Muutamana lauantaina, kun oli merkkipyhän aatto ja papiston säätäväin
kantopäivä, oli vilkas väen liike kirkonkylässä, varsinkin kirkon ja
pappilan luona.
Kirkolta pappilaan menevää tietä pitkin astuivat, muitten muassa,
Törmälän Eeva ja Kumpulan Anni, kummallakin kontit seljässään ja
voipytyt käsissään ja Annilla vasikannahkakin muassaan. He olivat
menossa papille maksuja viemään.
Monet kulkiat tapasivat he jo tielläkin, vaan noustuaan pappilan jyrkän
mäen päälle ja kartanolle tultuaan, näkivät he väkeä vasta lukuisasti
koossa, melkein niinkuin markkinoilla. Toisia lähti pois asioilleen
kirkolle päin, vaan toisia taas tulvaili sijaan kartanolle. Mikä kantoi
konttia seljässään ja voipyttyä kädessään, mikä taas oli, maksunsa
maksettuaan, pannut tavaransa talteen johonkin. Näkyivätkin monet
kontit pirtin ulkoseinällä riippuvan viilekkeistä puunauloissa; toisia
oli pirtin porstuassa ja pirtissäkin, toisia taas saunassa, tallissa
tai jossain muussa huoneessa. Väkijoukosta mikä riensi maksuja papille
viemään, mikä hitaasti astuskeli kartanolla tai siirtyi etemmäs peltoja
ja kasvitarhaa katselemaan, mikä seisoi tuumailemassa tuttavainsa
kanssa tai istui portailla ja kuunteli toisten puheita, mikä loikoili
pitkällään nurmella.
Anni ja Eeva tunkeutuivat väkijoukon läpi pirtin porstuaan, jonne
heittivät konttinsa muutamaan loukkoon sekä lähtivät sitten maksujaan
viemään asuinrakennuksen keskikuistiin, jossa niitä näyttiin
kannettavan ja jonka edustalla ja sisällä näkyi paljon väkeä.
Seurakunnan kirkkoherra itse näkyi istuvan porstuassa pienen pöydän
ääressä ja kantokirjoihinsa merkitsevän, mitä kukin maksaja toi.
Häntä vastapäätä juuri portaitten vieressä seisoi muuan vanha nainen
punnitsiana. Ruustinna näkyi häärivän siinä lähellä ja tarkastelevan
tuotuin aineiden laatua. Kummallakin puolen porstuaa istui raheilla
miehiä ja naisia melkein niin paljon kuin sopi, toiset juoden kahvea,
toiset sitä odottaen, toiset taas muuten istuen, vaikka olivat kahvea
jo saaneet. Portaitten eteen pikkuisen sivullepäin kuistin ulkoseinän
viereen olivat asetetut monet voitynnyrit, toiset tyhjät, toiset
täysinäiset, ja muuan mies, luultavasti joku pappilan renki, näkyi
isolla survimella survovan voita puoleksi täytettyyn tynnyriin.
"Kylläpä karttuu voita kovasti. Mahtavat saada pappilan lapset syödä
rasvaa niin paljon kuin vaan tahtovat!" mietti Anni, voitynnyreitä
silmäillen, ja tuli Eevan kanssa aivan punnitsian viereen, jolloin
molemmat tytöt niiasivat niin hyvin kirkkoherralle ja ruustinnalle kuin
punnitsialle.
"Älkää te tunkeutuko tänne ennen aikojaan!" varoitteli punnitsia ja
kopisteli va'alle voita muutaman nuoren kopeannäköisen miehen tuomasta
astiasta. "Näettehän, että täällä on monta ennen tullutta, joitten
voi on vielä punnitsematta. Kunhan odotatte vähän aikaa, niin kyllä
teiltäkin punnitaan."
"Kenenkä voi siinä nyt on va'alla?" kysyi ruustinna.
"Kuusivaaran."
"Kovinpa se on valkoista. Eikö sitä niin isosta talosta olisi voitu
parempaakin tuoda?"
"Parempaa!" vastasi Kuusivaaran poika ja kohautteli olkapäitään. "Se on
niin hyvää kuin meillä on voitu tehdä. Sitä ei voi huonoksi sanoa."
"No, ei hyväksikään."
"Kolmetoista naulaa", ilmoitti punnitsia.
"Eikö siinä ole kuusitoista lehmää Kuusivaarassa?"
"Vähänpä on kuuttatoista", vastasi Kuusivaaran poika. "Eihän siinä ole
niin paljoa ennenkään ollut ja mikäpä ne olisi nyt lisännyt!"
"On siinä ainakin kolmeatoista enempi ennen ollut."
"Niin -- -- -- jos lie joskus ollut -- -- -- vaan sitäpä on sitten
karjaa vähennetty. -- -- -- Tuoss' on vasikannahka!"
"Huonohan tämä on", sanoi ruustinna, nahkaa katsellen. "Tässähän on
reikä. Ei tämä kelpaa. He, tuossa saat takaisin!"
"Tämäkö ei kelpaa! Ja tässäkö reikä! -- -- -- Niin, tuossa aivan
pieni -- -- -- vaan se nyt ei haittaa mitään. -- Tämä pitää kuitata
maksetuksi, sillä joka on tarjottu, se on maksettu."
"Se ei ole tosi."
Ja ruustinna sekä Kuusivaaran poika väittelivät hetken aikaa kiivaasti
keskenään, kunnes jälkimmäisen vihdoin täytyi suostua rahalla
vasikannahkan maksamaan.
"Mitenkään tässä minun käynee!" mietti Anni, kun näki, että oltiin
tarkkoja maksuin suhteen; ja rupesi katsastelemaan tuomaansa nahkaa,
että eihän siinä vaan liene reikiä, vaan eipä siinä niitä näkynyt;
päinvastoin, se oli aivan ehjä ja kooltaan, ainakin hänen mielestään,
isompi kuin monella muulla. Mitä voihin tulee, niin tiesi hän, että
äitinsä oli parastaan pannut saadakseen sen hyväksi. Ja niinpä luuli
Eevakin tuomastaan voista, ettei se huonoa ollut.
"Viisi naulaa, pikkuista vaille", ilmoitti taas punnitsia.
"Viisikö vaan! No, enempihän niitä teillä on lehmiä?" kysyi kirkkoherra
maksajalta.
"Ei ole enempi tällä kertaa", vakuutti maksaja. "Tässä tuonnottain
katosi meiltä kuudes lehmä ja löydettiin vasta monen päivän kuluttua
suohon uponneena ja kuolleena."
Kun vielä moniaan muun maksajan voi oli punnittu, tuli Annin vuoro.
"Tässä on runsaasti kuusi naulaa", ilmoitti punnitsia, antaessaan pytyn
Annille takaisin. "Tämä tuo onkin voin näköistä."
"Onpa siinä hyvää voita!" ihmetteli ruustinnakin. "Onko se Kumpulasta
tämä tyttö?"
"Ka, sieltähän minä olen", vastasi Anni ja antoi vasikannahkan, jota
myöskin kiiteltiin hyväksi.
Eeva sai voistaan kuulla samanlaiset kiitokset kuin Annikin.
"Menkäähän tytöt tuonne penkille istumaan, niin saatte kahvea!"
kehoitti punnitsia, kun oli Eevankin voin punninnut.
Tytöt noudattivatkin mielellään kehoitusta ja menivät penkin päähän
istumaan, jossa näkyi tilaa olevan, ja siinä heidän kahvea odottaessaan
ennätettiin monenkin maksajan voi punnita.
"Meillä ei ole nyt enempi kuin neljä lehmää", kuului muuankin vaimonen
sanovan antaessaan voitaan punnittavaksi. "Olihan niitä tosin ennen
viisi, vaan mörkö se tässä tuonnottain repi paraan lypsylehmän niin
pahanpäiväiseksi, jotta siitä ei enää näyttänyt eläjää tulevan, ja sen
vuoksi se teurastettiin."
Kun Anni ja Eeva olivat kahvea saaneet ja taas tulleet kartanolle,
tuli heitä vastaan reippaana ja pystyssä päin iloisen näköinen nuori
mies, jonka Eeva heti tunsi muutamaksi rippikoulukumppanikseen, Vesalan
Vilpoksi.
"Terve, Eeva!" sanoi Vilppo tuttavallisesti ja tuli kättä paiskaamaan.
"Olipa hupaista tavata sinua ihan tervennä, niinkuin näyttää, ja
entistä pulskempana."
"Kas Vilppoa!" vastasi Eeva naurusuin tervehdykseen. "Näytätpä itsekin
hiukan komistuneen. -- No, mitä sinulle kuuluu nyt?"
"Eipä entistä kummempaa", vastasi Vilppo ja katsahti pitkään Anniin.
"Tässä on Kumpulan Anni. Etkö sinä enää häntä tunnekaan, ja etkö sinä,
Anni, muista Vesalan Vilppoa?"
"Enpä ollut vähällä tunteakaan", sanoi Vilppo Annia katellen. "Siitä on
pitkä aika, kun toisemme viimeksi näimme. Se oli kiertokoulussa kerran.
Minä olin silloin vielä pieni poika pahanen ja sinä mitätön tytön
tyllerö, vaan näytätpä siitä asti paljon muuttuneen."
"Paremmaksiko vai huonommaksi?" kysyi Anni naurusuin.
"Paremmaksi tietysti. Vielä tuota kysytkin! -- -- -- niinkuin et
itsekin tietäisi, että olet muhkistunut. Näyttääpä siltä, että olisit
saanut hyviä päiviä vaan pitää."
"Vai niin näyttää! No, eihän tuota ole minun tarvinnutkaan kovin nälkää
nähdä, vaikka aivan vähän olen rasvaa saanut syödä ja meillä useinkin
on syöty petäjänsekaista leipää. Mutta sinä lienet saanut paremmilla
päivillä olla ja lienetköpä pettua syönytkään?"
"Enhän minä toki viime aikoina sitä ole nähnytkään, kun olen vaan
hyvissä taloissa palvellut, missä ei ole puutetta leivästä eikä
rasvasta. -- -- -- Minnekkä teillä nyt matka pitää?"
"Tuonnehan ajattelimme postitoimistoon kysymään, eikö tuolla mahtaisi
olla Jaakolta kirjettä", vastasi Eeva.
"Vai niin. Minäpä saatan lähteä mukaan", sanoi Vilppo ja lyöttäysi
tyttöin kanssa kulkemaan, Annin sivulla astuen. -- "Mitä sitä muuten on
Jaakosta kuulunut? Onko häneltä ennen kirjettä tullut?"
"Eihän sitä ole tullut, vaikka on hyvin pitkään vuotettu. Kyllähän
sen nyt jo olisi pitänyt kirjeen ennättää tänne tulla, vaan missä
viipyneekin, kun ei ala kuulua, tai eikö tuota Jaakolla olisi tullut
heti kirjoitetuksi!"
"Eikö ole ollenkaan tietoa, missä hän nyt oleksii?"
"Eipä muuta kuin että hän kuuluu aluksi työtä saaneen siellä
alapuolessa Nurmelan talossa joen varrella. Lienet kai sen talon
nähnytkin?"
"Olen nähnyt ja käynytkin siinä. Se on vankka talo. -- Vai sinne se
Jaakko osui. No, sehän oli hyvä asia."
Ja Vilppo astui iloisena Annin sivulla ja huvitti tyttöjä vilkkailla
puheillaan, toisinaan perättömiäkin puhuen. Ja lystiltä tuntui tytöistä
hänen kanssaan olla, kun hän osasi hyvin leikkiä laskea ja nauratella
heitä.
Se vaan Eevaa kummastutti, että Vilppo heti tuli Annille niin hyväksi
tuttavaksi kuin olisivat he ikänsä yksissä olleet ja tämän rinnalla
vaan käveli, vaikka ennenhän se hänen kanssaan oli aivan hyvä tuttava
ollut ja rippikoulussa he olivat usein yksissä olleet.
Kun sitten, keskusteltaessa minkä mitäkin, Kumpulan Anni ilmoitti, että
hänellä on ollut aie syksyllä johonkin palvelukseen pyrkiä, tuumasi
Vilppo:
"Minäpä tietäisin neuvoa hyvän paikan. Pappilaan kuuluu kysytyn
karjakkoa, vaan ei ole vielä mistään mieluista sattunut ehdolle
tulemaan. Etkö sinä siihen toimeen haluaisi?"
"Eivätpä siihen mahtaisi huonot kelvatakaan, tämmöiset kuin minä
esimerkiksi."
"Mik'set sinä saattaisi siihen kelvata yhtä hyvin kuin joku muukin!
Eiväthän nuo liene pappilan lehmät kummemmat lypsää kuin Kumpulankaan."
"Vaikkapa, vaan enhän minä ole siellä tunnettu, eikä kukaan osaa mennä
minusta mitään sanomaan, kun en ole kenenkään luona vielä palveluksessa
ollut. Aivanhan ne saattaisivat minua tottumattomana pitää.."
"Sinun pitää kehua kaikenlaista osaavasi tehdä eikä vähääkään epäillä
taitoasi töissä. Sitä paitsi saatan minä antaa minun sisareni kautta,
joka tulee pappilaan köökkipiiaksi, sinusta hyviä puheita levitä, niin
alkaisivat sinusta hyvää uskoa."
"Eipä se olisi aivan oikein semmoinen menettely. Sitenhän petyttäisiin
minun suhteeni, kun tultaisiin jälestäpäin huomaamaan, ettenhän minä
olekaan niin hyvä, jommoiseksi minua on mainittu."
"Minä luulen, että sinuun tultaisiin pappilassa hyvin tyytyväisiä
olemaan. -- -- -- Eikähän se ole vaarallista joskus liikojakin mainita,
silloin kun toisesta hyvää puhuu. Pahempi vika se on panetella
lähimmäistään. -- -- -- No, mitä arvelet asiasta?"
"Saisihan tuosta tuumata kotona ensin, mitä ne siellä arvelevat."
"Ja minä kyllä laitan niin, että asiasi onnistuu."
"Kyllähän se sinussakin on koko laittaja", puuttui Eeva puheeseen.
"Yhtenä päivänä saatat jos kuinka isosti jostain asiasta tuumata, vaan
toisena sinä sen jo olet kokonaan unehuttanut."
"Mitä sinä, Eeva, tyhjää!" sanoi Vilppo. "Enhän minä nyt niin toimeton
ole. Olen minä pahempiakin asioita toimittanut."
Puhetta jatkui jatkumistaan. Vilpolla ei koskaan puhe kesken loppunut.
Kun yhdestä asiasta oli kylliksi tuumailtu, käänsi hän pian keskustelun
toiselle tolalle, ja kun hänellä oli puhumista, niin silloinpa sitä
oli toisillakin; eikä siinä vakaisesti tuumailtukaan asioista eikä
synkkiä kuvauksia tehty, vaan puheltiin iloisesti ja vilkkaasti ja
kosketeltiin keviästi semmoisiakin seikkoja, jotka olisivat monesta
muusta saattaneet ikäviltä tuntua.
Näkyivätkin monet vastaantuliat pitkään katselevan Eevaa, Annia ja
Vilppoa, että noillapa lysti on, toiset taas arvelivat, että kyllähän
ne nyt nuorina ollessaan iloittelevat, vaan kunhan vanhenevat, niin
vakaisemmiksi ne silloin tulevat.
Varsin lyhyeltä tuntui Vilposta ja myöskin Annista ja Eevasta matka
pappilasta postitoimistotaloon, vaikka sitä oli lähemmäs neljännes.
Anni ja Eeva eivät olleet täällä käyneetkään, sittenkun tänne oli
postitoimisto laitettu, ja sen vuoksi he hetken aikaa katselivat
punaista postilaatikkoa ulko-oven vieressä ja kylttiä oven päällä,
ennenkuin Vilpon seurassa sisään astuivat.
Täällä istui nainen pöydän ääressä. Tuliat tervehtivät häntä ja
molemmat tytöt ojensivat kätensäkin kätelläkseen; mutta tämäpä ei ollut
sitä huomaavinaankaan, nyykäytti vaan vähän päätään ja kysyi: "Mitä on
asiaa?"
Eevaa kummastutti, kun se ei ruvennut kättelemään eikä edes kysellyt
kuulumisia, ja siitä hän päätti, että se mahtaa olla ylpiäsluontoinen.
"Olisihan sitä semmoista asiaa", selitti hän, "että onkohan mahtanut
tulla kirjettä minun veljeltäni Jaakolta, joka tässä kesällä alapuoleen
meni. Se on Törmälästä kotoisin."
"Tuommoista sitä minulta kysytäänkin! Enhän minä voi tietää, keneltä
mikin kirje tulee, vaan sanokaapa, kenelle ja mihin te kirjettä
kysytte, niin minä heti voin vastata, onko sitä vai ei!"
"Tuonnehan minä Törmälään, Ylikylään -- -- -- Olisikko tuo sitten
päällekirjoitus pantu isälle, jonka nimi on Perttu, tai jollekin muulle
-- -- --"
"Kyllä täällä on muuan kirje Törmälään Perttu Pertunpoika Aaltoselle."
"Se se on", vastasi Eeva ja otti vastaan kirjeen postinaiselta.
"Katselkaapa, näkyykö täällä minulle mitään kirjettä!" sanoi Vilppo
piloillaan, varsin vaan jotakin sanoakseen.
"Olenko minä velvollinen kaikki ihmiset tuntemaan! Mikä nimenne?"
"Olenpahan Vesalan Vilppo."
"Ei ole."
"Vai ei ole. No, kun ei ole, niin älköön! -- Hyvästi nyt vaan!"
Tytöt niiasivat ja poistuivat Vilpon muassa sekä menivät sitten
lähimmäisen nurkan viereen, missä Eeva, kirjeen kuoren avattuaan, luki
näin kuuluvan kirjeen:
"Rakkaat vanhemmat, veljet ja sisaret!
Täten lähestyn minä teitä näillä muutamilla riveillä ja saan
tietää antaa, että olen terve, jota samaa Herran lahjaa toivon
teillekin. Kumpulaisiltahan olette kuulleet, että satuin heti
pääsemään Nurmelaan työhön. Minä olen samassa talossa yhä. Tämä
on vankka talo, niinkuin tiedätte; olettehan tämän nähneet
Oulumatkoillanne. Kyllä täällä kelpaa elellä, kun on hyvä ja
tilava asunto ja hyvä ruoka. Petäjänsekaista täällä ei näekään,
ihan selvää leipää vaan joka päivä ja särvintä ja keittoa
niin paljon kuin vaan jaksaa syödä. Pyhinä annetaan päälle
päätteeksi voita ja kahveakin. Tähän aikaan saan minä palkkaa
puolitoista markkaa päivältä, vaikka olen talon ruu'assa; onhan
se vähän paremmasti kuin kotipuolessa. Isäntäväkeeni minä olen
jotenkin tyytyväinen; eivät he ole tähän asti vielä minua kovin
moitiskelleet, vaikka täällä ei kyllä isosti työväkeä hellitellä
ja isäntä on tarkka työn suhteen. Olenpa minä osannut tähän
asti toimittaa, mitä on työksi pantu, ja onhan tuo isäntä
neuvonut, kun en ole sattunut jotain tietämään. Hän on luvannut
yhä eteenpäinkin minua työssä pitää, kun en vaan pahemmaksi
tullene. -- Muuten ovat ihmiset minusta täällä puolessa hiukan
ylpiämpiä ja käytöksessään kylmempiä vierasta kohtaan kuin siellä
kotipuolessa. Eipä ole hyvä mennä niille mitä tahansa puhumaan;
moniaat luulevat isojakin viisaita olevansa ja heti nauravat
minulle, kun en tiedä jotain heidän mielestään tavallista
asiaa. Minä olen kuitenkin saanut hyvän seurakumppanin Salmelan
Laurista, joka on täällä renkinä ja nyt kirjoittaa tätä kirjettä
minun puolestani. Hän ei koskaan pahaa sanaa minulle sano, vaan
on aina hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Hänen seurassaan
minulla aika hupaisimmasti kuluu. -- Kunhan minä täällä ensin
monioita viikkoja työssä olen, niin sitten lähetän teillekin
vähän rahaa, sillä enhän minä itse tarvitse kaikkea, mitä
ansaitsen.
Sanokaa terveisiä Kumpulaisille ja kaikille entisille
tuttavilleni! Jääkää Jumalan haltuun ja kirjoittakaa pian minulle!
toivoo poikanne Jaakko."
Kun Eeva oli harvaan ja hitaasti lukenut kirjeen, jota Vilppo ja
erittäinkin Anni olivat tarkasti kuunnelleet, ja kun sitten Jaakosta
oli hetkisen aikaa puheltu ja häntä hyväntahtoiseksi mieheksi mainittu,
tahtoi Vilppo tyttöjä kanssansa kävelylle kauppamiehen taloon asti; ja
nämä lähtivätkin vastustelematta mukaan, eikä heillä ikävä ollutkaan,
kun Vilppo iloisena ja puheliaana ja sukkelana leikinlaskiana osasi
heitä hyvin huvittaa.
Tiellä yhtyi heihin neljänneksi muuan Annin entisistä
rippikoulukumppaneista, Pajuvaaran Heikki, joka, vaikka, olikin
luonostaan vakainen ja harvapuheinen eikä osannut nauratella tyttöjä
niinkuin Vilppo, kuitenkin vaikutti, että mieliala seurassa tuli yhä
vilkkaammaksi. Hän kulki ensin Vilpon sivulla, vaan rohkastui sitten
ja lyöttäysi yksistään Eevan pariin, eikä Eeva enää vähääkään pahonut
sitä, että Vilppo Annin rinnalla vaan astui; päinvastoin tuntui hänestä
paljon somemmalta saada Heikin sivulla kulkea, sillä Heikki oli
kookas ja vankkavartaloinen nuorukainen, Vilppoa paljon uljaamman ja
muhkeamman näköinen; ja mukavaltapa tuntui Heikistäkin Eevan rinnalla
astua, sillä, ainakin hänen mielestään, Eeva oli sievännäköinen ja
hyvänluontoinen tyttö.
Kauppamiehestä ostivat molemmat nuoret miehet naisilleen namuja ja
koreat kaulahuivit, sekä lähtivät sitten heitä takaisin saattamaan aina
pappilan mäelle asti, missä heillä tuli ero, Heikillä ja Vilpolla kun
oli kortteeri toisessa talossa.
Anni ja Eeva, pappilan pirtin porstuaan tultuaan, hakivat esille
konttinsa, söivät iltasensa ja panivat sitten taas konttinsa
porstuan loukkoon sekä rupesivat yösijaa itselleen hakemaan. Pirtin
puolella oli jo ennestäänkin melkein liiaksi väkeä, jottei juuri
sinne haluttanut. Sen vuoksi tytöt arvelivat paraaksi mennä jonnekin
ulkohuoneeseen, jossa ei muita olisi. Vaan näkyipä niissäkin monessa
jo muita ennestään olevan. Viimein he, peltojen pyörtänöitä hetken
aikaa kulettuaan, saapuivat muutaman heinäladon eteen, jonka ovi oli
kiinni naulattu. Mutta se ei näyttänyt lujassa olevan ja sen vuoksi he
kiskoivat sen auki, menivät sisään ja heittäytyivät pitkäkseen hyvältä
lemuavain nurmien päälle ja saivat niin erittäin mukavan ja rauhaisan
makuupaikan. Siellä he vielä hetken aikaa juttelivat kaikenlaista,
muistelivat päivän tapahtumia ja hupaista oloaan Vilpon ja Heikin
seurassa, kunnes vihdoin, kun aurinko jo oli laskeutunut ja hämärä
tullut, nukahtivat virvoittavaan uneen.