V.

Jaakko eleli elelemistään Nurmelan talossa ja teki tyytyväisenä työtä,

hyvillään siitä, että oli saanut hyvän työpaikan ja hyvän toimeentulon.

Kun hän oli kotonaan useinkin saanut vähällä ruu'alla olla, oli hänestä

nyt mukava olla isossa talossa, jossa aina sai mahansa täydeltä syödä.

Mutta sepä tuntui mieltä pahottavan vähän, kun emäntä kuului moittineen

häntä isoksi syömäriksi. Ensi päivinä olikin hän syönyt tavallista

enemmän, vaan kun kerran oli päässyt paremmille päiville tottumaan, ei

hän syönyt enää paljon enempi kuin muutkaan.

Niin kauan kuin hän teki semmoisia töitä, joita oli kotonaankin

tottunut tekemään, oli isäntä häneen jotenkin tyytyväinen, sillä hän

oli ahkera työmies, vaikka tosin hitaanlainen liikkeissään. Olihan

hän tottunut kotonaan sirppiä ja viikatetta käyttämään, kyntämään ja

karhitsemaan, hevosella ajamaan ja hevosta hoitamaan, hirsiä kaatamaan,

halkoja hakkaamaan ja sen semmoista tekemään; ja tämmöisissä töissä hän

Nurmelassakin hyvin suoriutui, ainakin ensimmältä. Varsinkin kunnosti

hän itseään raskaita painoja nostaessaan ja kiviä pellosta pois

vääntäessään tai muussa semmoisessa työssä, jotta hänen työkumppaninsa

hyvin ihmettelivät hänen voimiaan. Mutta sattuipa semmoisiakin toimia,

joissa hän oli kokonaan tottumaton, jottei tiennyt miten siinä

menetellä, tai jos vähän tiesikin, niin erehtyi useinkin, ja silloin

toiset hänelle nauroivat, etteikö se tuotakaan osaa. Sehän se toisinaan

yritti vihaksi käymään, kun ne, sen sijaan että olisivat tulleet

neuvomaan ja auttamaan, vaan pilkkaa tekivät. Olisivatpa itsekin

ylimaassa kaiken ikänsä elelleet, niin tuskin olisivat ollenkaan

viisaampia! Mutta Lauripa ei koskaan hänelle pahaa sanaa sanonut, oli

aina vaan yhtä ystävällinen ja samoin myöskin Liisa, talon piioista

nuorin ja sievin.

Liisa oli sukkela leikinlaskia ja hyvä ilvehtimään ja ivaamaan,

jos vähänhään syytä löytyi, mutta hän oli kuitenkin sen verran

helläsydämminen, että, jos näki jonkun liiaksi sortavan toista, hän

rupesi sorretun puolelle ja alkoi sortajasta ivallisesti puhua. Kun

Jaakko vaan sattui väittelemään ja kiistelemään tovereinsa kanssa,

niin silloinpa Liisa useinkin piti hänen puoltaan ja olikin sen vuoksi

Jaakolle paremmin mieleen kuin muut naiset.

Sattuipa kerran, että Jaakko muutamana syysiltana iltasen jälkeen,

kun palkolliset olivat koossa pirtissä pakinoimassa, niinkuin

heidän tapansa oli ennenkuin nukkumaan menivät, istui tavallista

alakuloisempana penkillä uunin vieressä, pää käsien varassa.

"Jaakollehan se sattui pieni vahinko tänään hänen työssä ollessaan",

tuumasi piika Eeva kumppaneilleen.

"Niin kuuluu sattuneen", naurahti piika Elsa, joka Eevan vieressä

istui, "vaan eihän tuo olekaan mikään kumma. Ei se ollut ensi kerta."

"Eipä kyllä. -- Kunpa olisit, kuule Jaakko, enemmän kiirettä pitänyt,

niin olisi asiasi paremmin onnistunut."

"Mistäpä minä ennakolta osasin arvata, miten tulisi käymään!" vastasi

Jaakko vakaisesti.

"Jaakko tietysti", arveli Elsa, "on oppinut ylimaassa, ettei olekaan

tarvis hätäillä ensimmäisen vaaran lähetessä."

"Ole sinä vaiti viisauksinesi! Sen olen oppinut ja sen uskon vieläkin,

ettei hoppu ole hyväksi eikä kiire kunniaksi."

"Tänään olisi kuitenkin ollut."

"Miks'et sinä tehnyt ihan niinkuin isäntä käski?" kysyi renki Antti.

"Siksi, että se on sinulle ihan sama, mitenkä minä tein", vastasi

Jaakko.

"Kas nyt! Osaat sinä, näen mä, vielä ylpiästikin puhua."

"Kun oma pää oli viisaampi", ilveili Elsa, "niin tietysti oli sen

neuvoa seuraaminen ja silloin kävi niinkuin kävi."

"Älähän nyt!" puuttui puheeseen Lauri. "Sattuu se toisinaan vahinko

viisaallekin, etkä liene sinäkään aivan erehtymätön."

"Enhän ole sitä sanonutkaan."

"Jos ruvetaan Elsan asioita muistelemaan, niin lieneepä niistäkin

jotain sanottavaa", lausui Liisa hymysuin. "Muistatko esimerkiksi, kun

sinun ollessasi Junttilassa piikana emäntä muutamana päivänä sanoi

sinulle, että talon iso sika tulisi porsimaan niinkuin ensi yönä ja

käski sinun olla varuillasi ja pitää sikapahna lämminnä, vaan sinä

et uskonut emännän sanoja, luotit enemmän muutamaan kokemattomaan

tyttöön, joka oli väittänyt, että Junttilan sika tulisi porsimaan

vasta kuukauden perästä; ja kun sitten kuitenkin yöllä sika teki

viisi valkoista porsasta, niin ne kuolivat kaikki viluun aivan sinun

huolimattomuutesi vuoksi?"

"Mitä sinä vanhoista asioista enää -- -- --!" muistutti Elsa, vaan

heittikin kaikki puheensa Jaakosta sikseen.

"Eiköhän liene paras", sanoi sitten Lauri, kun vanha ruotimumma oli

levolle mennyt, "että heitetetään pois kaikki puheet ja mennään kukin

nukkumaan!"

"Jopa se tosiaan alkaa olla levolle menon aika", arveli Anttikin;

ja piiat alkoivat silloin pirtistä poistua. "Älähän ole milläsikään

enää, Jaakko! Huomenna onnistunevat sinulla paremmin asiat, kun lähdet

käytteitä myllyyn viemään."

Jaakko kävi ensiksi levolle, päivän töistä ja huolista väsyneenä,

ja vuoteessaan hän kyllä hetken aikaa muisteli päivän tapahtumia

sekä vertaili ajatuksissaan täällä oloaan niihin aikoihin, jotka oli

viettänyt köyhässä, vaan armaassa kodissaan, mutta pian hän kuitenkin

vaipui sikeään uneen, joka vapautti hänen kaikista huolellisista

ajatuksista.

Lauri paiskausi hänen viereensä samaan sänkyyn ja viimeiseksi Antti,

kattolampusta tulen sammuksiin puhallettuaan, heittäysi itsepäälliseen

vuoteeseen, ja kohta alkoi Nurmelan ison pirtin joka vuoteesta kuulua

raskaasti nukkuvien kovia kuorsauksia.

* * * * *

Ennen auringon nousua heräsi Antti, nousi ketterästi vuoteeltaan ja

ruveten pukeutumaan huudahti kovalla äänellä: "Miehet pystyyn!"

Lauri kovahti paikalla ylös ja alkoi heti viivyttelemättä pukemaan

itseään, vaan Jaakko kohosi ensin verkalleen istumaan, hieroi silmiään

ja kynsi päätään sekä pukeutui sitten hyvin tyyneenä ja levollisena,

kiirettä pitämättä. Orrelta saappaat otettuaan ja jalkoihinsa saatuaan,

jolloin toiset jo olivat ennättäneet pestä ja kampata itsensä ja

laittautua valmiiksi työhön menemään, peseytyi hänkin vuorostaan.

Juuri kun hän oli pessyt ja kampannut itsensä, näki hän jo isännän

pirtin ovella seisovan ja hyvää huomenta toivottavan ennenkuin hän

ennätti mitään sanoa.

Jaakko vastasi tervehdykseen ja nyökäytti päätään.

"No, Jaakko, tuleppa säkkejä kärryihin nostamaan!" käski isäntä.

Jaakko seurasi isäntää,, verkalleen astuen, jyvä-aittaan, josta

sitten nosteli jo eilen valmiiksi täytetyt jyväsäkit portaitten eteen

kärryihin, ja keviästi hän liikutteli säkkejä, vaikka ne olivat

melkoisen raskaita.

Sitten kävi hän hevosen tallista ja pani sen valjaisiin jyväkuorman

eteen.

"Aja nyt siivosti ja varo, ettei mitään vahinkoa tapahdu!" varoitti

isäntä.

"Olkaahan ihan huoletta!" vastasi Jaakko, nyhjäsi hevosta suitsista ja

lähti kuorman perässä astumaan. "Eihän tuo syvällä maantiellä mikään

vaara liene tarjona."

"Eipä tiedä, jos onkin. Sinullahan tuo saattaa vahinko tapahtua

silloinkin, kun on vähin siitä pelkoa."

Tuo muistutus ei tuntunut hyvää tekevän, sillä sehän oli todisteena

siitä, ettei isäntä täydellisesti luottanut hänen huolellisuuteensa.

Mutta minkäpä sille teki! Eihän hän tahallaan ollut mitään vahinkoa

tuottanut; oli aina tehnyt, miten paraiten älysi ja taisi, vaan

ereyksiä oli sittenkin sattunut.

Kun Jaakko oli tullut vähän matkan päähän Nurmelasta, niin haihtuivat

kuitenkin surulliset ajatukset syksyisen aamun raitisten tuulen

henkäysten muassa.

Hän katsahti läheiselle jokisuvannolle päin, jonka hiljalleen

läikähteleviä laineita vasten itäiselle taivaan rannalle vastikään

kohonneen auringon säteet kauniisti kimaltelivat. Somilta näyttivät

viheriöitsevät syyslaihot laajalta kummallakin puolen jokea ja siellä

täällä törmäin rinteessä ylenevät yksinäiset koivut: heiluvine

oksineen, joissa lehdet jo olivat osaksi kellastuneet ja osaksi myöskin

pois varisseet.

Hevonen astui verkalleen suoraa ja mäetöntä maantietä pitkin, rattaat

jytisivät ja somero ritisi niitten alla, kärryt jymähtivät ja

tärähtelivät alinomaa ja Jaakko käveli miettiväisenä kuorman perässä.

Hän näki pitkän oillingin edessään ja huomasi muutaman hevosmiehen

oillingin päässä. Mutta eipä hän muuta kuin pikimmältään katsahti

siihen, ollen ajatuksiinsa vaipunut. Hän keskeytyi mietteissään, kun

samalla vastaan tuleva matkamies huudahti hänelle: "Hoi mies, ajappa

syrjään vähäsen!"

Jaakko ei ennättänyt hevostaan minnekään päin kääntää, ennenkuin,

vaikka matkamies ajoi niin syrjään kuin saattoi vaan, vastakkain

tulevien kärryjen rattaitten rummut sattuivat kolahtamaan toisiinsa,

vaan pääsivät kuitenkin sen enemmittä vastuksitta toisistaan sivu.

Matkustaja kirosi vähän ja sanoi lähtiessään edelleen ajamaan: "Tuopa

koko pökelö on, joka ajaa ihan keski-tietä eikä älyä vähääkään

syrjäyttää, vaikka minä olen vähällä raviin joutua."

"Minä en sattunut ajoissa huomaamaan", puolusteli Jaakko itseään.

"Missä ne silmät sitten olivat! Taitaa miesparka vielä olla unen

horroksissa."

Jaakko ei vastannut, nyhjäsi vaan ruunaa suitsista, koettaen siten

kiirehtiä sen kulkua, ja hetken aikaa siten kulettuaan kärryjen

jyskiessä ja rattaitten kolistessa saapui hän vihdoin oillingin

päähän, jossa tie teki pienen käänteen. Siitä edelleen vähän matkaa

ajettuaan tuli hän tienhaaraan, josta oikealle kääntyvä nurmettunut

ja huononlainen kärrytie vei myllylle. Sinne hän lähti nyt ajamaan ja

saapuikin pian myllylle kovasti pauhaavan kosken rannalle.

Toimitettuaan asiansa myllyssä ja sinne nostettuaan kaikki jyväsäkit

kärryistä, huomenna jauhoina pois tuotaviksi, lähti hän paluumatkalle,

nousi seisalleen kärryihin ja antoi hevosen kävellä tienhaaraan asti;

vaan maantielle tultuaan laski hän ruunan menemään täyttä ravia, ja

silloin rämisivät ja tärähtelivät kärrylavat kovasti, jopa toisinaan

kohollekin hypähtivät, mutta vakavana hän vaan seisoi kärryissä,

suitsivarret käsissään, ja aikansa kuluksi laulella hyräili muutamia

piennä poikana oppimiansa runon säkeitä.

Hän ajatteli juuri hyvillään, että oli kai hän nyt ainakin hyvin

asiansa toimittanut, jottei kenenkään luulisi löytävän moitteen syytä,

kun lähellä Nurmelaa ruuna pahasti säikähtäen jotakin hyppäsi kahdelle

jalalle ja lähti sitten täyttä laukkaa pitkin maantietä menemään.

Jaakko, joka ei arvannut ollenkaan olla varuillaan, putosi heti pois

kärryistä, ja ruuna lähti jättämään, vaikka hän koki sitä tavottaa

juoksemalla sen jälkeen niin nopeasti kuin saattoi vaan ja huutaen

huutamistaan: "ptruu, ptruu!" Tuota pikaa hyppäsi ruuna, kärryt

perässä, ojan ylitse, ja silloin kärryt kaatuivat kiviä vasten, toinen

aisa meni poikki, silat särkyivät, ruuna pääsi valjaista irti sekä

mennä vilisti yhä täyttä laukkaa Nurmelan kartanohäkille asti, jossa se

vasta pysähtyi.

Kun Jaakko hengästyneenä saapui sinne, oli jo osa talon väestä häntä

vastassa. Lauri piteli ruunaa kiinni ja isäntä kiroili, kun aavisti

Jaakon kautta jonkun pahan asian tapahtuneen!

"Mitä tämä merkitsee", huudahti isäntä ja katseli Jaakkoa tuimasti

silmiin, "että sinä tuolla lailla kotia tulet -- -- -- ja mikä perkele

se pani ruunan yksinään tulemaan? Vastaa heti paikalla!"

"Jaakko parka, mitenkähän nyt on käynyt?" kysyi Liisa.

"Niin, miten on käynyt?" kysyi isäntä uudestaan. "Selitä heti paikalla

-- -- --! Mihin olet kärryt jättänyt? Oletko kumoon ajanut?"

Jaakko selitti peittelemättä, miten oli asia; vaan isäntä kuultuaan

kärryjen kaatuneen ja aisan menneen poikki, oli hyvin vihoissaan

Jaakolle ja nuhteli tätä ankarasti.

"Eikö se ole tosi, mitä minä sinulle sanoin", pauhasi hän, "että

sinulla tapahtuu vahinko silloin aikakin, kun sitä vähin osaa pelätä!"

"Enhän minä sitä saattanut estää", puolusteli Jaakko itseään. "Hevonen

mitä lienee säikähtänyt -- -- --"

"Syytä nyt hevosta! Miksi sinä, sen poika pahus, päästit suitset

käsistäsi?"

"Enhän minä olisi päästänyt, kun olisin arvannut olla varuillani.

Tuskinpa siinä toinenkaan minun sijassani olisi mitään voinut."

"Eipä vaan. Joku tavallinen mies ei olisi millään ehdolla laskenut

ohjaksia käsistään, vaan olisi jotenkuten hillinnyt hevosta. Mutta

sinä et osaa tarpeeksi kiireellinen etkä huolellinen olla, vaikka

olisi hengen hätä. Sen olen jo ennenkin nähnyt. Minähän juuri varoitin

sinua mennessäsi, kun tiesin minkälainen sinä olet; ja sittenkin sinä

semmoisen vahingon tuotit. Sehän on siis selvästi tapahtunut aivan

sinun huolettomuutesi vuoksi."

"Kuulkaahan isäntä!" puuttui Lauri puheeseen. "Olisihan jollekin

toisellekin Jaakon sijassa saattanut samalla lailla käydä. Minkäpä hän

siihen voi, että hevonen pillastui!"

"Minkä! Kuulithan. Olisihan siinä kiireellisyys ja sukkeluus jotain

auttanut. Älä luulekaan, että on syytä Jaakkoa puolustaa! Hänen

hitautensa vuoksi saan minä kärsiä vahingoita enemmän kuin kerran.

-- -- -- Sen minä sanon sinulle, kuule Jaakko, että jos vaan tällaisia

tapauksia sinun kauttasi vastakin tapahtuu ja jos et sinä vaan rupea

paranemaan, niin minun täytyy eroittaa sinun palveluksestani, etkä

silloin saa penniäkään palkkaa. Enemmänhän minulle on sinusta vahinkoa

kuin hyötyä. -- -- -- Mene nyt heti tuomaan kärryt tänne, äläkä siinä

tyhjää töllistele!"

Häpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.

Koko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti

enimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin

ääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes

Liisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa

häntä samoin kuin muitakin.

Vasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut

Jaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa

tyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.