III.

Olipa kulunut lähes kymmenkunta vuotta.

Törmälässä ja Kumpulassa elettiin niinkuin ennenkin, yhtä hiljaisesti

ja yhtä rauhallisesti, ja tehtiin työtä niinkuin ennenkin. Mitään

suuria muutoksia ei ollut tapahtunut, ainoastaan semmoisia vaan, jotka

olivat ajan kulusta välttämättömiä seurauksia. Lapset nimittäin olivat

isosti kasvaneet ja useita uusia oli tullut lisää ja sitä mukaa olivat

isännät ja emännät vanhentuneet. Kumpulan isännällä ja emännällä olivat

jo hiukset harmaantuneet ja ruumiinvoimat vähentyneet. Perttu ja Liisa

sitä vastoin olivat vielä hyvissä voimissa ja työkyky oli heillä

ennallaan.

Varallisuus ei ollut kummassakaan talossa enentynyt; paremmin se

oli hiukan vähentynyt, sillä raha-aika oli huonontunut. Mutta eipä

sitä kuitenkaan tarvittu nälkää isosti kärsiä, vaikka monet terveet

ruokahaluiset lapset paljon ruokaa tarvitsivat.

Annista ja Eevasta oli tullut melkein täysikasvuisia tyttöjä, jotka

kykenivät auttamaan äitejään talouden toimissa. Siitä olikin Törmälän

Liisa hyvillään, kun hänen ei enää itsensä tarvinnut joka paikassa

juosta, vaan saattoi monet työt uskoa tyttärensä huostaan.

Eeva oli jo viime vuonna rippikoulun läpikäynyt ja Anni oli siellä

parast'aikaa. Mutta Jaakko, josta oli kasvanut vahvaruumiinen,

vankkakätinen ja hartiakas nuorukainen, ei ollut Annia etemmäs päässyt,

vaikka oli kolmatta vuotta sitten rippikoulunsa alottanut. Hän oli nyt

siis Annin koulukumppani.

Niinkuin äitinsä oli aavistanut, oli Jaakolla aina koulussa huonosti

käynyt, niin ettei hänestä näyttänyt koskaan valmista tulevan; eikä

hänen edistyksensä parannut, vaikka kuinka paljon tahansa olisi

muistutellut. Äiti päivitteli useinkin, että poikansa kulutti vaan

kovasti evästä eikä sittenkään oppinut paljon mitään. Olipa tällä

monestikin eväs kesken loppunut, jotta oli täytynyt joko lainata

toisilta, kun sattui saamaan, tai paastota.

Niinpä kävi nytkin, kun Jaakko vietti viimeistä viikkoaan

rippikoulussa, että eväs loppui kesken. Kyllähän äiti oli pannut hänen

konttiinsa aivan tarpeeksi ja vielä muistuttanut häntä ensi päivistä

alkaen olemaan tarkka evään suhteen eikä syömään enempi kuin mitä juuri

tarvitsi nälän sammuttamiseksi. Mutta eipä hän ollut tullut neuvoa

tarkoin seuranneeksi, vaan oli kohta alussa syönyt minkä jaksoi, ja sen

vuoksi oli kolmen päivän kuluttua voirasia ihan tyhjä, eikä Juhannuksen

aattona ollut eväistä leivän muruakaan jälillä.

Kun Jaakko tapasi Kumpulan Annin, pyysi hän tältä evästä lainaksi, ja

vakuutti, että hänen kotoaan kyllä sijaan annettaisiin. Mutta Annipa

sanoi omatkin eväänsä vast'ikään loppuneen. Jaakko puhutteli sitten

muitakin kotokylänsä koululaisia, vaan eipä onnistunut hänen asiansa

sittenkään.

Viimein sai, hän Annilta lainaksi kolmekymmentä penniä ja kun hänellä

oli itselläänkin saman verran, paitsi yhtä markkaa rippirahaa varten,

kävi hän ruustinnalta vähäsen särvintä ja kuivaa leipää ostamassa ja

antoi sitten osan Annillekin.

Kun kaikki rippikoululaiset, niin pojat kuin tytöt, olivat kokoontuneet

pappilan isoon pirttiin lopullista tutkintoa varten, ja kutakin

erikseen luetettiin, niin Jaakko, kun hän huudettiin esille, osasi niin

huonosti, että eipä oltu häntä vähällä hyväksyä tälläkään kerralla,

vaan hyväksyttiin kuitenkin muistutuksella. Annillakaan ei luku

loistavasti käynyt, vaan kuitenkin paremmasti kuin Jaakolla, ja hän

hyväksyttiin erityisettä muistutuksetta.

Juhannuspäivänä, kun luonto oli ikäänkuin juhlapukuun puettu, kun

puut ja kaikki kasvit olivat kauneimmallaan, kun metsästä levisi mitä

miellyttävin tuoksu, kun aurinko loisti kirkkaimmallaan, seisoi monta

kymmentä nuorukaista, niin poikia kuin tyttöjä, juhlavaatteisiin

puettuina kirkossa Herran armopöydän edessä, kuunnellen opettajansa

neuvoja ja kysymyksiä ja tehden monta kaunista lupausta, tunnustaen

uskonsa ja sitoutuen vaeltamaan läpi elämän Jumalan sanan mukaan ja

luottamuksessa Häneen.

Näkyipä oppilaitten kasvoistakin, että hetki oli juhlallinen ja tärkeä;

ja papin sanat vaikuttivat niin, että useimmat oppilaat eivät voineet

pidättää kyyneleitään, vaan itkivät ääneen.

Jaakko totisena katseli vuoroon kohti kirkon valkeata kattoa tai

valkeita seiniä ja vaalean sinisiä nurkkia ja pylväitä, vuoroon

alttaritauluja, vuoroon pappia ja sen valkeata messupaitaa

koristuksineen, vuoroon kumppaneitaan. Sattuipa hänellä katse

Anniinkin, joka nyt hänen mielestään näytti entistä sievemmältä somassa

puvussaan. Se näkyi liinasella silmiään pyhkivän ja ääneen itkevän.

Silloin kun hetki oli liikuttavin, kun ylt'ympäriinsä kuuluivat

kovimmat nyyhkytykset, silloin vierähti Jaakonkin silmistä kyyneleitä

ja hän tunsi sydämmensä erinomaisesti lämmenneen, tunsi, kuinka hetken

ylevyys oli ikäänkuin kohottanut hänen ajatuksensa ja saattanut ne

Jumalaa lähemmäksi, ja hän toivoi hartaasti aina voivansa elää niin,

ettei pahoittaisi Jumalaa eikä ihmisiä. Tosinhan ei ihminen tässä

elämässä koskaan voi tulla täydellisesti hyväksi, mutta hänen tulee

kuitenkin pyrkiä aina paremmaksi ja paremmaksi.

Niin hyvin Jaakon kuin Annin vanhemmat olivat näkemässä tätä pyhää

toimitusta, jolloin nämä heidän lapsensa ensi kerran laskettiin Herran

Ehtoolliselle, ja toimituksen loputtua he yhdessä matkueessa palasivat

kotia.

* * * * *

Kumpulasta oltiin hankkeissa Ouluun lähteä tervoja soutamaan, joita

talon pitkään tervaveneeseen jo oli lastattu täysi lasti, kolmatta

kymmentä tynnyriä.

Törmälän Jaakolla oli homma lähteä samaan matkaan. Siihen päätökseen

hän oli tullut neuvottelujen jälkeen vamhempainsa kanssa, että hänen

oli parasta mennä alapuoleen työtä hakemaan. Eihän se käynyt laatuun

kaiken ikänsä kotonakaan olla ja kuluttaa vanhempainsa muutenkin

niukkoja varoja, kun ei kuitenkaan hänen työnsä rikastuttanut kotia;

eikähän sitä niin pienellä tilalla kuin Törmälässä tarvittu monen

miehen työvoimia.

Parastahan siis oli koettaa saada jostain tulokasta työtä. Ja

alapuolessahan nuo monetkin täältä lähteneet miehet, niinkuin Kuuselan

Kalle, Hietalan Heikki ja Rantalan Aappo, kuuluivat hyviä työpaikkoja

saaneen, niin että toisinaan lähettelivät kotopuoleensa rahojakin.

Saattaisihan yhtä hyvin hänenkin onnistua tuotteliasta työtä saada.

Saihan tuota ainakin koettaa.

Oli monenlaista puuhaa ennen matkalle lähtöä venettä kuntoon

laitettaessa ja muussa. Hommattiin eväitä ja kapineita veneeseen,

tuumattiin matkasta ja ostoksista ja moneenkin kertaan kaupunkiasioista

puheltiin.

Jaakon omaisilla oli paljonkin sanottavaa kohta eroavalle pojalleen,

jonka lähtöä he olivat tulleet tänne Kumpulaan katsomaan, vaan

sittenkin jäivät suurimmaksi osaksi ääneen lausumatta ne kaipuun

tunteet, jotka olivat seurauksena siitä, että yksi jäsen oli eroava

perheestä. Ne olivat enimmästi vaan hyviä neuvoja ne sanat, joita

Jaakko sai kuulla omaisiltaan, äitiltään olletikin, joka äitillisessä

rakkaudessa vielä viime hetkessä muistutti poikaansa kaikissa elämän

vaiheissa pitämään muistissa niitä opetuksia, joita oli saanut kotona

ja koulussa, muistutti, minne tahansa tulisikin, aina rehellisesti

ja ahkerasti työtä tekemään, eikä koskaan viekkautta harjoittamaan,

vaan ajattelemaan, että Jumala kaikki näkee, niin työt kuin ajatukset.

Paljon on viettelyksiä tarjona maailmassa, paljon löytyy pahuutta ja

huonoja tovereita; niitä pitäisi hänen kaikin mokomin karttaa.

Erittäin varoitti Liisa Jaakkoa olemaan tottelevainen ja kuuliainen

niitä kohtaan, joiden palvelukseen tulisi, ja ottamaan huomioon

viisaampien neuvoja, jospa niitä ei aina voinut ymmärtääkään. Sillä

huolettihan se vähän, miten Jaakko muitten ihmisten luona suoriutuisi

kaikissa töissään, kun kotonakin monesti antoi aihetta muistutuksiin ja

useinkin teki aivan oman päänsä mukaan.

Jos kenenkään, niin ainakin äitin asia oli huolehtia lapsensa parasta.

Se ajatushan alinomaa on äitin sydämmellä, että lapsista tulisi

kunnollisia ihmisiä.

Pertulla oli paljon vähemmin sanomista kuin Liisalla, eikähän

hänellä olisi ollutkaan paljon muuta puhumista kuin mitä Liisa jo

oli ennättänyt sanoa. Hän siis osaksi uudisti Liisan antamat neuvot

sekä luetteli niitä paikkoja, joissa luuli Jaakon työhön pääsevän, ja

arveli, että tämä kyllä, jolla oli vahvempi ja kestävämpi ruumis ja

enemmän voimia kuin monella aikuisellaan, vetäisi vertoja alapuolen

työmiehille, vaikka ei tunnekaan kaikkia nykyajan uusia työtapoja.

Mahtaneehan sitä ahkerasti harjoittelemalla tottua oudompiinkin töihin.

Tietysti toivoivat kaikki omaiset, että Jaakko tuon tuostakin antaisi

kirjeitten kautta tietoja itsestään ja olostaan. Sillä keinoinhan sitä

ei kuitenkaan oltaisi aivan erillään toisistaan.

Jaakko ei monta sanaa tuhlannut omaistensa ystävällisen puhuttelun

vastaukseksi, mutta sitä enemmän hän ajatteli ja tunsi mielensä

liikutetuksi. Hänelle tulivat nyt elävästi mieleen ne ajat, jotka

hän oli viettänyt kotonaan ja kotikylässään ja niitä hän kaipuulla

muisteli. Hän ei ollut mielessään koskaan tuntenut niin suurta

rakkautta vanhempiaan, sisaruksiaan ja lapsuuden tuttaviaan kohtaan

kuin nyt, jolloin hänen piti heistä erota. Äiti, joka erinomaisen

huolellisesti oli häntä lapsuudesta saakka hoitanut ja aina valvonut

hänen parastaan, mutta kuitenkin monen monituista kertaa häntä torunut

ja muistuttanut, jopa tukistellutkin ja jota hän toisinaan oli

syyttänyt kovaksi ja tylyksi, tuntui nyt hänestä kaikista ihmisistä

lempeimmältä ja rakkaimmalta, isä, joka aina oli häntä puolustanut,

kun vaan joku yritti sortamaan, vaan myös toisinaan suuttunut ja

tukkapöyryä antanut, veljet ja sisaret, joitten kanssa hän pienestä

pitäen oli kasvanut saman katon alla ja samoja kohtaloita kokenut,

joitten kanssa hän oli enimmästi sovussa elellyt, vaikka toisinaan oli

pieniä riitojakin ilmaantunut, Kumpulan Anni, lapsuutensa leikkitoveri,

-- kaikki ne muistuivat nyt mieleen entistä rakkaampina. Hänen oli nyt

heistä eroaminen tiesi kuinka pitkäksi ajaksi.

Tuntuipa jotenkin ikävältä jättää kaikki ne samoin kuin armas

kotoseutu, jossa kaikki oli tuttua ja mieluisaa ja jossa hän oli

viettänyt lapsuutensa koko muistorikkaan ajan. Ja hän vaipui

ajattelemaan kotoista asuintupaa mustuneina seinineen, kattoineen,

lattioineen ja pienine akkunoineen. Hän muisti joka huonekalun ja

sisustuksen tarkkaan, niinkuin ne olisivat tuossa ihan silmäin edessä.

Joka tuolin ja pöydän asema, lavitsa uunin vieressä, missä harmaja

kissa usein makaili, vanha seinäkello kivipainoineen ja mustuneine

numerotauluineen, jossa ainoastaan tiimaviisari enää oli jälillä ajan

kulkua osoittamassa, ja sen verkallinen käynti, -- kaikki ne olivat

hänellä tarkasti muistissa, samoin kuin pieni navetta, lammaskarsina,

puoti ja lato, sauna, kotoiset kentät ja vähäiset pellot sekä niitten

ympärillä iänikuiset hongat ja vahvat metsät, pieni puro, jonka äärellä

hän ennen muinoin Annin kanssa oli monet hupaiset hetket viettänyt,

Kumpulan järvi louhikkorantoineen, korkeine törmineen ja Kumpula

asujineen; -- paljon niissä kaikissa oli muistelemista, sanomattoman

paljon.

Kun Kumpulan Matti tuli sisälle, palaten veneen luota, jonne oli

kapineita kantanut, tuumasi hän isälleen; "Nytpä minä en tiedä, mitä

sitä enää olisi muistettavaa. Eiköhän sitä ruveta jo lähtöä tekemään,

vai miten?"

"Kyllähän sitä näistä puolin aletaan lähteä", virkkoi Antti isäntä.

"Joutuneeko Jaakko vielä?"

"Mikäpähän olisi joutuessa!" vastasi Jaakko. "Johan ne ovat minun

kapineeni kaikki veneessä."

"No, sittenpä tässä saamme alkaa hyvästellä." Ja Kumpulan isäntä

katsahti vielä kerran ympärilleen, vakuuttuakseen, jotta eihän vaan

mitään liene unehtunut. "Johan niistä nyt lienee kaupunkiasioista

tarpeeksi tuumattu?"

"No, onhan niistä puhuttu sen verran, jotta eipä luulisi mitään jääneen

mainitsematta," arveli Kumpulan emäntä. -- - -- "Niin -- - -- tuota,

muistakaapa sanoa Kopo-Kaisalle, ettei sille anneta muuttokirjaa,

ennenkuin on henkirahansa maksanut!"

"Taitaa se koskessa vielä täysi lasti juosta," tuumasi Perttu.

"Luulisippa tuosta juoksevan", arveli Antti. "Eihän tuo vielä aivan

vähänä vesi ole."

"On sitä laskettu vähemmänkin veden aikana," lausui Matti --. "Eikö

sitä jo aleta joutua?"

"Eihän tässä ole enää muuta kuin lähteä."

"Muistakin Jaakko", varoitti Liisa, "olla varovainen matkallasi, ettet

tuota vahinkoa itsellesi etkä muille!"

"Olkaahan ihan huoletta minun suhteeni!" vastasi Jaakko. "Enhän minä

toki mene itseäni enkä muita menettämään."

Sittenpä ne lähtevät Oulumiehet alkoivat kätellä ja hyvästellä kotiin

jääviä omaisiaan. Jaakko se lähtiöistä enin aikaa piteli kutakin

kädestä, ja kun toiset jo olivat lähteneet rantaan päin astumaan,

niin hän vasta Annille jäähyväisiksi kättä tuuppasi. Ei siinä paljoa

puheltu, puristeltiin vaan hellästi toistensa käsiä.

Kun Jaakko omaistensa saattamana rantaan saapui, niin oli jo veneessä

vanha nelisnurkkainen purje koholle nostettu ja Antti isäntä istui

perässä, vaan Matti seisoi vielä maalla veneen keulan ääressä.

Jaakko astui nyt veneeseen ja asettui perän puolelle hänkin. Matti

työnti veneen keulan rannasta ulospäin ja hyppäsi itse etuteljolle

istumaan. Kun sitten tervavene oli saatu matkan mukaan käännetyksi,

niin lähti se, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta kiitämään

Kumpulan järveä pitkin koskelle päin.

Vielä kerran loi Jaakko silmänsä kotoisia seutuja ja asuinrakennuksia

kohti, vielä kerran silmäili hän taantuvia kotirantoja ja korkeita

törmiä sekä kuunteli etäisen puron tuttua lirinää ja tuulen huminaa

kotojärven äyrähiltä, vielä kerran katsahti hän Kumpulan rannalla

seisovia saattajia, joiden joukossa hän näki Annin ja Eevan lakkaamatta

poistuvaa venettä kohti tähystelevän, kunnes se ehti ensimmäisen niemen

sivu. Silloin he jäivät näkymättömiin niemen taakse, ja vene eteni

kiireesti kauas kotoisilta vesiltä.