Oli lämmin ja tyyni kesäilta ja rasvatyyneenä välkkyili Kumpulan järvi
ja kimalteli kauniisti auringon säteitten loisteesta.
Törmälästä ja Kumpulasta oli tultu nuotalle, oltiin yhteisellä nuotalla
muikkuja saamassa.
Rinnakkain kelluilivat veden pinnalla veneet, toisessa Törmälän isäntä
ja emäntä, toisessa Kumpulan isäntä, Antti ja hänen poikansa Matti.
Yhden apajan olivat he jo vetäneet, vaan vähän olivat he siitä muikkuja
saaneet, monioita vaan vasun pohjalle.
He tähystelivät ympärilleen, eikö näkyisi taas muikkujen liikettä
missään ja toivottelivat, että pääsisivät kohta isompaa parvea
potkemaan, josta lähtisi muikkuja asiaksi asti. Mutta eipä niitä heti
alkanut ilmaantua apajavesille. Moniaat siian hietut vaan siellä
värettä pitivät ja ahvenlaumat iloisesti porahtelivat, sirahtipa
toisinaan parvi husuja ja hotteja.
Muikkuparvea vuottaessaan joutivat nuottamiehet yhtä ja toista
juttelemaan.
"No, tällä viikolla se on ollut hyvänlainen heinäilma", tuumaili Perttu.
"Eipä tosiaankaan käy ilmaa moittiminen", vastasi Kumpulan Antti.
"Joka vaan lienee ahkerasti heinänteossa ollut, niin kyllä kai se on
heinää saanut. Meillä paljon myöhästyi heinänteko, kun Oulumatkalla
viivyttiin."
"Sehän se monellekin viivykkiä tekee. Vaan eihän tuota teillä
kuitenkaan olla aivan jälillä muista".
"No ei; onhan tuota siksikin keretty; vaan jos ei meiltä olisi Oulussa
käyty, niin alkaisippa heinänteko jo olla loppunut."
"Eipä tuo kuulu Aholassakaan vielä loppuneen", sanoi Matti, "vaikka
siellä ei suinkaan tervaruukki mitään viivykkiä tee."
"Sielläpä onkin enemmän niittyjä kuin meillä."
"No, millä mielellä se Anni nyt on kinkerimatkan jälkeen?" kysyi Liisa
Kumpulaisilta.
"Ka, eipä hän ole millänsäkään, on niinkuin ennenkin", vastasi
Kumpulan isäntä, "vaikka kyllähän hänellä olisi syytä olla pahoillaan
kinkereillä saatujen muistutusten johdosta."
"Meidän Jaakollammehan siellä kävi paljon huonommasti kuin Annilla,
mutta ei hän kuitenkaan siitä mitään välitä."
"Mitäpähän asia paranisikaan pahoilemisella!" sanoi Perttu. "Eihän
tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule."
"Mitenkä sillä Jaakolla kävikään luku kinkereillä?" kysyi Matti. "Minä
en sattunut olemaan siinä lähellä, kun häntä luetettiin, jotta olisin
kuullut."
"Ensiksikin se luki hyvin huonosti sisältä", selitti Liisa, "tavaili
yhtäkin sanaa monta kertaa ja sittenkin sanoi sen väärin, eikä sillä
ulkolukukaan paremmasti mennyt. Eipä tiennyt edes, miten kolmas käsky
kuuluu, eikä osannut Isä meidän rukoustakaan. -- -- -- Mikä sen
lieneekin tuon pojan siltä kertaa niin tyhmäksi tehnyt! Onhan tuo ennen
toki Isä meidän ja käskysanat osannut, vaikkei hän olekaan mikään hyvä
lukumies. -- -- -- Papin edessä hän seisoi niin tietämätönnä, että
minua oikein hävetti. Oli se sekin vastaus, jonka hän papille antoi,
kun tämä kysyi häneltä, ketä siinä Isä meidän rukouksessa rukoillaan,
kuka se on se isämme! Ajatelkaapa, että Jaakko vastasi siihen
kysymykseen: Aatami!"
"Olipa se tosiaan koko vastaus!"
"Jopa niin. Semmoista lukumiehen kykyä meidän Jaakkomme näytti jo ensi
kinkereillä ja näyttänee samanlaista vastakin."
"Näyttäköönpä jos tahansa!" tuumasi Perttu. "Eihän häntä liene
sillä mielellä tähän maailmaan tehtykään, että hänestä mikään pappi
tarvitseisi tulla."
Kumpulan isäntä muisteli, mitä Kuuselan isäntä oli kertonut
Oulumatkalta palattuaan pojastaan mainitessaan, ja sanoi: "Kuuselan
Kallehan kuuluu vallan hyvin toimeen tulevan rantamailla. Sillä on
kolmatta sataa markkaa palkkaa vuodessa paitsi ruokaa, joka kuuluukin
olevan hyvää, eikä työ kuulu suinkaan rasittavata olevan."
"Onko se renkinä vai minä?" kysyi Perttu.
"Renkinähän se kuuluu olevan, vieläpä rikkaassa talossa."
"Vai niin; vai sai se Kalle niin hyvän paikan. Se samanen mieshän
katsottiin täällä jotenkin mitättömäksi työmieheksi, eikä hän suinkaan
ollut mikään etevä järjenkään puolesta."
"Eipä ollut ja lieneekö parempi nytkään! Se on niin sattunut hänelle,
että hän semmoisen paikan on saanut."
"Niinpä niin, Monestihan ihan sattumuksesta toiselle käy paremmasti
kuin toiselle, vaikka molemmat ovat yhtäläisillä lahjoilla varustetut.
Sitä paitsihan rantamailla yleensä rahan saanti paremmin onnistuu kuin
täällä, siellä kun on enemmän rikkaita ja vilkkaampi liike. -- On tämä
köyhänlaista perukkaa, jossa me asumme. Täällä ei rikastu, vaikka
kuinka ahkerasti tahansa koettaisi työtä tehdä."
"Kunpahan pysyisi entiselläänkään. Mutta se on pahempikin asia, kun
täällä köyhtyy köyhtymistään."
"Ameriikkaanko täytynee joka miehen lähteä!" arveli Matti.
"Ei lähdetä vielä Ameriikkaan", vastasi Liisa. "Täytyy sitä sielläkin
ruokansa edestä työtä tehdä."
"No, teillä sitä ei tainnut isoa tervaruukkia ollakaan?" kysyi Anni
Pertulta, "koska hauta niin väleen paloi?"
"Eipä ollut -- -- -- sen verran vaan että omiksi tarpeiksi -- -- --.
Juurikoitapa me vaan poltimmekin -- -- --" vastasi Perttu.
Jopa näkyi rannan puolella muikkuparvi, pistihe hienosti veden
kalvossa, ja silloin nuottamiehet heti kääntivät veneensä sitä kohti ja
rupesivat sitä nuotallaan kiertämään.
Se oli isonlainen parvi, jonka he olivat saaneet kierrokseen, ja
siitä kyllä kannatti olla hyvillään. Muutenkaan ei suuresti tuntunut
mieltä huolettavan, vaikk'eivät asiat kotona olleetkaan kaikin puolin
kehuttavat. Olihan kuitenkin oma koti, jossa vallitsi sopu ja rauha
ja jossa tähän asti oli elelty, kunnialla suoriutumalla kaikista
vastuksista -- -- -- tottapahan eteenkinpäin jotenkuten toimeen tullaan
ja eletään päivästä toiseen.
Olihan tosin haittaa sääskistä ja mäkäröistä, jotka suurissa parvissa
ympärillä surisivat, tunkeutuivat jos mihin paikkaan ihoa puremaan ja
lentivät silmiin ja korviin; vaan eiväthän ne semmoiset vastukset toki
voineet poistaa tunteitten rauhallisuutta ja tyytyväistä mieltä.
Illan tyyneessä kuului sekä läheltä että kaukaa ääniä, jotka tosin
olivat ennestään hyvin tutut, vaan yhtäkaikki somat kuunnella. Etäällä
metsän sisällä kukahteli käki ja kauniisti vastasi metsästä kaiku sen
ääneen. Monet illat oli se kukkunut, vaan nytpä alkoi sen kukunta-aika
kohta lopussa olla. Järven päästä kuului puron lirinää, lammasten
määkyntää, karjain ammontaa, hevosen hirnuntaa ja kellojen kilinää.
Enin näytti Liisa ympärilleen katsastavan; toiset olivat enemmän
työhönsä kiintyneet. Hän antoi katseensa kiitää yli rasvatyyneen
järven pinnan kotirannalle ja sen korkeata törmää ylös pieneen, mutta
armaaseen ja mieluiseen kotiinsa, jossa lapset varmaankin jo ikävöivät
vanhempiaan ja kenties jo iltasta kaipasivat. Karjan ammonta alkoi yhä
likempää kuulua ja mahdollista oli siis, että lehmät ehtivät kotia
ennen häntä. Kunpa olisi Jaakolla sen verran kuntoa, että laittaisi
niille hyvän suittusavun, jotta ne saisivat olla rauhassa syöpäläisiltä
-- -- --!
Keskeytyivät ne vähän mietteet, kun Perttu käski ruveta tarpomaan ja
Liisa sekä Matti alkoivat porkillaan vettä porskutella. Kun Kumpulan
isäntä nosti nuotan perän kaloineen veneeseen ja vasun päällä solmun
aukaisi, niin solahtipa silloin siihen komeita emämuikkuja vasu melkein
täyteen.
Kun ei apajavesillä enää ruvennut muuta parvea näkymään ja kohta
muutamia pilviä kohosi läntiselle ja pohjoiselle taivaan rannalle
ja järvellä vähäinen tuulen väre alkoi käydä, niin eipä ollut
nuottamiehillä enää mitään tekemistä järvellä, ja sen vuoksi he
lähtivät kohti Kumpulan rantaa soutamaan ja sinne tultuaan nostivat
nuotan uluille.
Rannassa jaettiin saalis tasan Kumpulaisten ja Törmäläisten välillä ja
pantiin kontteihin. Sitten erottiin. Antti ja Matti, kummallakin kontti
selässään, lähtivät rantapolkua myöten Kumpulaan astumaan; Perttu ja
Liisa taas soutivat takaisin järven poikki ja nousivat sitten jyrkkää
kotitörmää ylös.
Kotikartanolla tapasivat he ensiksi Jaakon, joka siellä seisoi haaralla
reisin ja vakaisena ympärilleen katseli, vaan pian juoksivat porstuasta
äitiään vastaan myöskin pieni Eeva ja Iikka ja ottivat käsin kiinni
äitin hameen liepeistä.
"Hyvinkö lähti muikkuja?" kysyi Jaakko.
"Lähtipä noita siksikin", vastasi Perttu. -- "Mitä sinä täällä seisoa
töllistelet?"
"Ilman... tässä katselen, kuinka auringon lasku on ihmeen korea. Ei se
aina noin korea ole. Katsokaapa tekin, isä!"
Perttukin seisahtui ja katsahti ympärilleen, katseli järven
kimaltelevia vesiä tuolla alaalla törmän alla, katseli metsäisiä
rantoja ja Kumpulan yksinäistä taloa sekä moninaisia maisemia sen
takana. Missä näki silmä korkeita vaaroja ja vuoren huippuja,
hietaharjuja ja palokankaita, missä korpia, soita, rämeitä ja vihantia
laaksoja, missä järviä, lampia, jokia ja virtoja jyrkkine törmineen.
Tuolla kaukaisen vaaran huipulla näkyi vihanta talon paikka; tuolla
korvessa nousi sakea tervahaudan savu; tuolla luoteessa etäisen
kukkulan männikön takaa ruskotti kauniisti laskeva aurinko.
"Kylläpä on kaunis iltarusko!" tuumasi hän Liisalle.
"Se merkitsee lämmintä", arveli Liisa ja meni sisälle Eevan ja Iikan
seuraamana.
Perttukin astui sinne kohta jälestä ja heitti mennessään kontin
kaloineen porstuaan.
Mutta Jaakko jäi yhä pihalle ja katseli järvelle ja Kumpulaan
päin. Jyrkkää törmää alaspäin katsoessaan hän muisti kuinka hän
usein talvella oli suksilla mennä sujauttanut sitä alas, vähääkään
pelkäämättä. Olipa hän kerrankin talvipakkasessa muutamia vuosia
sitten ihan paitasillaan laskea hurautellut siitä suksilla. Se oli
ollut huimaavaa vauhtia; vaan kylläpä olikin viima kasvoihin ja
korviin tuntunut! Aivan puolipalelluksissa, kasvot ja jäsenet sinisinä
kylmästä, oli hän mäen laskusta palannut.
Liisa palasi takaisin tuvasta ja lähti lypsylle.
"Mene sisälle poikaparka!" sanoi hän mennessään Jaakolle. "Mitä sinä
täällä -- -- --! Mene muikkuja puhkomaan!"
Sitten hän meni tarhalle, jonne jo karja oli kokoontunut Jaakon tekemän
suittusavun ääreen, hyväeli ja taputteli lehmiään ja kyykistyi ensiksi
venyttämään Kaunikin utareita, joista tirskutteli maitoa lypsinkiuluun.
Siinä lypsäessään jouti hän kaikenlaista ajattelemaan ja miettimään.
Erittäinkin oli koti hänen ajatuksensa esine. Kun siinä ei ole varaa
piikaa eikä muuta palkollista pitää, täytyy hänen itsensä toimittaa
niin hyvin piian kuin emännän työt. Eihän sitä tosin niin pienessä
paikassa kuin Törmälässä ole työtä niin paljon kuin isossa talossa,
vaan on sitä kuitenkin niin paljon kuin vaan kerkiää tehdä. Onpa sitä
varsinkin silloin ennättämistä, kun on nuotalla tai verkon laskussa
käynti; silloin useinkaan ei ehdi oikeassa ajassa lypsylle. Eihän sitä
ennätä kunnollisesti kaikkea tehdä, mitä pitäisi; useinkin tulee jotain
laiminlyödyksi. Eiväthän ne lapsetkaan tule hoidetuiksi aivan niinkuin
pitäisi, eikä heidän askeleitaan tarkkaan valvotuksi ja kaikkia
tarpeita tyydytetyksi. Näin kesäisenä aikana ne kyllä eivät erityisiä
puutteita kärsi, vaan talvella pahemminkin. Onpa tekemistä niitä
ruu'assa ja vaatteissa pitää ja sitten on vielä alituisena huolena
niitten kasvattaminen, kuinka ne oppisivat lukemaan ja työtä tekemään
ja välttyisivät pahuuden tielle joutumasta. Mutta kaikki tuohan on
niinkuin Jumala on sen asettanut. Eikähän tuota niin nurkumisen syytä
olekaan, vaikka ihminen usein tahtoo ajatella tilansa pahemmaksi kuin
se onkaan ja siitä syyttää Jumalaa. Päinvastoin on paremminkin syytä
kiittää Jumalaa, että asiat ovat silläkään kannalla kuin ne nyt ovat,
että on oma rauhaisa koti ja perhe, jonka edestä kannattaa elää.
Monella ei ole niinkään asiat.
"Antavatpa nuo lehmät vielä hyvänlaisesti maitoa", ajatteli Liisa
Kaunikin lypsettyään ja siirryttyään toisen lehmän ääreen. "Kunhan
saanee maitoa aina muulloinkin sen verran kuin tähän aikaan, niin
kyllähän sitä sitten toimeen tullaan ja lapseni voivat hyvin. Mutta
tuleepa se vielä aika, että maito käypi vähäksi monille suille, kun
lehmät rupeavat huonommasti lypsämään ja syöjiä alkanee lisääntyä."
Siitäpä hän taas johtui ajattelemaan perheen kohtaloa tulevaisuudessa.
Kun lapset kasvavat ja uusia tulee lisää, niin eihän niitä kaikkia
voi kotona elättää. Täytyy lähettää joku tai jotkut muualle ruokansa
ansaitsemaan, vaikka tuntuukin ikävältä ajatella eroa lapsistaan.
Jaakko se ensiksikin tulee pois kotoa lähettäväksi, kun sille vaan
rupeaa ikää karttumaan, muualta työtä hakemaan; onhan se tie avoinna
kotitalon kynnykseltä joka suunnalle ja työtä kyllä löytyy, kun vaan
lienee miehestä työntekiäksi. Mutta ensiksi pitää Jaakon kuitenkin koto
seurakunnassa rippikoulu läpikäydä, sillä muualla hänellä saattaisi
koulu jäädä käymättä, kun ei olisi kukaan omainen siitä muistuttamassa.
Sepä se kuitenkin huolettaa, mahtaakohan tuo poika koskaan sen verran
kirjain sisällystä päähänsä saada, että pääsisi ripille. Kunhan siitä
tulisi kelvollinen mies tuosta Jaakosta! Tuntuisippa ikävältä ajatella,
jos joutuisi pahoille jälille.
Kun Liisa oli viimeisenkin lehmänsä, Tiistikin, lypsänyt, palasi hän
kotiin ja veisi maidon tupaan, joka käytettiin myöskin maitokamarina,
ja siivitti siellä maidon ja sovitteli pyttyihin.
Perttu ja Jaakko puhkoivat par'aikaa muikkuja, vaan kun Liisa oli
töistään päässyt ja iltasen laittanut, menivät he kaikki ruu'alle ja
tulivat sitten uudestaan, Liisakin muassa, muikkuja puhkomaan. Ja kun
se työ oli tehty, oli jo puolen yön aika, jolloin he vasta levolle
pääsivät. Sitä ennen olivat kuitenkin pienemmät lapset jo nukkumaan
menneet.