Turhaan, turhaan odotin
lunta, valkovaippaa,
yhä märkä sade vain
heristeli raippaa.
Selkääni löi imut sen,
että mieltä kirvi.
Mustana maa multainen
vastahani irvi.
Kuulin kuin sen saumoista
maahinen näin huusi:
»Viel’ ei kypsät kuolemaan
kidutetut luusi.
Vielä kestää pieksäntää
hermoytimesi.
Uhmasit. — Et huolinut
suojaa itsellesi.» ᵥ
Kestin. — Jopa vihdoinkin
pyhää lunta sataa.
Taivaan ratsut hopeiset
kiitää linnunrataa. —
Miksi entismurheella
sydäntä nyt sären?
Unhon lunta heittelee
kädet hengettären...