Mit' on tää tyhjyys, kaameus,
ois ihmistenkö asumus
alaston luola, vertaa vailla
elomme mailla?
Näät, himmeässä sopessa
niin karkealla vuoteella
risoissaan lepää lapsi vieno,
onneton pieno.
On hymyttömät huuloset
ja kelmeät sen poskuet,
suu pieni itkussansa vääntyy,
lapsonen nääntyy.
Vaan äiti polon povelleen
lähentää, painuu vuoteeseen, —
sois kesken kovaa riutumustaan
hän lohdutustaan.
Mut äiti parka, poves on
nyt aivan tyhjä, hervoton. —
Ken kulkee? Katso, kalma siellä
on lähitiellä.
Ja lapsukainen hädässään
hapuilee pikku käsillään,
pusertaa kokee huulosilla,
vapisevilla.
On äidin tuskat kauheat.
Voi taivahiset jumalat,
jo heltykää! Oi kurjuusmajaa;
— ei armahtajaa! —
Niin tunnit kuluu, saapuu yö.
Miks, äiti, sydämesi lyö
noin harvaan? Kalma oves avaa,
sä etkö havaa!
Mut äiti lapsen vieressä
on liikkumaton, kelmeä.
Ja kalman katse heihin salaa
himoiten palaa.
Hän hiipiväisin askelin
käy, peittää kurjat suudelmin
ja leikkii suortuvilla lapsen,
tuon silkkihapsen.
He hiljaa tunkiessa hyyn
nyt vaipuu kalman syleilyyn.
Vain tuuli ikkunasta soipi.
Yö vaikeroipi.