Näätkö hänet, loihditun, ikinuoren
suljettuna luolahan synkän vuoren
kiertämässä kampia raskaan suurta
vitkaisen ajan.
Hänpä jalosyntyä, jumaljuurta,
leikkijöihin luotu ja sankartöihin,
solmittuna hornan on kahlevöihin
ankaran koviin.
Inha luola, limaiset seinät, katto,
permannolla liskoja, kyitä matto,
ilma täynnä höyryä tuhahtavaa,—
kaamea syvyys.
Tuhat-vuosin kampia siellä viertää,
nää ei, kuinka tähtöset rataa kiertää,
kulkee kuu ja aurinko tietään ravaa
äärellä taivaan.
Tuhat-vuosin loihdussa manausten,
onkaloissa kammojen, kauhistusten
maistaen vain sappea, herjan juomaa
maljasta peikkoin.
Näätkö hänet, kalpean, kaunokaisen,
ohimoilla kuultehen hohtavaisen,
kauneuttaan tuota ei tunne, huomaa
repaleprinssi.
Katso kurjaa ohdakekruunuansa,
karpaleita valjulla otsallansa,
olentonsa rääkätyn riutumusta
piinassa tuossa!
Ruhtinas noin syöstynä hornankuiluun.
— Kuka auttaa? Kellä on uskallusta
taistoon käydä, tarttua taikahuiluun
peikkoja vastaan?
Huilut soimaan! Repaleprinssi tuokaa
luolastansa! Valtikka käteen suokaa,
pelastakaa sankari kammitsoista,
kahleista jalo.
Sammuu tähdet, aurinko koht' ei loista,
jollei hornaa ihmisen voima voita,
vuoret väisty, vangitun päivä koita
aikojen yöstä!