Mä taistohon, aavoille lähden
yli vellovan laineen,
läpi merten ja maiden,
halk’ usvien kohtalokkaiden, — —
en maineen,
en itseni, turhan en tähden,
vaan uskon, mi tähtien ratain
ja kaukaisten vuosisatain
taa viittaa.
Mä taistohon lähden;
sukupolvien poltosta veriin
tuli minulle syttyi.
Ja jos orjantappurateriin
jalat särkyvät, siivet ne kantaa
yli tuonelan tarhain.
Pyhät Jumalat, tietäni kaitkaa
läpi harhain,
mun kulkea sinne vain suokaa,
kussa sorretut huokaa,
ja mun suitsutusuhrini antaa
vain sille, mi aikojen tauluun
iäks piirtyy.
Mua kaitkaa,
kunis kirpoan voittolauluun
ja pois esirippu se siirtyy,
iäisyyttä mi peittää.
Käyn taistohon; aurinko heittää
sädesäihkynsä rannalle taivaan.
Ei vaivaan
huku etsijän tie,
vaan se huipuille, voittohon vie.