Jos laulun kuningas mä oisin seppelpää
ja helmivyössäni ois kultaa kiiltävää,
yks helmi hohtaisi kuin kaari kuun, —
se Sulle oisi — himmentäen muun.
* * *
Viertä niityn tuoksuvaisen, kevein askelin
astuin, hopeaiset juovat piirtyi pilvihin.
Leijui silkkisiivet, kukkiin painui mettiset.
Sirkat soitti, häilähteli heinäin helpehet.
Kesyt kyyhkyt yli kedon lensi leijaten.
Vihannuuttaan hohti aho, punamarjainen
Kaikui armahani laulu koivurinteeltä,
laulu kirkas, hilpeä kuin kelloin helinä.
Niin mä siinä kukkamaata kuljin ihmeissäin.
Ilon virta vieri yli niittyin vihreäin.
* * *
Se kulta, jota sulta sain, ei ollut helisevää
ja loistosi, mi lumos mun, ei kuorta kiiltelevää.
Sydämes soit, se kultaa vain on pelkkää. Jospa kunne
mä katson, en sen vertaista mä maailmassa tunne.
Ja valtakunnat rikkahat ja värisointu-kuvat
sun kauttasi kuin lumoista minulle avartuvat.
Kerallas niinkuin leivonen, min siivet pilviin piirtyy,
mun sieluni nyt hattaroihin purppuraisiin siirtyy.
* * *
Kätes kaulahani kiersit virkkain:
»Kulta, kulta!» Yhä kuulen, näen,
miten hymyävi silmä kirkkain
kuni lähde, joka kimmeltäen
ruohostossa suvisäällä päilyy.
— Yhä näen: suortuvas kuin häilyy,
yhä tunnen käsivarttes sulon.
Kuiskees yhtyvi yön kohinoihin,
kun mä nukun. Ja kun aamun koihin
herään, tunnen askeltesi tulon.
* * *
Sun luokses tulin lemmen leikkilöön
ja tuokiohon hyväilyjen helläin.
Niin kevyt syke oli sydämelläin,
kun astuin autuutemme pyhättöön.
Sun jalkais juuressa mä istuin niin.
Sä käsin herkin suortuvani liestit.
Vaan sielustasi sanomat sai, viestit,
veit kätköihin mun syviin, salaisiin.
Mä tunsin kosketusta siipies,
vavisten kuljin pyhää, synkkää maata.
Mä mitä koin, en kuvaella saata.
Sä paljon avasit, — ah, sydämes.
Sun luokses tulin leikein, naurusuin
kuin kuljetahan juhliin iloisihin.
Mut suutelomme suli kyynelihin.
Löi sydän raskain, kovin kamppailuin.
* * *
Sano armas, miten oma niin sä olla voit.
Vasta eilenhän me kohdattiin,
ja jo tänään elämäni kirjaa luet.
Sano armas, mistä avaimen
salakirjoitukseen olet saanut.
Lue, lue, mitään kiellä en.
Murra sinetit! —
öinen itku, päivän nauruni,
lehdet ennen koskemattomat
avaa, avaa! — Sinä ystävä
jostain vuosituhansien takaa.
* * *
Pääni sun polvies varaan
laskeutuu.
Tässä mä onneni paraan
löydän, jos elämä veikin
osansa; lemmen ja leikin,
hohtavahelmisen uuden
luot ihanuuden.
Vain Sinä. Ei kukaan muu.
Pääni sun polvies varaan
laskeutuu.
Tässä mä suruni yön
uutimet avaan.
Irroitan itkuni vyön, —
Syväriin katsoa kammottavaan
saat Sinä, loihtia lohdun paraan.
Vain Sinä. Ei kukaan muu.
* * *
Sun kauttasi uudesti synnyin,
kätes hellä mun kiidättää
taas väylää, ohitse usvain,
mikä ollut on, kaikki se jää.
Kiviriippana kaikki mi painoi,
nyt kirvoten irroittuu.
Meren valtavan äänen kuulen,
pian aukeepi virransuu.
Taas uusia löytöjä kohti,
taas ryöppyhyn vuolaan veen.
Ja ne rannan ruostuneet paadet
iäks' jääköhöt paikoilleen.
* * *
Suljetun uutimen takana miksi
lamppu niin himmeesti palaa?
— Toisilleen tuli vierahiksi
kaksi, jotka sen salaa.
Himmeni lamppu, ja öljy kuivi,
uutta ei vuoda mistään.
Viety on torille morsiushuivi
kätköistä pyhäisistään.
Suljetun uutimen takana janoo
kuihtuen palsamin kukat.
Yöunen lohtua turhaan anoo
sammuneet ihmisrukat.
Palsamin kuollehet kukkaset putoo,
kellastuu joka lehti.
Hämärän lukki seittiä kutoo. —
Rakkaus kuolla jo ehti.
* * *
Oi säästä mun hiljaisuuttani
ja tuskani pientä majaa.
Mun täällä vuotavat kyynelveet,
ja mä itken ilman rajaa.
Elä lähesty askelin hälisevin,
suo kalmistolleni rauhaa.
Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,
sit' en toitota julki ja pauhaa.
Mitä hautasin, et sitä ymmärrä,
sinetöity on musta ovi.
Ja jäljellä vain on hiljaisuus
ja raadeltu ihmispovi...
* * *
Sä ellös sure kukkaa katkennutta,
unelmaa särkynyttä elä itke!
Ei suotta suuri puutarhuri Kohtalo
puihimme iske, taimilavaa kitke.
Näät itää siemenet, myös vanhat juuret versoo,
ja nuput piillehet saa valojuomaa.
Taas kevät on ja toivo vihannoi, —
lehviä kyyhky kantaa, etkö huomaa?
* * *
Etsin aatoksin ja askelin
paikkaa, kussa kanssas lymysin.
Siellä lehvät leyhyi, heinät soi,
siinti kirkkahana päivän koi.
Viserteli sirkut laulujaan,
tulvi tuoksut puna-apilaan.
Löysin rauhan, suuren, suloisen
hyväilyissä silmäin rakkaiden.
Sinne kaihomielin kuljen ain',
vaikka kaukana oot, armahain.
* * *
Tunnetko, ystävä oi,
että mä kurkotan sulle,
ainoolle, rakastetulle
kättäni lämpöisää.
Halki melskeisen ajan,
ohitse taivahan rajan
läntehen, jonne sä läksit,
tuijotan yhäti vain.
Tunnetko, kuinka on sulle,
ainoolle, rakastetulle
auki mun sylini ain’?
Vuodesta vuoteen kannan
kaihoa täyttymätöntä,
jonka jo ammoin sain.
Sammu ei sieluni tunne:
lempi, min loihtusi loi.
Käyköön kulkusi kunne,
ah, sua ain' ikävöin.
Sulle mä päivin ja öin
kurkotan kättäni, joskaan
ystävä, enää et koskaan
palata voi.
* * *
Jo syksy tulee, talvi myös
ja raskas pettymys.
Puutarhassa mun unteni
käy turma, hävitys.
Edessä portin, suljetun,
on villiköynnös vain.
— Jäin yksin. — Vietän muistoa
rakkaitten vainajain...