IV.

Oli varainen pyhäaamu talvella. Ilma oli kylmänlainen ja taivas kirkas,

lukemattomain tuikkivien tähtien sekä kaunisten revontulien valaisema.

Nurmelan metsämaita hiihteli Törmälän Jaakko, reippaana ja tyytyväisenä

liukuen suksillaan, pyssy olallaan ja toisessa; kädessään sompasauva,

jonka avulla hän työnti suksiaan sukkelammasti menemään. Takkisillaan

hän vaan hiihteli, vyö kuitenkin ympärillään, vaan eipä häntä palellut

sittenkään.

Muutamia päiviä sitten oli ollut suvi, vaan sitten oli tullut pakkanen:

ja senpä vuoksi oli semmoinen hanki, että se sukset kannatti.

Jaakko oli menossa katsastamaan kahta syksyllä pystyttämäänsä

käpylautaa, joihin oli kumpaankin ripustanut kissan raadon, siten

houkutellakseen kettuja niihin. Niitä oli hän jo toisinaan ennenkin

käynyt katsomassa, vaan eipä ollut niissä kummassakaan vielä kettua

käynyt. Täällä puolessa kun ei yleensä kettuja paljon ollut, ei hänellä

tälläkään kertaa ollut isoa toivoa niistä yhtään saada, vaan kävi

kuitenkin ilman aikojaan vaan pyydyksiään katsomassa.

Tultuaan ensimmäisen käpylaudan likelle näki hän sen tyhjäksi. Siinä

olla törötti vaan kuivunut kissan raato koskematonna.

Hän hiihti sivu, pyörähti muutaman ison kuusen vierite oikealle,;

hiihti sitten mutkitellen, kierrellen puita ja kantoja, ja läheni

lähenemistään toista käpylautaa. Kohta havaitsi hän hangella tuoreita

ketun jälkiä, jotka veivät matkan mukaan. Silloin rupesi hän entistä

kiivaammin hiihtämään, päästäkseen pikemmin perille; ja kun käpylauta

oli saanut näkyviin, huomasi hän ilokseen siinä riippuvan elävän ketun,

jolta toinen etukäpälä oli tarttunut rakoon kiinni. Repo paralla näytti

siinä iso hätä olevan ja olisi se saattanut irtikin päästä, kun oli

niin vähän kiinni vaan. Mutta Jaakkopa ojensi pyssynsä sitä kohti ja

ampui sitä päähän, vieläpä niin tarkkaan, että se heti heitti henkensä.

Sitten meni hän sitä käpylaudasta irroittamaan, katseli hetken aikaa

sitä ja käänteli moneen kertaan käsissään, nähdäkseen, minkälainen

nahka sillä oli, sekä nakkasi sitten saaliinsa olalleen ja lähti

hyvillä mielin takaisin Nurmelaa kohti hiihtämään.

Tuntuipa mieli hänestä nyt niin keveältä, kuin ei olisi hänellä

koskaan vastuksia ollut, vaikka hän oli niitä useinkin kokenut.

Olihan hänellä hyvä palveluspaikka ja Nurmelan isäntä oli pestannut

hänen vuosirengiksi, vaikka joskus vihoissaan oli uhannut eroittaa

hänen. Eipä ollut, paitsi häntä, syksyllisistä palkollisista muita

jälillä kuin Lauri ja Liisa; ja nehän ne aina jäävät jälille, jotka

isäntäväelle ovat mieluisimmat.

"Mitähän mahtanevat sanoa Nurmelassa, kun minä tämmöisen saaliin kanssa

palaan!" mietti Jaakko tiheässä metsässä hiihellen. "Eiköhän mahtane

niillä silmät isoiksi mennä, kun näkevät näin komian ketun! Onpa varsin

mieluista nähdä, kun Liisa hymyillen kettua katselee ja minuunkin

ystävällisen silmäyksen luo. Se tuo Liisa alkaa minusta päivä päivältä

yhä mieluisammalta tuntua, jotta alkaapa hänen seurassaan oleminen

tuntua kohta hupaisemmalta, kuin ennen muinoin Kumpulan Annin kanssa

seurusteleminen."

Metsästä pois päästyään ja aukealle tultuaan kiiti Jaakko yhä

kiireemmästi eteenpäin, kunnes viimein ehti Nurmelan kartanolle.

Liisa ja Anna Mari olivat juuri kaivolla vedennostohommissa. Renki

Heikki nousi par'aikaa köökin porstuan rappuja ylöspäin ja piika Katri

tuli porstuassa tätä vastaan, kierrätti kätensä Heikin kaulan ympäri ja

pyörähti samalla ulos.

Jaakko asetti suksensa ja sauvomensa pirtin seinää vasten ja lähti

sitten, kantaen oikealla kädellään kettua takakäpälistä, suoraa päätä

köökkiin astumaan.

"Kas, kuinka komiaturkkinen kettu Jaakolla on!" sanoi Liisa Anna

Marille, kun Jaakko kaivon sivu astui. "Mistä sinä tuon olet saanut?"

kysyi hän sitten tältä.

"Sainpahan tuolta kangasmännikön takaa käpylaudasta", vastasi Jaakko.

"Eikö sitä saa katsoakaan?" kysyi Anna Mari.

"Ka, miks'ei!"

"No, mutta sivupa sinä menet."

"Näettehän te tämän sitten sisälläkin. En suinkaan minä tätä rupea

kartanollekaan heittämään."

Molemmat tytöt lähtivät jälkeen juoksemaan, jättäen veden ammentamisen

sikseen, saadakseen läheltä kettua katsoa.

"Saaneehan tuota käsin koetella sinun saalistasi", sanoi Liisa ja löi

Jaakkoa olkapäälle sekä siveli sitten ketun selkää samoin kuin Anna

Marikin.

"Miks'ei; vaan en minä kuitenkaan rupea tämän kanssa pakkasessa

seisoskelemaan."

"Sinäpä nyt toimessasi olet!" arveli Anna Mari.

"Siltäkö näyttää! No, onpa tuota kerran syytä ollakin."

Samalla havaitsi Katrikin Jaakon saaliin ja jäi avosuin sitä katsomaan.

"No, mistä se tuo kettu sinulle ilmausi?" kysyi hän.

"Ka, onhan niitä metsässä kettuja", vastasi

Jaakko, tarkempaa selitystä antamatta, ja astui köökin portaita ylös;

ja hänen jälissään tulivat Katri, Anna Mari ja Liisa.

Tultuaan köökkiin, jossa ennestään emäntä, renki Heikki ja monioita

lapsia sattui olemaan, antoi hän saaliinsa emännälle, joka siitä hyvin

ihastui, käänteli kettua käsissään ja pani sen sitten pitkäkseen

lattialle, jossa sitä miehissä katseltiin ja tutkittiin.

Emännän monien kysymysten johdosta kertoi Jaakko tarkasti, kuinka kettu

oli ollut käpylaudassa kiinni ainoastaan toisesta etukäpälästä ja

kuinka hän sen oli siitä ampunut; jolloin hän oli osannut siihen niin

hyvin, että se paikalla oli henkensä heittänyt.

Emäntä silloin vähän kehuskeli Jaakkoa mieheväksi ja tarkaksi

pyssymieheksi; mutta Anna Mari arveli, etteihän tuossa nyt mitään

miehevyyttä tarvittu, kun kettu kerran oli käpylaudassa kiinni;

olisihan sen kuka tahansa muukin siitä ampunut. Jaakko silloin

huomautti, että se ihan varmaan olisi irti päässyt, ellei hän olisi

sattunut käpylaudan luo tulemaan ja että se sittenkin olisi voinut irti

kiskoutua, ellei hän olisi kerennyt sitä ampua ennen.

Samalla tuli isäntä köökkiin ja havaitsi heti Jaakon saaliin ja Jaakko

sai hänelle kertoa samat asiat kuin oli emännällekin vasta maininnut.

"Eivätpä ne tytöt tänne vettä saaneetkaan", sanoi samassa emäntä

Liisalle ja Anna Marille. "Mikä kiire teillä nyt oli tänne, ettette

saattaneet ensin vettä tuoda! Eihän se tämä kettu täältä mihinkään

pakene. Kerkeättehän sen sittenkin nähdä."

Liisan ja Anna Marin kaivolle taas mentyä ilmoitti isäntä, että heti

eineen jälkeen lähdetään kahdella hevosella, Mustalla ja Punilla,

kirkolle, ja että Jaakko saapi tulla Punin ajajaksi, Anna Maria ja

Liisaa kyyditsemään.

Jaakko lähti sitten talliin hevosia harjaamaan sekä muita

valmistustoimia tekemään ja oli hyvin hyvillään siitä, kun oli pääsevä

Liisan kanssa samaan rekeen.

Kohta eineen jälkeen istuivat Nurmelan isäntä komiassa kirkkoreessään,

paksut turkit yllään ja veltit peittonaan, ja isäntä itse piteli

punaisia suitsivarsia käsissään ja kerran nyhjästyään niistä vähän

lähti Musta keveästi juoksemaan. Jälempänä juosta hölkkäili Puni,

vetäen reslaa, jossa istuivat Anna Mari ja Liisa perässä veltien alla

ja turkkeihin puettuina ja Jaakko etulaudalla, pienoinen kotitekoinen

lammasnahkaturkki yllään.

Päivä kajasti jo idässä, kun kirkkomiehet kulkusten kilistessä etenivät

Nurmelasta.

Jaakko oli kohta alussa peitellyt Anna Marin ja Liisan hyvin veltien

sisään; vaan sitten hän matkallakin tuon tuostakin katsahti taaksensa

ja korjaili peittoa, jotta tytöille ei suinkaan kylmä tulisi. Varsinkin

hän usein katsahti Liisan puolelle ja piti huolta, ettei tuuli pääsisi

veltien läpi tunkeutumaan, ja kysäsi tytöiltä, eikö heillä ollut kylmä,

ja tytöt vakuuttivat, jotta ei heillä ole.

Jaakko piti ihan lystiajona koko kirkkoretkeä. Niin mukavalta tuntui

hänestä nyt ajeleminen, tuntui somalta tyttöjä kyyditä ja olla samassa

reessä Liisan kanssa, puhella tämän kanssa ja toisinaan katsahtaa tämän

vilkkaita, lempeitä silmiä, rusoittavia poskia ja hymyileviä huulia.

Hänestä tuskin koskaan oli tuntunut niin mukavalta kuin nyt.

Mutta olisippa kuitenkin paljon somemmalta tuntunut, jos Anna Mari

olisi ollut kokonaan poissa ja hän sen sijaan olisi saanut Liisan

vieressä istua. Olisippa hyvä asia, jos joskus tulisi semmoinen

tilaisuus, että hän Liisan kanssa pääsisi kahden kesken ajelemaan.

Ja Jaakko vaipui niin syviin mietteisiin Liisan vuoksi, jotta hän

unehutti, missä olikaan, ja Puni sai mieltään myöten kulkea sekä

jäi siis taas kauas jälille Mustasta. Hän vaan lennätti ajatuksensa

kauas tulevaisuutta kohti ja ehti mietteissään viimein niin pitkälle,

että kuvaili mielessään, kuinka somalta silloin tuntuisi, jos Liisa

olisi hänen vaimonsa ja heillä olisi omituinen sievä asunto, jossa

viettäisivät onnellista ja rauhallista avioelämää.

Silloin oli hän kuulevinaan jotain ääntä takanaan.

"Sanoitko sinä mitään?" kysyi hän ja kääntyi Liisaan päin.

"En se minä mitään sanonut", vastasi Liisa hymysuin. "Tuo Anna Mari se

vaan minulle kuiskasi, että Jaakkopa taitaa kohta nukahtaa."

"Jopa nyt pahasti erehtyi. Pahempi se Anna Mari itse on nukahtamaan

kuin minä."

"Älähän toki!" sanoi Anna Mari. -- "Etkö sinä huomaa, että toiset

jättävät meidät."

"Eivät ne kauaksi jätä -- - -- - enkä minä siltä ollut nukahtaa, jos

kohta sattui ajo vähän unehtumaan, kun satuin ajatuksiini vaipumaan."

Ja Jaakko oikaisihe istuimellaan sekä löi suitsiperillä ruunaa selkään,

saaden sen siten kiireemmästi juoksemaan.

Ensimmäisen oillingin yli kun päästiin, teki tie äkkikäänteen

vasemmalle, ja siinä olikin kirkko jo aivan lähellä.

Jaakko oli käänteessä vähällä kumoon ajaa, kun Puni mennä vilisti

täyttä ravia ja reki luisti kaateikkoon, jossa toinen jalas kohahti

niin korkealle, että reki varmaan olisi kaatunut, ellei Jaakko samalla

olisi siirtynyt toiselle puolelle rekeä, joka sen vuoksi ei ennättänyt

varsin kumoon vielä mennä.

Jaakko ajoi aivan kirkon pääportaitten eteen, hyppäsi heti pois reestä

ja vetäsi auki veltit, että tytöt helposti pääsivät pois, sekä ajoi

sitten hevosen vähän syrjään kirkon seinän viereen.

Sieltä näki hän, että muuan uljasryhtinen nuori mies, iso

mustakauluksinen lammasnahkaturkki päällään, tuli Anna Maria ja Liisaa

kättelemään ja hyvin tuttavallisesti puhuttelemaan.

Jaakko jäi suu auki katsomaan ja miettimään, että kukahan se lienee

tuo vieras, joka näyttää niin hyvä tuttava tyttöin, olletikin Liisan,

kanssa olevan, ja mitä sillä lienee niin hupaista sanottavaa, että

tytöt näyttävät siitä hyvin ihastuvan. Ja hän katseli pitkään tuota

tuntematonta miestä, jonka ilmaantuminen ei tuntunut hänelle vähääkään

mieleen olevan. Haluten tietää tämän tuumat, päätti hän mennä likelle

kuuntelemaan tämän puheita. Mutta kun hän, hevosen eteen heiniä

pantuaan, lähti sinnepäin astumaan, ennättivät he juuri mennä kirkkoon.

Hänkin meni sisälle kirkkoon, istahti muutaman penkin päähän lähellä

ovea ja katseli sieltä, mihin penkkiin Anna Mari ja Liisa ja mihin se

mies, joka niitä oli puhutellut, olivat menneet. Pian hän huomasikin

miehen kolmannessa penkissä edessään suorana ja liikahtamatta istuvan

sekä Anna Marin ja Liisan etempänä muutamassa käytävän toisella puolen

olevassa penkissä, jossa istui muitakin tyttöjä.

Veisattiin juuri aamuvirttä ja Jaakkokin yhtyi siihen ja luki virren

sanat omasta virsikirjastaan, jonka hän oli saanut äitiltään muistoksi

rippikoulussa ollessaan. -- Hän kyllä silmillään ja korvillaan seurasi

kirkonmenoja alusta loppuun, kuunteli hartaasti virren veisuuta ja

katseli suu auki lukkaria, tähysteli tarkkaan pappia ja jokaista

papin liikettä, kuunnellen niin hyvin messua kuin saarnaa, mutta sen

ohessa ennättivät hänen ajatuksensa kiitää monelle muullekin taholle,

ennättivät kierrellä Liisaa ja muita tyttöjä sekä sitä outoa miestä;

hän ennätti nähdä, miten kukin penkissään istui, miten Liisa näytti

muita virkeämmältä ja somemmalta, ja miten Anna Mari saarnan ajalla

tuli niin uniseksi, että hänen päänsä vaipui penkkiä vasten ja hän

nukahti, heräten vasta saarnan loputtua, kun pappi taas messuamaan

rupesi.

Kun kirkonmenot olivat loppuneet ja Nurmelan kirkkomiehet olivat

lähteneet paluumatkalle, kysyi Jaakko Liisalta, pyörähtäen toisapäin

istuimellaan: "Kuka se oli se komia nuori mies, joka kirkon portaitten

edessä sinun kanssasi puheli?"

"Komiako se oli sinun mielestäsi?" kysyi vuorostaan Liisa naurusuin.

"Eipähän ilman. Tottapa se oli komia, koska sinä sitä niin mielihyvällä

katselit."

"Kun nyt en olisikin ihastuksella katsellut vanhaa tuttua, jota en

pitkään aikaan ole tavannut ja joka parin vuoden kuluessa minun

kanssani yht'aikaa on ollut samassa talossa palveluksessa! Sitähän

tietenkin oli hupainen tavata."

"Sanoppa sen nimi!"

"Et sinä tunne sitä kuitenkaan, vaikka sanonkin nimen. Mäkelän Matiksi

häntä kutsutaan."

"Vai niin. Sanoppa, mitä hän sinulle sanoi!"

"Eipä mitään erityisen tärkeätä. Hän vaan kyseli, miten minä voin,

ja tiedusteli elämän vaiheistani sitten viime näkemämme sekä selitti

lyhyesti omista vaiheistaan."

"Eikö mitään muuta?"

"Enpä minä muista."

"Eikö teillä ollut mitään kahdenkeskisiä asioita?"

"Mitäpä niitä olisi ollut! Tietää kai se Anna Marikin kaikki meidän

puheemme."

"Mitäpä se tietäisi, kun kirkossakin nukkuu!"

"Kyllä minä kuulin kaikki Matin ja Liisan puheet", vakuutti Anna Mari.

"En minä silloin nukkunut -- -- -- enkähän minä kirkossakaan -- -- --"

"Vai et! Nukut ihan siki koko saarnan ajan. -- Sanoppa, eikö Liisalla

ja sillä Mäkelän Matilla ollut mitään kahdenkeskisiä asioita!"

"Mitäpä heillä olisi ollut!"

"Mitäkö! Vielä tuota kysytkin. Näyttihän se teidän tuttavanne aika

uljaalta ja pulskalta mieheltä. Eihän siis olisi kumma, jos hänen ja

Liisan välillä olisi jotain -- -- --"

"No, se on tuo Jaakko -- -- --!" keskeytti Liisa. "Kaikkea sinä

luuletkin!"

"Minunpa sinä kokonaan unhotat", puuttui Anna Mari puheeseen.

"Puhuttelihan se Matti minuakin, jospa Liisaakin, ja ollaanhan mekin

vanhastaan hyvinkin hyviä tuttuja."

Jaakko kääntyi taas hevoseen päin ja kiirehti Punia kiivaammin

menemään, mieleltään hiukan levollisempana vaan ei kuitenkaan

selvillään Liisan ja Mäkelän Matin suhteesta toisiinsa.

Hän tunsi sydämmessään todellisesti palavan rakkauden Liisaa kohtaan ja

hän arveli Liisan olevan sen, jonka Jumala oli määrännyt ja valinnut

hänelle elämän kumppaniksi. Parasta siis lienee hänen toden teolla

ruveta miettimään asiaa ja puhemiestä hommaamaan, joka esittäisi

hänen tunteensa ja asiansa Liisalle, ellei tälle muutenkin tulisi

sitä sanotuksi. Mahtaahan se kyllä Liisa ennakoltakin hänen tunteensa

arvata, vaan ovathan ne kuitenkin sille suoraan sanottavat, että

asjasta valmista tulisi. Paluumatka, jolloin Liisa oli yhä puheliaampi

ja iloisempi kuin menomatkalla, kului Jaakon mielestä aivan liian

sukkelaan, niin että se tuntui kesken loppuvan. Mielellään hän olisi

suonut sitä pitemmältä olevan, että olisi enemmän saanut nauttia Liisan

seurasta.

Kun jo oltiin lähellä Nurmelan kartanoa, jonne juuri eellimmäinen

hevonen saapui, tuumasi hän tytöille: "Kartanoonhan sitä pitää aina

komiasti ajaa." Ja sen sanottuaan löi hän suitsiperillä Punia selkään

ja antoi sen mennä täyttä ravia kartanon perälle asti; mutta eipä

hän arvannutkaan tarpeeksi väistellä kinoksia eikä olla varovainen

kääntäessään hevosta, ja senpä vuoksi kävi niin, että reki kaatui juuri

köökin portaitten eteen ja tytöt suistuivat silmälleen lumikinokseen.

"Oliko tämä nyt komiasti!" sanoi Anna Mari pystyyn noustessaan ja lunta

vaatteistaan puistellen.

"Sepä nyt sattui! -- - -- Enpä minä tuota osannut arvata", vastasi

Jaakko. -- "Eihän vaan liene pahasti käynyt?"

"Mitenpä tuota", sanoi Liisa, "loukkautuisi pehmeää lumihankea vasten

kaatuessa! Mutta olet sinä koko kyytimies!"

Ja lähtiessään köökin portaita nousemaan lisäsi hän: "Kiitoksia paljon

hyvästä seurasta ja hyvästä ajosta!"

"Eipä olisi syytä kovinkaan kiittää", arveli Anna Mari ja lähti Liisan

jälkeen menemään.

Jaakko otti veltit ylös ja ajoi Punin tallin eteen, jossa renki Heikki

vasta oli riisunut Mustan valjaista.

Kun hänkin oli riisunut Punin, juottanut sen ja vienyt talliin sekä

vetänyt reen liiteriin, meni hän pirttiin ja sanoi terveisiä kirkolta,

nyökäyttäen päätään vanhalle ruotimummalle, joka istui pirtin

perällä loukossa ja luki muutamasta paksusta postillasta, vahvat

messinkisankaiset silmälasit nenällään.

Jaakko, riisuttuaan turkkinsa päältään, istahti penkille Laurin viereen

ja rupesi tämän kanssa tuumailemaan; vaan samassapa tultiin syömään

käskemään.

Puolisten jälkeen sai hän kuulla, että hänen oli huomenna kaupunkiin

lähteminen, sinne kun oli asioita monenlaisia.