Olen kulkija vain,
sain maistaa kohlut mä kovat.
Elonpäiväni ain’
levottomia, outoja ovat.
Toki sittenkin
kun hiljenee päivien vilke,
mulle iltaisin
satain syttyy tähtien pilke.
Ja sipsuttain
runo-impeni luokseni rientää,
sydänmurheessain
hän haavaini polttehen lientää.
Sulan vahaksi mä,
ja anteeksi poveni anoo:
tomun peitteessä
miks sielu, mi päivyttä janoo?
On juhlaisaa
Näkymätöntä palvoa tälleen.
Sydän laulelmaa
luo vienolle pyhittäjälleen.