Vain kuuluu myrskyn ulvonta,
en nää mä merta, merta.
En nää mä vihreitä kuohuja,
kuten katselin niitä kerta.
Ei muuta kuin ristikko mulle näy;
niin hurjina viimat ne ärjyy.
Ah muistan laivan, mi aaltoja käy,
kuin haavan lehti se värjyy.
Ah minähän olenkin matkaaja;
käy kuohut ylitse pääni.
Mä muistan eloni autuutta,
menetettyä ystävääni.
Yhä kuohut kasvaa, ja muistot nuo
ne aaltojen alle vajoo, —
ja laivani nielee pyörteen vuo,
unikuvat ne särkyy ja hajoo.
Mä havahdun, rautaristikon
läpi tunkevi tuuli jäinen.
Meri huutaa; ah, meri kahleeton
tuo ylväs ja kuohupäinen!