Taas illan pilvet yli maan
hämyisen hunnun luovat.
Ja taivon rannan siinnollaan
kaunistaa kultajuovat.
Ja aukee lumi-ulappa,
jot’ ennen kiisin suksin,
ja saaren rannat, majakka
utuisin kangastuksin.
Ja tuolla sadun hämyssä
jumalat karkeloivat,
ja avaruuden ääristä
hiljaiset huilut soivat.
Mä kuljen kera ystävän
ääneti, käsityksin.
— Oi haavetta! Jo heräjän
ja istun ypöyksin.
Mä vanki, muurit ankarat
nyt näen ainoastaan. —
Ah miksi näin mun jumalat
pois hääti taivahastaan?