Maa nukkuu,
siki-unessa raskaassa lepää.
Nukkuvat metsät, nukkuvat pellot
hankien painavain alla.
Kansa nukkuu.
Maa nukkuu.
Kallistuneet ovat kinoksiin
niittyjen aidat ja avoimet portit.
Korpi on poluton, ummessa kujat,
ei kulje viittatietä kukaan.
Kuin kuollut on kylä,
ja kansa nukkuu.
Maa nukkuu;
vain unen horrosääniä kuuluu,
järeitä, katkeamattomia.
Metsän puut korostavat koko voimallaan,
ja syvään hengittävät lumikattoiset talot
nietosten keskellä,
ja kansa nukkuu.
Maa nukkuu.
Hyytyneet ovat lähteen suonet
maan uumenissa,
jähmeessä virta.
Ja himmeissä tuvissa on tuskaisaa.
Vain painajainen liikkuu
pahoin unin kiusaten
nukkuvaa kansaa.
Maa nukkuu,
Pohjolan pitkää unta,
vilun ja jään, talven ja kuoleman unta.
Ei oksain liikahdusta,
ei pyrähdystä pyyn,
ei kalketta yksinäisen tikan.
On muisto vain kaukainen, hyvä,
taru oraista, lehvistä, suven kasvusta.
On muistoa vain kuvaus kansasta,
joka rakasti, uskoi...
Niin paksu on lumivaippa
maan yllä.
Niin tiiviisti suljetut silmäluomet
on, ettei ne aueta voi laulun voimin.
Nyt ollaan kuoleman mailla,
ja kansa nukkuu.