehiä, jotka kykenisivät isoja
palkkoja maksamaan, niin onhan se monellakin täytymys lähteä muualle
työn hakuun. -- Sitä paitsihan noita kuulestaa täältäkin puolesta
paljon Ameriikkaan meniöitä olevan."
"Onhan niitä kyllä täältä, jospa sieltäkin, ja parempaahan moni hakee
aina, vaikka olisi hyvä ennestäänkin", vastasi vanhus ja selitti
sitten, kuinka usein kuitenkin moni pettyy toiveissaan lähtiessään
pois kotoseudultaan paremmille tienesteille muka. Mutta hän jätti
keskustelunsa Jaakon kanssa sikseen, kun samassa muuan toinen mies
rupesi puheisiin hänen kanssaan.
Puhuteltiinhan tuota Jaakkoa siksikin, vaikka alussa oli näyttänyt,
jottei kukaan hänestä välitä. Mutta tuntui hänestä kuitenkin, että
kotoseutunsa asukkaiden puhuttelutapa oli aina paljon ystävällisempi.
Siellähän aina vastaanotetaan tuliata niinkuin hyvää tuttua ainakin.
Mutta eihän tuo mikään kumma olekaan, että tämmöisissä liikepaikoissa,
missä käypi kulkioita jos minkälaisia, kohtelu toisinaan saattaa hiukan
kylmältä tuntua.
Pari tuntia talossa viivyttyään ja hyvin apatettuaan ja juotettuaan
hevosta, pani Jaakko ruunan taas valjaisiin ja lähti taipaleelle.
Matka kului rauhallisesti, mitään mainittavaa tapahtumatta. Hevonen
milloin astui verkalleen, milloin juosta hölkötteli, ja Jaakko milloin
makasi levollisena kuorman päällä, milloin istua kyykötti miettiväisenä
ja kuunteli kulkusen kilinää, reen ritinää ja tuulen viuhinaa.
Asuttuja seutuja rupesi yhä enemmän näkymään tien varrella ja liike
suureni suurenemistaan. Tuli usein vastaantulioita ja toisinaan
joku takaa päinkin ajoi sivutse, jotta eipä saanutkaan Jaakko ihan
huoletonna kuorman päällä olla kellotella, vaan hänen täytyi useinkin
syrjäyttää hevostaan, että ohikulkiat pääsivät häntä sivustamaan.
Ennen pimeää hän saapui kaupunkiin ja ajoi kuormineen Nurmelaisten
tavalliseen majapaikkaan muutamaan pieneen kartanoon erään syrjäkadun
varrella.